Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Kansainväliset suhteet, Irlanti

kielet, kielitaito, Eurooppa, suomalaisten kielitaito, slovakki, sloveeni, Slovakia, Slovenia

Tuossa lauantaina vietettiin Euroopan kielten päivää, jonka yhteydessä uutisissa mainittiin, että suomalaiset kuuluvat Euroopan kielitaitoisimpiin kansoihin - meitä edellä tosin ovat kuulemma sloveenit, ja olemme itse samalla tasolla slovakkien kanssa. Unkarilaiset heimoserkkumme sitä vastoin eivät pärjää tässä kisassa slaavilaisten naapuriensa lailla, joten lienee viisainta ryhtyä suosiolla opettelemaan unkaria - minäkin osaan sitä jo vähäsen, ainakin turistifraasien verran.

Mitä sloveenien kielitaitoon tulee, se ei hämmästytä minua pätkääkään, sillä kun muinoin Puolassa kielikursseilla törmäsin heikäläisiin, huomasin, että kaikki osasivat itäeurooppalaisiksi loistavaa englantia, mehevän wieniläiskalskahteisesta saksasta puhumattakaan. Puolaakin he yleensä osasivat oikein hyvin jo Puolaan saapuessaan. Heidän oma kielensä on tietysti suomeakin pienempi - sitä puhuu vain noin kaksi miljoonaa ihmistä - joten vieraiden kielten osaaminen on heille elinehto. Viime aikoihin - periaatteessa Jugoslavian hajoamiseen - asti sloveenin oppikirjoja on sitä paitsi ollut vain vaikeasti saatavissa. Silloin kun Slovenia oli osa Jugoslaviaa, sen maan asioista ja kulttuurista kiinnostuneet ulkomaalaiset opettelivat yksinkertaisesti serbokroatiaa, ei sloveniaa.

Sloveenien kielilahjakkuuteen voi toki vaikuttaa sekin, että heidän kielensä on niin täynnä moninaisia murteita, joita pitää sitten opetella ymmärtämään. Sloveenin kieltä opiskelleet ulkomaalaiset valittavat alinomaa, että jos he pärjäävätkin oppimallaan pääkaupungissa, ensimmäinen pääkaupungin rajojen ulkopuolella vastaan kävelevä tyyppi sanoo tervehdykseksi jotain käsittämätöntä murteella, joka ei tunnu edes muistuttavan sloveenia. Eräs sloveenia opetellut amerikkalainen luonnehti ongelmaa näillä sanoilla: Ajatelkaa että opettelette ensin mielipuolisen vaikean kielen ja joudutte sitten huomaamaan ettei se toimi enää viidenkymmen kilometrin päässä. Puolaa, venäjää ja hurjassa nuoruudessani hieman muitakin slaavilaisia kieliä harrastaneena minun on vaikea kuvitella, että sloveeni voisi olla ”mielipuolisen vaikea”, eikä sen kirjoitettu standardimuoto näytä käsittämättömältä; mutta amerikkalaisen näkökulmasta tilanne on tietysti aina toinen, jos hän ei ole aiemmin joutunut perehtymään runsaasti taivutuspäätteitä sisältävään kieleen.

Slovakin kieltä taas olen joskus 90-luvun alussa koettanut opetella aivan vakavissani - olen itse asiassa jopa onnistunut lukemaan sillä kirjan tai pari. Kuten sloveenilla, silläkin on useita hyvin paljon toisistaan eroavia murteita, jos kohta ongelma ei ole puoliksikaan niin paha. Kieliraja tšekkiin päin ei ole selvä, mutta kirjakielen tasolla slovakki kyllä eroaa länsinaapuristaan selvästi, ja oman kokemukseni mukaan slovakki on helpompaa, vaikka se, kuten sloveeni, on kakkoskielen asemansa vuoksi pitkään kärsinyt oppikirjojen puutteesta. Siinä on slovakeillakin yksi uusi syy opetella vieraita kieliä.

Tosin slovakki on kyllä muita slaavilaisia kieliä osaavalle itsessään hyvin ymmärrettävää. Jos haluatte opetella yhden ainoan slaavilaisen kielen, suosittelen ehdottomasti slovakkia: se ei ole kohtuuttoman vaikeaa ääntää eikä sen kielioppi ole mahdoton. Itse asiassa minulle jäi slovakin kieliopista sellainen muistikuva, että kaikkien pahimpien ja pelottavimpien vaikeuksien jälkeen aina ilmoitetaan: Ei vaiteskaan, me juksasimme. Tämä kielioppipiirre kuuluu kyllä periaatteessa slovakin standardikieleen, mutta sen-ja-sen seudun puhekielessä sitä ei ole… - eli siis kieliopissa annetaan virallinen lupa hiukan fuskata. Tällaisesta kielestä on aivan pakko pitää.

Slovakit asuvat Itävallan naapurissa siinä missä sloveenitkin, ja Slovakian pääkaupunki Bratislava on kävelymatkan päässä Itävallan rajalta. Luonnollisesti monet slovakit käyvät töissä Itävallan puolella ja oppivat sikäläisen saksan hyvin. Niinpä saksaa osataan laajalti kaikissa yhteiskuntaluokissa, myös ns. koulujakäymättömien keskuudessa. Tämä lienee jossain määrin myös vanhan Itävalta-Unkarin perintöä. Puolassakin vanhojen jakojen rajat ovat yhä havaittavissa suhtautumisessa saksan kieleen: niillä alueilla, jotka olivat aikaisemmin olleet Itävalta-Unkaria, saksaa opiskeltiin ja osattiin vielä toisen maailmansodan jälkeen ihan tavallisen kansan keskuudessa enemmän, koska itävaltalaisajoista saakka oli totuttu käyttämään saksaa eri kansallisuuksien välisenä lingua francana, puolueettomana yhteydenpitokielenä. Preussin hallussa olleilla Puolan alueilla asenteet olivat vanhastaan jyrkemmät: siellä laulettiin Maria Konopnickan synkän jylhää Rotaa, Valalaulua, joka julistaa: Emme hylkää maata, josta olemme kotoisin, äidinkieltämme emme salli haudattavan… Emme anna vihollisen saksalaistaa meitä.

Meikäläisen kaltaiselle kirjallisesti suuntautuneelle ihmiselle uusien kielten opettelussa on tietysti aina kyse mahdollisuudesta tutustua uusiin kirjallisuuksiin ja oppia nauramaan niiden sisäpiirivitseille. Koska suurten kielten kirjallisuus yleensä käännetään ainakin ruotsiksi toisen ja kolmannen luokan tekijöitä myöten, minulla on taipumus vierastaa isojen kielten opettelua: kukapa viitsisi päntätä esimerkiksi venäjää, espanjaa, saksaa jne, kun niitä ”kaikki” kuitenkin jo osaavat ja niiden kirjallisuuteen voi tutustua niitä osaamattakaan? (Väärinkäsitysten välttämiseksi muistutan, että osaan kyllä kaikkia kolmea, mutta vain yhtä niistä hyvin.)

Iiri, puola tai vaikka jokin slovakki tai sloveeni, miksipä ei unkarikin, ovat sikäli mielenkiintoisempia, että niitä vain harvat osaavat ja ne avaavat siksi uudenlaisia näkökulmia - aivan kuten suomi sitä opiskeleville ulkomaalaisille, joiden määrä on Euroopan unioniin liityttyämme lähtenyt hirmuiseen nousuun. Tämä on minusta yksinomaan hyvä asia: lopultakin esimerkiksi suomalaisen rokin mestarit Juice Leskisestä alkaen saavat ansaitsemaansa kuuluisuutta kotimaan rajojen ulkopuolellakin.

Eurooppalaisten kielten opiskelu on tietenkin sikäli helpompaa kuin muiden maanosien kielten, että Euroopassa pienehkötkin kielet ovat yleensä valtioiden virallisia kieliä, joten niillä on saatavissa standardisoitua painettua tekstiä hyvin suuriakin määriä. Kielivähemmistötkin ovat usein hyvin organisoituneita ja omalla kielellään suhteellisen luku- ja kirjoitustaitoisia. Oikeastaan silloin kun ryhdyin itse opettelemaan iiriä, menin aika lailla matalasta kohdasta aidan yli, sillä moniin muihin eurooppalaisiinkin vähemmistökieliin verrattuna iiri on melko hyvässä asemassa. Irlannin valtio pyrkii edes antamaan sellaisen vaikutelman, että se ajaa iirin asiaa, ja sekä kaunokirjallisuutta, folklorea että tietokirjallisuutta julkaistaan runsaasti - iiri on murre-eroja myöten niin tarkasti dokumentoitu, että on täysin mahdollista opetella puhumaan iiriä tietyn maakunnan murteella poistumatta Suomen rajojen ulkopuolelle. (Vakuutan, että tämä on täysin omakohtaisesti ja käytännössä kokeiltu ja koettu juttu, ja kiinnostuneille voisin antaa kirjaluettelonkin.)

Maailmalla on paljon suurehkoja kieliä, joiden dokumentoinnissa ei ole päästy lähellekään tätä tasoa ja joihin ei ole saatavissa kunnon oppikirjoja. Esimerkiksi azerbaidžanilla ja paštulla on kiistatta paljon enemmän puhujia kuin iirillä, mutta oppikirjojen saatavuus on paljon huonompi. Ainoa löytämäni paštun oppikirja on uusintapainos brittiläisille siirtomaaupseereille tarkoitetusta, ja siitä on helpompi löytää lause Vihollinen hyökkää, Ali, käske miehiä avaamaan tuli solaan päin kuin mitään kalustetuissa huoneissa asumiseen liittyvää.

Panu Höglund