Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Historia

Otto von Habsburg, Habsburgit, kuninkaalliset, keisari, keisarikunta, Itävalta-Unkari, Itävalta, Unkari, kaksoismonarkia, Matti Kurjensaari

Olen toki tietoinen murtomaahiihtomme konkurssin viimeisimmästä uhrista, mutta sallikaa minun kuitenkin puhua siitä, mikä on lähempänä ydinosaamisaluettani eli Otto von Habsburgin, Itävalta-Unkarin keisariperheen tunnetuimman meidän aikanamme eläneen edustajan, kuolemasta. Tämä europarlamentin kansanedustajanakin vanhoilla päivillään tunnetuksi tullut herrasmies näet poistui keskuudestamme pari päivää sitten.

Jag är visst medveten om det senaste offer den finska skidåkningens moraliska sammanbrott krävt, men ändå tänker jag skriva om Otto von Habsburgs död. Denne före detta europarlamentariker, den mest kände representanten för den österrikisk-ungerska kejsarätten lämnade nämligen det jordiska nyligen.

Otto von Habsburg edusti tietysti Saksan konservatiiveja, tai oikeastaan Saksan eteläisimmän osavaltion Baijerin, joka lienee tuntunut hänestä perin kotoisalta paikalta. Vanhoillisessa Baijerissa katolinen kirkko on vahvoilla ja konservatiivipuoluekin on toinen kuin muussa Saksassa, ja suurimmassa osassa Itävaltaa puhutaan baijerilaisryhmän murteita.

Otto von Habsburg representerade givetvis de konservativa i Tyskland, eller egentligen i Bajern, landets sydligaste delstat, där han torde ha känt sig som hemma. I Bajern är katolska kyrkan stark och delstaten har sitt eget konservativa parti, och folkmål av den bajerska dialektgruppen talas i största delen av Österrike.

Itävalta-Unkarin kruununperillinen sai tietysti säätynsä mukaisen kasvatuksen ja käyttäytyi legendaarisen kohteliaasti myös poliittisia vastustajiaan kohtaan. Muuan suomalainen vasemmistopoliitikko, joka korosti kansanomaisuuttaan viittaamalla Pieru-Jussi -nimiseen esi-isäänsä, antoi satunnaisen tapaamisen yhteydessä kohteliaan ja small talkia suvereenisti ylläpitävän Otto von Habsburgin charmin viedä itseään sillä proverbiaalisella kybällä, herkistyipä vielä pohtimaan, miten ihmeellinen paikka europarlamentti oli, kun siellä Pieru-Jussinkin jälkeläinen saattoi keskustella näinkin tasa-arvoisena Itävaltaa, Unkaria ja Espanjaa hallinneen mahtidynastian vesan kanssa. (Espanjaa? Kyllä vain, Habsburgien kuningashuone hallitsi 1500-1600-lukujen Espanjaakin.)

Som österrikisk-ungersk tronarvinge fick Otto von Habsburg givetvis den uppfostran som anstod honom och uppförde sig legendariskt hövligt även mot sina politiska motståndare. En finsk vänsterpolitiker, som betonade sin folklighet med upprepade hänvisningar till en förfader med det fascinerande öknamnet Pieru-Jussi (”Fjärt-Hasse”), berättade i något sammanhang om hur han råkat dela hiss med Habsburg: vår man i Europa charmerades fullkomligt av den suveränt hövlige och otvunget kallpratande tronarvingen och entusiasmerade sig efteråt i längden över vilket underbart ställe Europaparlamentet var - att en avkomling till Fjärt-Hasse där kunde konversera och förbrödra sig med ättlingen till den mäktiga dynasti som hade härskat över Österrike, Ungern och även Spanien. (Spanien? Javisst, en gren av Habsburgätten satt på spanska tronen under femton- och sextonhundratalet.)

Otto von Habsburg osallistui politiikkaan ennen muuta Saksan kansalaisena. Itävaltalaisena hän joutui sanoutumaan irti aatelisarvoistaan ja koki tämän tiettävästi suurena nöyryytyksenä; mutta viralta pantujen monarkkisukujen vesat eivät ole muuallakaan olleet mitenkään itsestäänselvästi tervetulleita vanhaan maahansa, saati harjoittamaan siellä poliittista toimintaa. Otto von Habsburg pääsi palaamaan Itävaltaan 1960-luvulla, mutta silloinkin se aiheutti lähes perustuslaillisen kriisin. Maan vasemmisto repi asian johdosta täydellisesti pelihousunsa.

Otto von Habsburg engagerade sig i politiken främst som tysk medborgare. Som österrikare var han tvungen att avsäga sig sina adliga titlar, vilket han lär ha uppfattat som en svidande förnedring. Någonting ovanligt var det dock knappast, ty ättlingar till abdicerade monarker lär inte vara så välkomna till sina respektive hemländer någon annanstans heller, för att nu inte tala om politisk verksamhet. Otto von Habsburg tilläts återvända till Österrike på sextitalet, och även då vållade han nästan en konstitutionell kris. Vänstern i landet lär ha helt tappat fattningen.

Ei saksalainenkaan vasemmisto toki pitänyt vanhasta Habsburgista. Muistan saksaa omin päin opettelevana teiniradikaalina 1980-luvulla lukeneeni parikin vasemmistolaista mielipidekirjaa, joissa tätä herrasmiestä suorastaan demonisoitiin nyt jokseenkin käsittämättömältä tuntuvalla tavalla. Ehkä se johtui siitä, että Habsburg oli jäänne kansallisvaltioita edeltävän aatelisvallan ajalta, jolloin hänen miellettiin edustavan aivan kamalaa taantumuksellisuutta. Luonnollisesti Habsburg kannatti Itä-Euroopan maiden, omien vanhojen perintömaidensa, vapauttamista neuvostoikeestä, mikä 1980-luvun alkupuolella oli vasemmiston mielestä hirveää ydinsodan lietsontaa; ja hän oli myös kreivi Richard Coudenhove-Kalergin perustaman Paneurooppa-aatteen ja Euroopan yhdentymisen puolestapuhuja. Saksalaiset vasemmistokirjoittajat kuittasivat paneurooppalaisuuden jonkinlaisena fasismina (mitäpä ne pölvästit eivät olisi kutsuneet sillä nimellä?), ja tämä tietysti aiheutti meikäläiselle tiettyä ristivetoa pääkopassa eli kognitiivista dissonanssia, koska luettuani Matti Kurjensaaren, kolmikymmenluvun Suomen vihaisen nuoren miehen kirjoituksia, olin taipuvainen näkemään paneurooppalaisen liikkeen edistyksellisenä ja hyvänä juttuna, koska se oli ristiriidassa kolmikymmenluvun kiihkonationalismin kanssa. Kurjensaari nimittäin itse muistaakseni oli mukana jossain Paneurooppa-järjestössä, tai ainakin liikkui sellaisissa kansainvälisesti ja vapaamielisesti suuntautuneissa piireissä, joissa paneurooppalaisuutta harrastettiin.

Tyska vänstermänniskor gillade Habsburg inte heller. I ett par vänstervridna åsiktsböcker som jag som tonårsradikal läste på åttitalet demoniserades denne gentleman på ett i det närmaste obegripligt och oskäligt sätt. Kanske det helt enkelt berodde på att Habsburg företrädde aristokratin från tiden före nationalstaterna, vilket väl ansågs innebära att han var alldeles hisnande reaktionär. Naturligtvis tyckte Habsburg att hans gamla arvländer i Östeuropa borde befrias från sovjetoket, vilket ur vänsterns synvinkel var hemsk krigshets; och han var en framstående förespråkare av Richard Coudenhove-Kalergis paneuropeiska rörelse och därigenom även en anhängare av europeisk integration. De tyska vänsterskribenterna avfärdade Paneuropa-ideologin som någon sorts fascism (man får fråga vad de inte avfärdade som fascism), och detta vållade er ödmjuke tjänare som skriver dessa rader en viss kognitiv dissonans: jag hade nämligen läst Matti Kurjensaaris samlade skrifter, och denne arge unge man från trettitalet hade framställt Paneuroparörelsen som en motkraft till tidevarvets extrema nationalism. Vad jag vet var Kurjensaari själv en medlem i någon Paneuropaförening, åtminstone rörde han sig i internationellt orienterade, frisinnade kretsar, som omfattade även Paneuropaidén.

Otto von Habsburgin natsittelu oli tietysti tuiki epäoikeudenmukaista. Itse asiassa hänen koko sukunsa oli nuorenkin Hitlerin pahimpia vihaobjekteja, koska Habsburgit ”slaavilaistivat keisarikuntaa”. Tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi Hitlerin vihaamia tšekkejä kohdeltiin ihmisinä ja heille myönnettiin heidän vaatimiaan oikeuksia omakieliseen kouluopetukseen ym. Hitlerin mielestä oli tietysti skandaalimaista kohdella ei-saksalaisia keisarin tasa-arvoisina alamaisina. Heidät olisi pitänyt varmaankin saksalaistaa kovalla kädellä hänen mielikseen. Myös kreivi Coudenhove-Kalergi oli rasismin ja antisemitismin taisteleva vastustaja ja omassa maailmankansalaisen sekarotuisessa persoonassaan (hänen äitinsä oli japanilainen) kaiken sen ruumiillistuma, mitä Hitler vihasi. Aatelismiehenä kreivi oli toki hyvin elitistishenkinen ja kannatti menneiden aikojen herrasmiesmäisiä sivistyneisyysihanteita.

Det var givetvis djupt orättvist att kalla Otto von Habsburg för fascist eller nazist. I själva verket riktade redan den unge Hitler en stor del av sitt hat mot Habsburgätten, eftersom den enligt hans åsikt ”slaviserade kejsardömet”. Detta betydde att t ex tjeckerna, som Hitler hatade, behandlades som människor och tillerkändes rättigheter, som t ex rätten till skolor på eget språk osv. Enligt Hitler var det dock skandalartat att alls se icke-tyskar som jämställda undersåtar. För att göra honom till lags borde man antagligen ha förtyskat dem med hård hand. Även greve Coudenhove-Kalergi var en militant motståndare till rasism och antisemitism, och i sin egen rasblandade kosmopolitiska person (hans mor var japanska) företrädde han allt Hitler hatade. Som den adelsman han var var greven givetvis mycket elitistiskt lagd och hyllade gångna tiders gentlemannaideal även vad gällde allmänbildningen.

Coudenhove-Kalergin kaltaisia miehiä syntyi Itävalta-Unkarin eliitin parhaimmiston keskuudessa: tulevaisuuteen katsovia tosieurooppalaisia kosmopoliitteja. Jälkiviisauden valossa voi sanoa, että heidän monikansallisen valtakuntansa hajoaminen ei lopultakaan ollut mitenkään yksiselitteisesti siunaukseksi. Itävalta-Unkari ei ollut mikään totalitaarista visiota toteuttava moderni diktatuuri, vaan sellainen vanhan hyvän ajan monarkia, jossa mitään Hitlerin tai Stalinin tappoleirien kaltaista ei olisi voinut kuvitellakaan.

Män som Coudenhove-Kalergi var det bästa Österrike-Ungern hade att erbjuda: sanneuropeiska kosmopoliter med blicken mot framtiden. Efterklokheten lär oss att säga, att det inte nödvändigtvis var av godo att deras mångnationella kejsarrike gick i stycken. Österrike-Ungern var ingen modern diktatur grundad på en totalitär vision, utan en gammalmodig välmenande monarki, som aldrig kunde ha gett upphov till sådana dödsläger som Hitler eller Stalin.

Monarkian suurin kauneusvirhe oli Unkari, jonka yläluokka kohteli alamaisiaan melkoisen armottomasti ja josta puuttuivat suurimmaksi osaksi kansan myötämääräämismahdollisuuksien alkeetkin: Itävallan puolella oli maakuntapäiviä - pieniä paikallisia tai alueellisia parlamentteja - vähän kaikkialla, Unkarissa vain Kroatiassa. Unkarin slaavilaisiin kansoihin kohdistui myös tylyjä unkarilaistamispyrkimyksiä: slovakkien mahdollisuudet omakielisten kulttuurilaitosten ylläpitämiseen olivat selvästi huonommat kuin Itävallan puolella asuneiden tšekkiserkkujen. Keisari ei olisi voinut tehdä paljoa slovakkien auttamiseksi vaikka olisi halunnutkin, sillä Unkarin puolella kaksoismonarkian sisäistä rajaa hän oli luovuttanut vallan paikallisille pikkupomoille vuoden 1867 kompromissipäätöksellä (Ausgleich).

Det största skönhetsfelet på monarkin var Ungern, vars överklass behandlade sina undersåtar rätt hänsynslöst och där folket saknade medbestämmande. I Österrike fanns det lantdagar - små lokala eller regionala parlament - lite varstans, medan Ungern bara hade en enda, i Kroatien. De slaviska folkslagen i Ungern fick också lida av madjariseringskampanjer: slovakerna hade betydligt mindre möjligheter att upprätthålla kulturella institutioner på sitt eget språk än tjeckerna på den österrikiska sidan. Kejsaren skulle inte ha kunnat göra mycket för att hjälpa slovakerna även om han velat, ty med kompromissen, ”Ausgleich”, år 1867 hade han överlåtit makten till lokala småpampar på den ungerska sidan om kejsardömets interna gräns.

Kompromissia voi pitää myöhäisenä seurauksena unkarilaisten vallankumousyrityksestä Euroopan hulluna vuonna 1848 - keisari yritti lepytellä valtakunnan itäpuoliskoa, jottei se ryhtyisi uudestaan kapinoimaan. Muistan koulun historiankirjan suhtautuneen unkarilaisten vapaustaisteluun ymmärtäväisesti ja maininneen erityisesti, että kapinan kovin ottein tukahduttanut kenraali Julius Haynau sai liikanimen ”Itävallan verikoira”. Ehkäpä, mutta asiaa olisi sietänyt katsoa siltäkin kantilta, että unkarilaisten typerä, lyhytnäköinen ja itsekäs kansallismielisyys ei ajan pitkään ollut heille itselleenkään hyväksi.

Kompromissen kan ses som en sen följd av ungrarnas revolutionsförsök år 1848, då det var upplopp och uppror i hela Europa. Kejsaren försökte blidka den östra hälften av sitt rike, så att det inte skulle resa sig igen. Jag kommer ihåg att vår historiebok i skolan såg på ungrarnas frihetskamp med synnerligen blida ögon: författaren passade även på att påpeka att general Julius Haynau, som kväste ned upproret, fick öknamnet ”blodhunden från Österrike”. Javisst ja, men det skulle inte ha varit så dumt att även ställa frågan, om ungrarnas dumma, kortsynta och själviska nationalism i längden ens nyttade dem själva.

Panu Höglund