Kiakkoo
15.5.2007
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista
Näkyvät nuo jääkiekon maailmanmestaruuskisatkin olevan ohi. Suomi sai hopeaa, joka jostain kumman syystä ei tunnu tyydyttävän lätkäfanejamme. Se nyt on jo vanha juttu, että pronssi voitetaan ja hopea hävitään, mutta silti minua tympäisee se, miten koko kansan odotetaan surevan sitä, että kulta jäi saamatta. En ole vuosikymmeniin viitsinyt intoilla jääkiekosta, mutta isoisäni ansiosta olin sentään pikkupoikana jonkinlainen lätkänlätkinnän ystävä: vaarivainaan kanssa katselimme televisiosta niin maailmanmestaruuskisat kuin olympialaisetkin. Muuten emme olleet kiinnostuneita, vaikka kai jääpallokaupungista olisi meille löytynyt kiekkojoukkuekin jännättäväksi, jos olisi huvittanut.
Silloin ennen vanhaan, eli 70-luvulla, kun minä olin pikkupoika ja isoisä vielä eli, Suomi ei ollut saanut ensimmäistäkään mitalia maailmanmestaruustasolla. Pronssista haaveiltiin, mutta haaveeksi se jäi, aina. Kulta kuului joka tapauksessa lähes poikkeuksetta Neuvostoliitolle, jonka kohdalla puhuttiin aina siitä, kuinka ”punakone jyrää” muut joukkueet: neuvostojääkiekko nähtiin yhtä kommunistisena ja kollektiivisena kuin maa yleensäkin, eikä robottimaisen ”koneen” riveistä erottunut inhimillisiä yksilöitä juuri ollenkaan. Kaikki neuvostopelaajat olivat hankkineet kannuksensa instanssissa, jonka nimi oli 70-luvun urheilutoimittajien suussa ”ZSKA” - itse asiassa TsSKA, Tsentral’nyj Sportivnyj Klub Armii, mutta pelätyn puna-armeijan urheiluseurasta joka tapauksessa oli kysymys. Peli tuntui siis meidän siviilien näkökulmasta kovin epäreilulta, koska Neuvostoliiton jääkiekkojoukkue oli aivan ilmeisesti osa sen asevoimia - mutta mikäs ihme tuo oli, olihan kyse peljättävästä miltarisoidusta maasta.
Toinen samalla tavalla ylivoimainen joukkue oli Tšekkoslovakia, sekin kammotusta kommunistisesta maailmasta kotoisin - vai pitäisikö Jalmari Finnen muistoa kunnioittaen puhua reilusti kammonistisesta maailmasta? No, yhtä kaikki, nämä kammonistit repivät kultamitaleita miltei yhtä ansiokkaasti kuin neuvostoliittolaiset, ja kymmenvuotiaana minä en tietenkään osannut tehdä kovin isoa eroa tšekkien ja venäläisten välille. Kyrillisillä aakkosilla kirjoitettuna lyhenteenä Tšekkoslovakian nimikään (ЧССР) ei eronnut Neuvostoliitosta (СССР) kuin yhden kirjaimen verran, joten samaa porukkaahan ne olivat mitä ilmeisimmin. Isoisäni, joka muilta osin suhtautui hyvinkin ankarasti kammonistiseen maailmanblokkiin, koki kuitenkin jonkinlaista merkillistä lukkarinrakkautta tšekkejä kohtaan, ilmeisesti vuoden 1968 tapahtumia muistaen, joista minä en kuitenkaan tuon ikäisenä vielä ollut perillä.
Ruotsalaisvastainen rahvaanomainen nationalismi viettää Suomessa aina vastenmielisiä orgioitaan jääkiekkokisojen aikana, mutta 70-luvun näkökulmasta se tuntuu miltei anteeksiannettavalta, koska siihen aikaan Ruotsi oli se maa, joka oli aina pikkuisen Suomea parempi. Ruotsalaiset ottivat yleensä pronssia ja taisivat joskus napata hopeankin. Se ei tuntunut oikein reilulta, koska Ruotsin ei millään järkevillä kriteereillä kuulunut menestyä meitä niin paljon paremmin - eihän Tre Kronor ollut mikään militarisoitu punakone, jonka ylivoimaisuudelle ei oikein voinut mitään, ja suunnilleen Suomen kokoisena maana sillä ei myöskään ollut oleellisesti suurempia pelaajareservejä, joista valita. Näissä olosuhteissa tietty katkeruus oli ymmärrettävää. Yhdysvallat oli Suomen kanssa suunnilleen tasaväkinen, sellainen joukkue, jolle oli harmi hävitä, mutta joka oli kunnia voittaa - molemmat Saksat taas sen verran selvästi Suomea huonompia, että ne kuului periaatteessa aina voittaa. Puolan piti olla läpihuutojuttu, mutta aina se ei ollut. Joidenkin pelaajiensa ammattilaisluonteeseen liittyneiden sotkujen vuoksi Kanada jäi pois maailmanmestaruuskisoista suurimman osan 70-lukua, mutta omaan Kanada-cupiinsa se tietysti osallistui ja tiedettiin kovaksi jääkiekkomaaksi. Muistelen, että Suomi olisi joskus kovalla työllä ja vaivalla onnistunut Kanadan voittamaankin silloin lapsuudessani, ja se oli tietysti suuri ylpeyden aihe, mukaansatempaavasta ottelusta puhumattakaan.
Kyllä se siihen aikaan oli oikeasti jännittävä laji, tuo MM-lätkä, vaikka pronssitta jääminen aina masensikin. Yleensä tuntui siltä, että Suomella oli Jumalan peljättävän tuomioistuimen edessä paremmat pelaajat kuin tulokset antoivat ymmärtää, mutta vaikka turnauksen alkuvaiheessa saatettiinkin voittaa jokin selvästi Suomea parempi joukkue, ratkaisuotteluissa sitten hyydyttiin, vaikka vastapuolella olisi ollut jokin yleensä suhteellisen helpoksi nakiksi tunnettu jääkiekkomaa. Tämä ei ollut kaikilta osin huono asia, sillä se piti kisat kiinnostavina, ja vaikka mitalitta jäätiinkin, suomalaiset saivat usein toivoa-antavia, näyttäviä voittoja. Ylimielisyydestä jääkiekon jumalat kuitenkin yleensä rankaisivat ankarasti. Minulla on sellainen mielikuva, että jotkin kisat olisi avattu ottelulla Puolaa vastaan, jota täkäläiset urheilujournalistit pitivät tavanomaiseen tapaan helppona nakkina: saadaan katsella lähinnä uusien leijonien pelisilmää ja Puolan maaliverkon heilahtelua. Muistelen ottelun kuitenkin menneen Suomen kannalta pahasti puihin. Voi toki olla, että muistan yksityiskohdat väärin; jokin tällainen tapaus kuitenkin opetti minulle silloin lapsena, että ottelua ei koskaan ole voitettu ennen kuin summeri soi. (Korjaus: Kommenttipuolella huomautettiin, että kyseessä ei sillä kertaa ollut Suomi, vaan Neuvostoliitto, jonka puolalaiset voittivat omien kisojensa avausottelussa Katowicessa 1976. Muistin siis väärin, mutta on minulla kyllä silti mielikuva jostain Puola-ottelusta, jonka suomalaiset olisivat hävinneet mentyään rämeästi soitellen sotaan.)
Nykyään en jaksa seurata MM-jääkiekkoa, en edes isoisävainaan muistoksi. Osittain kyse on tietysti yleisestä vihamielisyydestäni huippu-urheilua kohtaan, mutta luulenpa, etten viitsisi muutenkaan. Se varmistui viimeistään vuonna 1995, jolloin Suomi voitti maailmanmestaruuden ja vietti todella öykkärimäistä, ruotsalaisvastaisen öyhönationalismin läpitunkemaa kultajuhlaa viikkokausia. Osoittautui, että suomalaiset olivat huonoja voittajia eivätkä ansainneet maailmanmestaruutta, koska eivät osanneet suhtautua siihen arvokkaasti; sitä paitsi 90-luvun puolivälissä kuuluisan punakoneen ehdoton valta oli jo ehtinyt murentua, joten voitto ei oikeastaan ollut ihan sama asia kuin se olisi ollut minun lapsuudessani, kun pronssi karkasi aina viime hetkellä ja ”hopea tekisi kaikki hetkessä hulluiksi”, kuten eräs senaikainen kommentaattori sanoi. Ensimmäiset hopeamitalit saatiin 90-luvun alkupuolella, ja jo silloin minua tympäisi se, etteivät ne meikäläisille lätkäfaneille tuntuneet riittävän - kultaa olisi pitänyt saada. Kultaa! Siihen aikaan kun minä olin nuori, olisi oltu kiitollisia pronssistakin!
- KaavasuunnittelijaLaukaan kunta
- KartoittajaLaukaan kunta
- SovelluskehittäjäInPlace Solutions Ab Oy
- SystemutvecklareInPlace Solutions Ab Oy
- Civil Engineer, SubstantionsABB
- Myyntiassistentti (Backoffice) /JärjestelmäasiantuntijaHR Yhtiöt Oy
- Kundserviceanställda (4)Turku stad
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- 1.
-
Huippu-urheilu on typerää, mutta ymmärrän niitä, jotka eivät jaksa iloita toistuvista loppuottelu tappioista. Ja kyllä se punakone vei lähes kaikki kullat YYA vuosikymmenellä, jolloin itsekin lätkää seurasin, Tsekkoslovakia yllätti kerran, pari kotikisoissaan.
- 2.
-
Onko shakki urheilua?
- 3.
- 4.
-
Suomen suhde jääkiekkomaana Ruotsiin on erittäin traumaattinen, joten Ruotsin voittaminen Ruotsissa finaalissa oli suuri asia. Itse lapsena muistelisin, että ihmiset olivat iloisia siitä voitosta, lamahan alkoi siinäö taittua ja kiekkokulta tuntui jollain ”juntilla” tavalla olevan tärkeä kansalliselle itsetunnolle. Ei siinä normaalia enempää oltu vahingoniloisia, ”den glider in” :ä hoilasi koko kansa ruotsalaisen päävalmentajan johdolla, siinä sitä Ruotsin vastaista öyhönationalismia.
Tuo eri aikojen vertaileminen on kyllä kohtalaisen absurdia. Jos joskus jollain maalla oli sikakova joukkue, niin kai se olisi ollut vaikeampi voittaa, kun kyseisen maan nykyinen heikompi joukkue. Voimasuhteet vaan katsos muuttuvat, eli Suomi on mennyt eteenpäin.
- 5.
- 6.
-
Suomi voitti ekat mitalit Calgaryn olympialaisissa 1988. Mitali oli hopeinen, kun NL hävisi YYA-hengessä ja Ruotsi jäi siten yllättäen pronssille. Hähhähhää.
- 7.
-
Katowicen MM-turnauksessa Puola teki tuon Panun suomalaisten häpeäksi luuleman tempun - itselleen Neuvostoliitolle. Voitti avausottelun, minkä jälkeen vissiin ei voittanutkaan yhtään mitään - eikä Neuvostoliitto kaiketi enää hävinnyt niissä kisoissa ainuttakaan ottelua.
En ole minäkään ihan varma asiastani, mutta käsittääkseni mömmömkisoissa ei ollut silloinkaan ammattilaisrajoituksia. Kanadan puuttuminen useista kisoista johtui siitä, että NHL oli MM-turnauksen aikaan pahassa vaiheessa, eikä kunnon lähtijöitä ollut. USAlaiset joukkueet eivät silloin hallinneetkaan NHL:aa, joten sieltä liikeni joukkueeksi asti MM-tason pelaajia.
Olympialaisia sitä vastoin koskivat ankarat ammattilaisrajoitukset. Pidettiinkin yleisesti epäreiluna sitä, että Tsekkoslovakian ja etenkin NL:n (=ZSKA) pelaajat olivat käytännössä ammattilaisia, vaikka virallisesti olivatkin armeijan upseereita. Mutta, olisko ollut 1980 talviolympialaisissa (Lake Placid??) (tai sitten Sarajevo 1984) kun USA:n yliopistoheeboista koottu joukkue voitti kuin voittikin punakoneelta kullan. Sitä pidettiin todellisena ihmeenä.
- 8.
-
P.S. En minäkään tätä isojen miesten kumilätkän perässä luistelua niin kauheasti arvosta. Mutta se, että menivät ja voittivat kisojen kovimmaksikin joukkueeksi hurratun Venäjän näiden kotona, se oli kyllä hatunnoston arvoinen temppu.
- 9.
-
Kyllä venäläiset olivat katkeria! Hahhah! Neuroviisuissa ei yhtään pojoa suomelle ja kiekkokatsomossa kanadan puolella tyyliin ”kostakaa meidän puolesta”! Hähhähhähhää!
- 10.
-
Tuota noin. Minä olen valtava urheilufani ja harrastan itsekin korkeasta iästäni huolimatta edelleen itsekin urheilua kun en oikein osaa lopettakaan.
Jääkiekosta olen sitä mieltä, että se on kova laji ja mitali arvokisoissa on hyvä saavutus. Suhteellisuudentaso pitää kuitenkin säilyttää. Maailmassa on arviolta kahdeksan maata joissa harrastetaan jääkiekkoa tosimielellä. Mitalin saavuttaminen ei siis ole kovinkaan vaikeaa ja jääkiekkopelaajien arvostus aivan liian suurta. Suomesta löytyy huippuluokan jalkapallon pelaajia, jonkinlaista potkupallokulttuuria, mutta mitaleista on kyllä aivan turha haaveilla. Syy: jalkapalloa pelataan arviolta sadassa maassa tosimielellä.
Saatan nyt suututtaa jonkun kovastikin, mutta tässä muutamia tosi vähän arvoa saaneita todellisia huippu-urheilijoita (valitettavasti esimerkkini ovat yksilölajeista):
Ville Ritola (pitkän matkan juoksija, oli palvotun Paavo Nurmen varjossa)
Reima Salonen (kilpakävelijä, harrasti tavattoman suosittua lajia, joka Suomessa koettiin vieraaksi, käsittämättömän kova kansainvälinen menestys, joka puhkeaa kukkaan vasta kun yleisö saa värikkäämmän Valentin Konosen myötä nähdä miten vaativasta lajista on kyse)
Jani Lakanen (suunnistuksen ehdotonta eliittiä maailmassa, vaatimaton kaveri)
Jani Sievinen (uinti, käsittämättömän pitkä ja menestyksellinen ura hyvin suositussa urheilumuodossa)Listasta puuttuu tarkoituksella talvilajien edustajat, autourheilun harrastajat ym.
- 11.
- 12.
- 13.
-
Hauska triviahan on että suomi oli jo ennen tätä tappiota 17% tehoilla huonoin finaalivastus ja nyt ollaan 14%teholla viety finaaliotteluita.
Eli lyhyesti suomi on unelmavastus finaaleissa.
Tsekit johtaa tilastoa 83% voitoilla
jenkit on suomen jälkeen toisiksi huonompia 18%:lla - 14.
-
Kyllähän se vähän ihmetyttää ettei tätä hopeaa osata arvostaa lainkaan, koska kyse on,vaikkakin niin isosta asiasta,mutta toisaalta niin pienestä, ehkä yhdestä maalista kiinni, joka tuurilla verkon perille menee.. MUTTA toisekseen ehkä yksi suurimpia syitä suureen hopeasaldoomme on juuri se että finaaliin päästyämme meiltä ei löydy sellaista röyhkeää kullan himoa kuin esimerkiksi kanadalta, vaan tyydymme hopeaan ”onhan tämäkin jo ihan hyvä saavutus”-periaatteella.
- 15.
-
MM-kisoihin mennään voittamaan. MM-finaalissa haetaan voittoa. Häviäminen harmittaa. Häviäminen harmittaa vietävästi kun voitto on ollut lähellä. Rajatun ajan harmittamisessa ei ole vikaa. Myöhemmin voidaan todeta olevamme TOP 2:ssa.
- 16.
-
Ei se punakone minnekään ole romahtanut. Muut ovat vain nousseet samalle tasolle ja ohikin. Hyvä niin.
- 17.
-
Punakone kyllä periaatteessa hajosi 1989-90 tms. kun ne parhaista parhaat maajoukkueeseen ts. ZSKAan valkatut valiopelaajat halusivat NHLään miljonääreiksi vielä kun olivat nuoria. Nämä Fetisov ja Larionov jne. Tihonovin aika oli ohi. Fetisov muistelee että paljo pelattiin :-I
http://www.aamulehti.fi/kiekko/index.cfm?m=story&id=653979&LOGGEDtunniste=0
- 18.
- 19.
-
”Minulla on sellainen mielikuva, että jotkin kisat olisi avattu ottelulla Puolaa vastaan, jota täkäläiset urheilujournalistit pitivät tavanomaiseen tapaan helppona nakkina: saadaan katsella lähinnä uusien leijonien pelisilmää ja Puolan maaliverkon heilahtelua. Muistelen ottelun kuitenkin menneen Suomen kannalta pahasti puihin.”
Juuri näin kävi Lake Placidin olympiakisoissa vuonna 1980. Suomi pelasi kisojen avausottelunsa Puolaa vastaan ja hävisi 4-5.
Kisat olivat kuitenkin yllätykselliset. Suomi voitti myöhemmin Kanadan ja pääsi omasta lohkostaan mitalisarjaan Neuvostoliiton kanssa. Olympiakullan vei kuitenkin USA:n joukkue - kuuluisa ”Miracle On Ice”.
Kanada boikotoi MM-kisoja 1970-luvulla juuri ammattilaissäännön takia. Siihen aikaan ylivoimainen enemmistö NHL-pelaajista oli kanadalaisia. Heitä pidettiin ammattilaisina ja kiellettiin osallistumasta MM-kisoihin. Kun sääntö kumottiin, Kanada tuli taas mukaan.
Vuosien 1962 ja 1987 välillä Neuvostoliitto voitti melkein kaikki maailmanmestaruudet. Tsekkoslovakia onnistui kiilaamaan väliin vuosina 1972, 1976, 1977 ja 1985. Samalla ajanjaksolla myös olympiakullat päätyivät NL:lle lukuunottamatta edellämainittua Lake Placidin 1980 ”Ihmettä”.
- 20.
-
Ja Suomi johti N-liittoa vastaan mitalisarjassa vähän ennen lopua 1-0. Kuinka olakaan, NL teki lopussa kaksi maalia…
USAa vastaan Suomi johti kahden erän jälkeen, mutta kuinka ollakaan, hävisi kolmannen erän selvästi. Ilmeisesti Suomi oli erän alussa vielä kiinni olympiavoitossa.
- 21.
- 22.
-
En katsonut. Kaverit kertoivat koulussa myöhäisottelun tuloksen ja kulun. USA-Suomi -ottelua kuuntein radiosta ja Höyry Häyrinen selosti maltillisesti. Valitteli tyynesti, että Suomi jäi sitten neljänneksi.
13-vuotias poju olisi pitänyt jonain käsittämättömänä ihmeenä olympiavoittoa ja tajusi, että sellainen ei Suomelle kuulu.
Nyt sitten 40 vuotias poju uuttui Suomelle Kanadan maaleista ja laittoi television kiinni. Seuraavana päivänä oli mieli maassa ja jääkiekonhalusi unohtaa. Onneksi Kurrikin itki, se jotenkin helpotti. Vaikka taisi itkeä Erkkaa ja sitä, että Kurrikin on saanut päinnäköä? Vai myös tappiota?