Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Kansainväliset suhteet

kirjallisuus, ukrainalaiset, kirjailija, Ukraina, Klassikot, huumori, venäläiset, Venäjä, nälänhätä, Jumala

Nikolai Gogol eli ukrainalaisittain Mykola Hohol-Janovs’kyi, tai kuten meillä alan miehillä täällä Suomessa on tapana häntä lempinimitellä, Kookolin-Kolja, on tuoreen uutisen mukaan nyt kovasti tapetilla, ja mikäs siinä - kyllähän hyvä kirjailija aina säilyttää ajankohtaisuutensa. Valitettavasti vain Kookolin-Koljasta ei keskustella hänen kirjallisten ansioittensa vuoksi, vaan Venäjä ja Ukraina kiistelevät siitä, kumpaan kansallisuuteen hän kuului. Molemmilla osapuolilla on omat perusteensa vaatia Koljaa omakseen. Hän syntyi Pultavan seuduilla, kiistattomasti nykyisen Ukrainan alueella; ja vaikka Pultava sijaitseekin Ukrainan venäläistyneemmissä itäosissa, ukraina näyttäisi ainakin netistä löytämieni tilastojen perusteella olevan yhä Pultavan läänin enemmistökieli. Toisaalta Gogol kirjoitti yksinomaan venäjäksi, ja hänen tuotantonsa kansainvälisesti tunnetuin osa käsittelee pietarilaisia tai yleisvenäläisiä aiheita.

Kiistan yleissävyn määritteli venäläinen Gogolin tuntija Igor Zolotusski, joka julisti mahtavasti, ettei mitään erillistä ukrainalaisuutta ole olemassakaan. Tämähän on isovenäläisten yleinen asenne niitä kansoja kohtaan, joilla on ollut vuosisatainen kunnia nauttia herrakansan ikeestä - virolaiset voisivat kertoa tästä yhtä jos toistakin. Erityisen karkeana venäläinen imperialismi kuitenkin kohdistuu ukrainalaisiin ja valkovenäläisiin huvittuneen halveksivine ison veljen asenteineen. Ukrainan ja valkovenäjän kielet ovat tällaisille venäläisille junttimurteita, joiden eroavaisuus venäjästä johtuu yksinomaan puolan turmiollisesta vaikutuksesta ja joiden puhujat on sivistettävä käyttämään oikeiden ihmisten suurta ja väkevää venäjän kieltä.

Zolotusskin mielestä ukrainalaiset kaipaavat Kookolin-Koljaa itselleen, jotta voisivat pröystäillä edes yhdellä kirjailijalla ängetessään Eurooppaan. No jaa, minä en ole perehtynyt ukrainalaiseen kirjallisuuteen, mutta pidän kyllä Ukrainan kansallisrunoilijaa Taras Ševtšenkoa maailmankirjallisuuden arvoisena taiteilijana, jonka ahdistus ja yksinäisyys puree minuunkin - joskus vuosia sitten, kun iirin kieli ei vielä ollut vienyt minua mennessään, jaksoin jopa yrittää suomentaakin häntä. Ukrainalaiset pärjäävät siis mainiosti ilmankin Gogolia, ja jos heidän kieltään ja kirjallisuuttaan ei tunneta laajasti maailmalla, tämä johtuu ennen muuta siitä, että he ovat jääneet idän isonveljen varjoon - ja isoveli on pyrkinyt pitämään heidät varjossa, aika ajoin julmastikin. Toki englanninkielisen maailman ukrainalaisyhteisöt (tunnetuin taitaa olla Kanadassa) ovat julkaisseet kansalliskirjallisuuttaan sillä kaikkein suurimmalla maailmankielellä ja tuoneet siten klassikoitaan laajempaan tietoisuuteen. Voi kuitenkin olla, että sikäläisen sivistyneistön valtavirta kuittaa ne pelkkänä ”etnisenä kirjallisuutena”, jolla on lähinnä merkitystä vanhan kielensä unohtaneille, mutta juuriaan vielä muistaville siirtolaisten jälkeläisille.

Kiista Gogolista on tietysti vielä pientä. Iljettävimmillään isovelimentaliteetti ilmenee siinä, että virallinen Venäjä paheksuu ukrainalaisten yrityksiä saada 1930-luvun alun massanälänhädälleen, Holodomorille, kansainvälisesti tunnustetun kansanmurhan asema. Venäläisten kanta on, että Holodomor oli vain yksi Neuvostoliiton talonpojantappotalkoiden ja kolhoosihulluuden seurauksista. Ukrainalaiset taas huomauttavat siihen, että samanaikaisesti Holodomorin kanssa neuvostohallitus myös teloitutti ukrainankielisen kulttuurieliitin - jopa kansanmuusikot murhattiin. Voisin itse lisätä, että Irlannissa juuri laajamittainen nälänhätä tuhosi ne sosiaaliset rakenteet ja suhteet, jotka ylläpitivät iirin kieltä - eloonjääneet olivat menettäneet kaikki ne ystävät ja kylänmiehet, joiden kanssa olivat sitä ennen voineet puhua iiriä, ja joutuivat kerjäämään almua englanniksi. Jos siis pyritään kansankulttuurin ja kansankielen tuhoamiseen, satojen tuhansien ihmisten hengiltä nälistäminen on oikein koeteltu ja toimivaksi tiedetty konsti.

Palataanpa kuitenkin Kookolin-Koljaan. Minun täytyy myöntää, etten nykyään juurikaan jaksa kahlata läpi venäläisiä klassikoita jotain lyhyitä ja helposti sulavia Tšehovin novelleja lukuun ottamatta - jos ylipäätään mitään venäjäksi luen, se on tavallisesti nykykirjallisuutta, jotain sellaista kuin Vladimir Voinovitš tai Fazil Iskander, molemmat voittamattomia huumorimiehiä. Mutta Gogolia olen kyllä vaivautunut lukemaan alkukielellä silloin vuosia sitten kun vielä kuvittelin voivani oppia venäjää hyvin. Hänellä on sellainen hulppea jutunkertojan ote, jossa ei kappalejakoja tehdä vaan mennään vanhan Mossen kyytiin ja ajetaan mutkaiseen alamäkeen ilman jarruja ja tietämättä mihin päädytään - sekoitus Günter Grassia, Charles Dickensiä ja latinalaisamerikkalaista kirjallisuutta. Huumori perustuu siihen, että ihmiset kuvataan elämää hirmuisempina karikatyyreinä, asiasta eksytään tahallaan ja tungetaan mukaan kaikenlaista oheissälää naurettavuuksiin asti - tämä on Dickensiä. Ilmapiiri ja meininki on juonta tärkeämpi - tästä tulee mieleen Günter Grass. Ja jos Gogol on realisti, hänen realisminsa on maagista ja käsittää kummitukset ja yliluonnolliset olennot osana realistista todellisuutta - tämä on latinalaisamerikkalaisen makuista, tai pikemminkin se lienee tyypillistä sellaisille kirjailijoille ja kirjallisuuksille, jotka nousevat ilman välivaiheita hyvin perinteisestä ja taikauskoisesta maaseututaustasta.

Gogolin teoksille ominaista absurdia huumoria on hyvin vaikea yhdistää hänen traagisiin ja ahdistuneisiin elämänvaiheisiinsa. Hän oli hyvin kouristuksenomainen ja tuskainen ihminen, jonka sisintä kristillinen mystiikka, synnintunto ja tuonpuoleisuusahdistus jäytivät. Naissuhteita hänellä ei ollut, paitsi tietysti äiti. Poliittiselta kannaltaan hän oli äärimmäisen taantumuksellinen, mikä aiheutti Pietarin vapaamieliselle kirjalliselle älymystölle sydämentykytyksiä: hänen satiirisia teoksiaan Reviisori ja Kuolleet sielut pidettiin keisarivaltaa arvostelevana yhteiskuntakritiikkinä, mutta itse asiassa kirjailija tuntuu niissä pikemminkin kritisoineen tavallisia ihmisiä siitä, että nämä eivät olleet kyllin hurskaita ja keisariuskollisia voidakseen elää Jumalan ja jumalkuninkaansa arvoisesti. Uskonnollinen höyrypäisyys se lopulta hänet tappoikin - tuttu kirkonmies sai hänet uskomaan, että hänen kirjallinen työnsä oli syntiä, jolloin hän poltti käsikirjoituksensa ja paastosi itsensä hengiltä.

Panu Höglund