Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Kansainväliset suhteet, Historia

Viro, Suomi, Viron itsenäisyys, laulava vallankumous, Jaan Kross, heimoveljeys, suomalais-ugrilaisuus, Itä-Eurooppa, oikeus, kohtuus, oikeudenmukaisuus

Nyt juhlitaan Viron itsenäisyyspäivää, ja tänä vuonna tulee täyteen kaksi vuosikymmentä etelänaapurin uutta vapautta. Silloin nuorena poikana piti tietysti olla vasemmistolaisesti kriittinen, mikä tarkoitti otsaa rypistävän epäilevää asennetta Baltian maiden itsenäisyyspyrkimyksiin. Myönnän auliisti, että pidin silloin ennen vanhaan demokratian luomista Neuvostoliittoon tärkeämpänä kuin osavaltioiden itsenäisyyttä, koska mielestäni venäläiset olisivat tarvinneet balttien apua ja tukea päästäkseen vapauteen. Minulla on vähän sellainen kutina, että se katkeruus, jota nimenomaan vapaamieliset venäläispiirit tuntevat esimerkiksi virolaisia kohtaan, johtuu juuri tästä: baltit jättivät heidät yksin kaikenlaisten vanhojen KGB-miesten kynsiin.

Kukaan ei kuitenkaan voi kieltää sisikuntaansa, ja minulla se muovautui tunnetusti isovanhempien vaikutuksesta. Isovanhemmat olivat olleet nuoria kansakoulunopettajia 1920-luvulla, ja silloin Viro oli itsenäinen maa ja Suomen kanssa samalla viivalla. Heimosuhteet olivat tiiviitä, eikä niissä suinkaan ollut kyse vain jostain yltiöisänmaallisesta kohkaamisesta, vaan isovanhemmillani oli virolainen kollega, joka saapui Suomeen jonkin opettajanvaihto-ohjelman tuomana. Oli se sentään toista kuin 70-luku, jolloin Viro oli osa punaisen hämärän synkkää maata. Äidinkielen oppikirjoissa toki mainittiin joskus viron kieli ja siitä esitettiin esimerkkejäkin - saimme tietää, että ”kaupunkimatka” oli viroksi ”linnareis” ja televisioantenni ”telemast”, mutta siinä se sitten olikin.

Muistan nuorukaisena päätyneeni sellaiselle kannalle, että Viron itsenäisyys olisi sinänsä mukava juttu, mutta samalla tavalla mukava kuin esimerkiksi kuolleen isoisäni ylösnousemus olisi ollut. Eli siis täysin epärealistinen haave. Kun baltialaisten emigranttien Baltic Star -laiva käännytettiin Suomesta joskus 1980-luvun alussa, muistan toisaalta ymmärtäneeni sitä, että joku saattoi sentimentaalisesti unelmoida mahdottomasta, mutta toisaalta olleeni käännytyspäätökseen pohjimmiltani tyytyväinen: mitä te sitä Viron hautaa menette tonkimaan, ei sieltä löydy muuta kuin mätiä luita ja pääkalloja. Viron ruumis on lahonnut maaksi jo aikoja sitten, eivätkä haudatut palaa maan päälle.

Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta. Pääsiäinen tuli, rakas vainaja nousi kuolleista ja alkoi liikkua keskuudessamme. Hauta oli yhtäkkiä tyhjä, kivi vieritetty haudan suulta. Olin ollut väärässä, Jumalan kiitos. Toivon vastakin olevani samalla tavalla väärässä pessimismissäni.

Nykyajan nuorisolle (heh) lienee mahdotonta selittää sitä, miten täydellisesti tämä muutti kaiken. Lapsuuteni maailmasta puolet oli pimeän varjon alla. Kun isoisä, joka ei osannut mitään muuta kieltä kuin suomea mutta jolla oli entisten aikojen kansakoulunopettajien yleissivistys, selitti minulle venäjä, puolan, ukrainan ym. olevan slaavilaisia kieliä, tämä pikkupoika täällä näppäimistön takana ajatteli, että siinä sanassa tuntui synkän sorron maku. Slaavilaiset kielet olivat kaikki rautaesiripun takaisia kieliä. Samoin heimoveljiemme kielet viro ja unkari, Neuvostoliiton pienistä suomalaisugrilaisista kielistä puhumattakaan. Ne olivat kuin kuoleman merkitsemiä - kunnes merkki yhtäkkiä katosi, pyyhittiin pois.

Vielä nykyäänkin tuo kahdenkymmenen vuoden takainen ihme jaksaa innostaa minua - nyt varmaankin entistä enemmän, kun olen aikuistunut pois vasemmistopelleilystä. Nyttemmin olen sattuneesta syystä joutunut aloittamaan sekä viron että unkarin opiskelun. Suomalaiselle kummankin kielen opettelu merkitsee aina voimallista emotionaalista kokemusta - kuten Lennart Meri on sanonut, keel on võimas realiteet ja keelesugulus äratab tugevaid tundeid. Isovanhempieni heimoveljeyspuheet, joita kyllä kapinallisena nuorena jaksoin pilkata, eivät koskaan ole tuntuneet niin tosilta kuin nyt, kun koetan jo lukea unkarilaisen kirjallisuuden klassikoita ja Jaan Krosskin alkaa tuntua ymmärrettävältä. On kuin olisin pitkien harharetkien jälkeen saanut tulla kotiin.

Viron itsenäistyttyä täkäläinen älymystö tietysti jaksoi inttää, kuinka kauhea kapitalismi muka nyt tuhoaisi maan oman omintakeisen kulttuurin. Myös tasaverosta ja muista hyvinvointivaltionvastaisista poliittisista linjauksista nuristiin. No, tasavero on täysin virolaisten oma asia ja he siirtyvät kyllä progressiiviseen verotukseen, jos siltä tuntuu - heillä nähkääs on nykyään demokratia, jonka puitteissa he voivat halutessaan pyörtää entiset päätöksensä. Mitä sitten kulttuuriin tulee, ei kaikki ”amerikkalainen roskakulttuuri” tietenkään ole pahasta. Etsiessäni aloittelijalle sopivan helppoa vironkielistä luettavaa Turun kaupunginkirjastosta löysin sieltä jotain niinkin odottamatonta kuin vironnoksen Alfred Besterin tieteisromaanista Määränpäänä tähdet (vai oliko se suomennos nyt nimeltään Päämääränä tähdet?) ja tulin aivan käsittämättömän hyvälle tuulelle siitä, että virolaisilla on nyt mahdollisuus äidinkielellään lukea tämä kirja, joka oli minulle suuri elämys nuorena poikana. (Vironnos on nimeltään Tiiger! Tiiger! - alkukielellähän se on julkaistu sekä nimellä The Stars my Destination että Tiger! Tiger!.) Silloin kun itse luin sen ensimmäistä kertaa, Viro oli vielä neuvostoikeen alla, eikä kirjaa varmaankaan vielä ollut käännetty viroksi - tai jos oli, se oli kenties juuttunut sensuuriin.

Pohjimmiltaan Itä-Euroopan tapahtumat antoivat aikoinaan suorastaan uutta yllykettä kömpelölle vasemmistoidealismilleni, koska ne todistivat, että saattoi todellakin olla realistista vaatia mahdottomia. Sen jälkeen tunnetusti olenkin itse omistautunut yhdelle toivottomalle asialle, nimittäin iirin kielen elvyttämiselle. Sen jälkeen kun Neuvostoliitto kaatui, mikään ei enää ole mahdotonta.

On oikein ja otollista, että juuri nyt kahdenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat toistuvat arabimaailmassa. Ja runollinen oikeus toteutuu myös siinä, että Suomen Weimarin tasavalta astelee tuhoa ja totalitarismia kohti samalla kun Virosta on tullut vakaa demokratia ja yhä arvostetumpi maa maailmalla. Suomen vakaus ja hyvinvointivaltio oli rakennettu veri- ja aivoroiskeiden tahrimalla neuvostorahalla - Suomi oli neuvostoraiskaajan huora. Nyt Jumalan oikeudenmukaisuuden hitaasti, mutta varmasti pyörivät myllyt ovat jauhaneet uhrille, Virolle korvausta, kun taas Suomi-neidon elimistöä jäytää vääjäämättömästi Vanjalta saatu immuunikato. Virolle onni ja tulevaisuus, Suomelle tuho ja kurjuus. Se on oikeus ja kohtuus, näin on hyvä ja näin pitääkin olla.

Panu Höglund