Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Kansainväliset suhteet, Historia

elokuva, elokuvakulttuuri, historia, toinen maailmansota, neuvostovakoilu, Johan Bäckman, Jörn Donner, Kerttu Nuorteva

Jörn Donnerin uudesta elokuvasta on hyvää vauhtia nousemassa todellinen ”kahden miehen sota”, jos minun on lupa viitata Pekka Lounelan samaista historiallista aihetta käsitelleeseen kirjaan. Suurena Venäjän rakastajana herostraattista mainetta niittänyt dosentti Johan Bäckman on nimittäin jonkinmoisella viekkaudella tai vääryydellä hiipinyt Donnerin filmin kutsuvierasnäytäntöön ja ottanut sieltä salaa liikkuvaa kuvaa, jonka sitten on tavanomaisilla tympeillä ja latteilla propagandalöpinöillään höystettynä esittänyt omilla nettisivuillaan. Tästä hyvästä Donner vallan suuttui ja mustaksi muuttui, ja nyt Bäckmania uhkaa syyte tekijänoikeusrikoksesta.

Bäckman on pahoittanut mielensä siitä, että Donnerin elokuvassa Nuortevaa ei raiskata, koska Bäckmanin historiankäsityksen mukaan kaikkien Natsi-Saksan kanssa liitossa olleiden maiden vastavakoilu ja tiedustelupalvelu ilmeisesti raiskaavat kuulusteltavakseen saamansa naiset rutiininomaisesti. Sitä vastoin Neuvostoliiton tiedusteluelimet eivät koskaan raiskanneet ketään, ja joka muuta väittää, on seksuaalisesti pervertoitunut. Jotenkin näin se herra dosentin arvoisa logiikka muistaakseni suvaitsi mennä. Neuvostoliitto oli toki liitossa Natsi-Saksan kanssa syksyn 1939 hyökkäämättömyyssopimuksesta operaatio Barbarossaan asti, mutta sitä ei tietenkään lasketa.

Mitä Kerttu Nuortevaan tulee, hän oli tosiaankin Neuvostoliiton vakooja, joka hyppäsi laskuvarjolla Vihtiin kesken jatkosodan ja hankkiutui Hella Wuolijoen hoteisiin yhdeksi yöksi. Sittemmin Wuolijoki joutui tästä maanpetoksellisesta yhteydenpidosta tuomiolle vakoojana. Wuolijoki oli kunnostautunut talvisodan rauhantunnustelijana elvyttämällä vanhan ystävyytensä Moskovasta Tukholmaan suurlähettilääksi siivottuun bolševikkiveteraani Aleksandra Kollontaihin - nimi kirjoitetaan puolaksi Kołłątaj, mutta en tiedä, oliko Aleksandran mies puolalaista syntyperää - ja puolustuksessaan hän väitti ottaneensa Nuortevan vastaan osana rauhanvälitystoimintaansa.

Nuortevan muistelmat julkaistiin Suomessa jo sodan aikana salanimellä Irja Niemi. Luin kirjan itse nuorena poikana (isovanhempien kirjakaapista näet löytyi vaikka mitä), muistaakseni aika pian sen jälkeen kun olin perehtynyt Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristoon. Kirja - Neuvostokasvatti nimeltään - ei neuvostovankilakuvauksiensa osalta hämmästytä Saariston lukenutta, mutta olihan vankileirielämän termeille hyvä saada vahvistus riippumattomasta lähteestä. Sitä vastoin neuvostovaltion varhaisaikojen avantgardistiset sekoilut - esimerkiksi koulussa hetken aikaa kokeeksi sovellettu Dalton-plan, jonkinlainen vapaan kasvatuksen opetusohjelma - olivat minulle uutta.

Kerttu Nuorteva kasvoi todelliseksi ”neuvostokasvatiksi”, joka ei epäillyt millään tavalla Neuvostoliiton vapautta ja oikeudenmukaisuutta. Nuorena tyttönä hän - tai hänen kirjansa päähenkilö Irja Niemi - kuitenkin koki järkytyksen joutuessaan jonkinmoiseen työ- tai pikemminkin työläisyysharjoitteluun tehtaaseen. Lukiolaisena hän ei tietenkään osannut tehdä mitään muuta kuin kuljeskella ihmetellen teollisuuskoneiden välissä. Kun sitten tuli jälkipuintikokouksen aika, Niemi/Nuorteva puhui kunnioittavasti nöyryydestä, jota mahtavat työkoneet ja niitä käyttävien työläisten ammattitaito hänessä herätti, mutta lisäsi, että juuri sen takia hän olisi toivonut kokeneemmilta työläisiltä opastusta. Muistaakseni hän koetti vielä esittää asian laajempana yhteiskunnallisena vertauskuvana - hän siis pyysi yleisemmällä tasolla työläisiä ”opastamaan meitä”, siis intellektuelleja, oikeanlaisen sosialistisen yhteiskunnan rakentamisessa. Suuri oli tytön järkytys, kun ensimmäinen vastaus alkoi sanoilla: Tällaiset intellektuellin ininät on murskattava ja lyötävä maahan… ja kaikki muutkin kokoukseen tulleet työläisaktivistit puhuivat samaan sävyyn. Tapauksesta kirjoitettiin muistaakseni intellektuelleja halveksivaan sävyyn jälkeenpäin myös tehtaan lehdessä.

”Irja Niemi” tapasi nuoruutensa seesteisinä päivinä myös suomalaisia maanalaisia kommunisteja, jotka tietysti olivat hänelle romanttisia sankareita. Bäckman tietysti väittää omassa blogissaan Neuvostokasvattia suomalaisten fasistien kauheaksi propagandakirjaksi, mutta omasta mielestäni juuri nämä nuoruuskuvaukset ovat aidontuntuisten asenteittensa ja sympatioittensa vuoksi hyvinkin uskottavia - kokonaan toinen juttu on, että kirjaan on mitä ilmeisimmin lisätty Suomessa päälleliimatun tuntuinen propagandaloppu. Myös Irja Niemen rakkaustarina suomalaiseen Matti Koltsoon - joka esiintyy aluksi venäläisenä Matvei Koltsovina - on kirjassa kuvattu. Koltso, jonka esikuva lienee ollut Nuortevan ensimmäinen aviomies, suomalainen punaupseeri, joutuu sitten vankileirille siinä vaiheessa kun Stalinin iso lihamylly 1930-luvun loppua lähestyttäessä alkaa pyöriä.

Vankilaan vietiin sittemmin Irjakin, jonka mies imeytyi monien miljoonien mukana Gulagin Arkkipelagin kamaraan tulematta koskaan takaisin. Hänen kuvauksensa vankilaelämästä pitävät täydellisesti yhtä Solženitsynin kanssa - jopa vankileirislangin sana tuhta (työnormeista fuskaaminen) oli hänellä samassa muodossa kuin Solženitsynillä, joka jaksoi kyllästymiseen asti vängätä, että sanakirjassa lukee tufta, mutta Venäjän kansan suussa se on tuhta. Kuten Solženitsyn, myös Nuorteva korosti rikosvankien (blatnyje) etuoikeutettua asemaa poliittisiin verrattuna. Hän mainitsi tutkintavankeudessa (dom predvaritel’nogo zakljutšenija, DPZ - tämäkin Saaristosta tuttu termi) kohtaamansa nuoren kauniin ukrainalaistytön, joka kertoi aluksi nyyhkytarinaa siitä, kuinka oli joutunut vankilaan syyttömänä. Mutta meluavat sellinaapurit kävivät tytön hermoille ja pehmeä ukrainan kieli muuttui silmittömäksi kirousten tulvaksi…Silloin tajusin, että hän oli rikosvanki.

Kerttu Nuorteva päätyi sitten karkotukseen johonkin Neuvostoliiton turkkilaiskielisistä tasavalloista, olikohan tuo nyt Kazahstan. Useimpien aivopes…ööhöröhömm, siis neuvostokasvattien tapaan hänkin oli hyvin innokas rientämään rintamalle ja todistamaan verellään uskollisuutensa isänmaalle, vaikka - tai pikemminkin: juuri siksi että - oli joutunut syyttömänä rangaistuksi. Näin hän sitten päätyikin desantiksi.

Mutta palataanpa tähän nykyiseen skandaaliin. Johan Bäckman ja hänen kaverinsa spedemäisesti nimetyssä ”Antifasistisessa komiteassa” ovat jo pitkään olleet täysin vailla mitään itsehillintää, itsesuojeluvaistoa, huutia tai holttia. Heidän touhujaan seuratessa on varmaan yhdelle jos toisellekin tullut mieleen, että jossain kohdassa nuo tulevat teutaroineeksi ihan vahingossa lain rajan yli, koska eivät tuossa mielentilassa enää yksinkertaisesti ymmärrä varoa. Näinä piraattipuolueiden aikoina on tietysti omalla tavallaan huvittavaa, että se laki, jonka päälle Bäckman tuli villin sota- ei kun rauhantanssinsa tiimellyksessä rampanneeksi, sattui olemaan juuri tekijänoikeuslaki.

Donnerin elokuvaa sattuu levittämään Buena Vista -yhtiö, joka on osa Walt Disney -konsernia. Bäckman yritti hädissään vielä pyytää Donnerilta anteeksi, mutta anteeksianto ei enää ole Donnerin suotavissa - asia on siirtynyt korkeampaan käteen. Toisin sanoen Bäckmania uhkaa nyt armeija, jota on syytä kavahtaa yhtä paljon kuin puna-armeijaa - amerikkalaisten tekijänoikeuslakimiesten maahanlaskudivisioona. Saas nähdä, miten pojan käy, mutta minä en ainakaan lyö vetoa hänen puolestaan.

Anteeksi pyytäminen ei tietenkään ole Bäckmanin luonteen mukaista, ja hänen hetkeksi pettänyt suojauksensa on taas paikallaan. Nyt hän syyttää jo Donneria ja tämän yhteistyökumppaneita kunnianloukkauksesta ja väärästä ilmiannosta ja koettaa ilmeisesti saada vielä Disneytäkin puolelleen julistamalla, että Donner teki ”natsimyönteisen elokuvan” ja tahrasi sillä Disneyn nimen.

Panu Höglund