Juhani Lennonjohto ja muut koppakuoriaiset
8.12.2010
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Historia
Valitettavasti en osaa kirjoittaa Kari Tapiosta yhtään mitään, koska en ole kotimaisesta iskelmämusiikista ollenkaan perillä. En yritä kerskailla tällä erityisemmin: aukko mikä aukko, yleissivistyksessä nimittäin. Sen sijaan voin kyllä sanoa yhtä jos toistakin John Lennonista, jonka kuolemasta tulee juuri täyteen kolme vuosikymmentä, sillä juurettomana kosmopoliittina tiedän toki Beatleseista ja heidän musiikistaan yhtä jos toistakin. Siihen aikaan kun tulin itse populaarimusiikki-ikään, yksi nuoren pojan tapa esittää aikalaiskauden pinnallisten muotien mukana virtaamattoman älykön roolia oli juuri Beatles-intoilu, ainakin siinä Savon peräsuolen vihreässä syylässä, jossa minä satuin asustamaan.
Beatlesit olivat tosin jo tuolloin - pitäisi kai sanoa: juuri tuolloin - hapattaneet koko kulttuurin niin, että heiltä oli mahdoton välttyä yhtään missään. Esimerkiksi kun aloin lukion loppupuolella opetella islantia, oppikirjasta löytyi sellainen esimerkkilause kuin Bítillinn greiðir sér sjaldan, ”Beatle kampaa tukkansa harvoin”. Ja kun aloin tutustua norjalaiseen nykykirjallisuuteen alkukielellä, yksi lempilukemistoistani oli Lars Saabye Christensenin romaani Beatles.
Paljon myöhemmin Saabye Christensen tuli Suomessakin kuuluisaksi romaanillaan Velipuoli, mutta Beatlesia ei ole taidettu suomentaa, harmi kyllä, sillä se on yksi parhaita koskaan missään yhtään millään kielellä lukemiani romaaneja. Se nyt joka tapauksessa on tarina neljästä Beatle-manian sukupolveen kuuluvasta oslolaispojasta, jotka samastuvat kukin omaan Beatleensa, ja jonka luettuani olen osannut bokmål-norjaa riittävästi arkitarpeisiini. Se välittää epookkinsa ilmapiirin hyvin eloisasti, mutta se on myös hyvin onnistunut ja päähenkilön pään sisään vievä nuorisokuvaus, realistisimpia ja uskottavimpia tietämiäni, eikä vähiten traagisten sivuhahmojensa ansiosta - varsinkin ahdistunut, koiranpommilla suunsa räjäyttävä poika jäi mieleen.
Tietysti Beatlesien tarina tuli tutuksi myös Mauri Kunnaksen Nyrok City -sarjakuvasta, joka itse asiassa seurasi yhtyeen todellista historiaa niin uskollisesti kuin hulvattomassa parodiassa oli mahdollista. Nimet oli tuossa tarinassa tietenkin väännetty maurikunnasmaisiin asuihin: George Harrisonista tuli Yrjö Harvinainen, Ringo Starr oli Risto ”Rinkeli” Tähti, Lennon taas Juhani Lennonjohto ja Paul McCartney Pauli Mäkikartano. Itse asiassa sain tietää eräistä bändin poikien edesottamuksista ensimmäistä kertaa lukemalla Kunnaksen sarjakuvan, jossa mainittiin mm. Beatlesien innostuminen Maharishi Mahesh -joogin tuotteistamasta transsendentaalisesta mietiskelystä sekä Lennonin ja Yoko Onon rauhannakuilut hotellien auloissa.
Joogin Kunnas esitteli ”Mahariski Mahessi Jookipupu” -nimellä ja tiivisti hänen sanomansa muotoon ”Tuumimalla moni asia selviää, pojat”. Kunnas, tai hänen sarjakuvansa selostajahahmona esiintyvä reportterihahmo Hissi Jumanka (tämä viittasi Jussi Himankaan, Yleisradion monikymmenvuotiseen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtajaan), arveli Jookipupun puheiden olleen syynä siihen, että Lennonjohto ryhtyi ”kinkkinaisensa Yogongo Nokottimen” kanssa näihin nakuilupuuhiin.
Muuan lempisanoistani, ”plutkuhuuli”, on muuten peräisin tuosta sarjakuvasta: siinä näet kerrottiin myös Lennonjohdon ja Mäkikartanon riitautuneen yhtyeen hajottua niin pahasti, että he haukkuivat toisiaan levyillään ”vanhaksi pässiksi” ja ”plutkuhuuleksi myssykäksi”. Koska tuo jälkimmäinen itse asiassa kuvasikin tosielämän ”Mäkikartanon” ulkonäköä melko osuvasti, vohkin sen omaan sanavarastooni. Jos siis ihmettelette, mitä tarkoitan kun puhun plutkuhuulesta, ajatelkaa Paul McCartneytä.
Radiosta tuli myös joskus noihin aikoihin kuunnelmadramatisointi Beatlesien vaiheista. Tässä sarjassa esiintyi nuori Pirkka-Pekka Petelius, joka oli tuolloin, ennen Velipuolikuuta, vielä tuntematon lupaus - en valitettavasti enää muista, ketä Beatleseista hän esitti. Mieleenpainuvin äänihahmoista oli Maharishin esittäjä, joka taisi olla itse Heikki ”Hector” Harma - hän puhui juuri sellaisella hieman teennäisellä vanhan viisaan miehen äänellä, jolla joogi luultavasti olisi itse puhunut, jos suomi - eikä englanti - olisi kaikenlaisten mahariskien osaama maailmankieli.
Lennonia kuuluu kai vielä nykyäänkin pitää taiteellisesti lahjakkaimpana Beatleseista - hän oli yhtyeen luova sielu, McCartney enemmänkin showmies, ja Harrison ja Ringo lähinnä välttämättömiä täydennysmiehiä. Silloin kun isollaveljelläni oli pahin Lennon-vaiheensa päällä, hän haki jostain luettavaksemme Lennonin kirjan absurdeja juttuja - John Lennon panee omiaan. Voi olla, että kirjan kääntäjä - niinkin kova kasvo kuin itse Anselm Hollo, miehemme anglosaksisissa runoilijapiireissä jo meikäläisen synnyinajoista - tuli, heh, panneeksi omiaan suomennokseen niin paljon, että lopputuloksesta tuli alkutekatiä hauskempi, mutta teinipoikaan teoksen hulvaton ote puri täysillä. Taitaakin olla niin, että Lennonista olisi toisissa oloissa voinut tulla Daniil Harmsin ja Velimir Hlebnikovin välimaastoon sijoittuva, oikeasti hauska sekopääkirjailija, mutta hänen ikäpolvensa liverpoolilaispojalle rämppykitaramusiikki sattui olemaan käytännössä ainoa sallittu taiteellinen ilmaisumuoto.
Kuolemansa jälkeen Lennonista tuli tietenkin rauhan, rokin ja kaikkien kuusikymmenluvulla hyviksi julistettujen asioiden marttyyri. Eräät hänestä kirjoitetut jutut haiskahtivatkin suorastaan epäterveeltä henkilöpalvonnalta. Muistan jossain aikakauden pienlehdessä - ehkä Köynnöksessä tai Kompostissa - ilmestyneen rauhanutopiajutun nimeltä Lennonnel, jossa Lennon nostettiin jonkinlaiseksi Messiaaksi, uudeksi Kristukseksi. Muistaakseni tarina meni jotenkin niin, että Lennonin kuoltua esiin alkoi putkahdella joukoittain ”Nonneleita”, salaperäisiä Lennon-jäljitelmiä tai -klooneja. Kun Nonnel-ongelma oli saavuttanut sellaiset mitat (tarinassa oli tässä kohtaa väliotsikko ”Nonnel-ongelma ja sen onneloituminen”), että maailman kauheat sortavat kommunistiset ja kapitalistiset vallanpitäjät alkoivat kantaa huolta omista palleistaan, Lennon palasi uudelleenlihallistuneena maan päälle hakeakseen Yoko Onon luokseen.
Ottaen huomioon, että Lennonin ja Onon rakastetuin laulu oli ohjelmallisesti ateistinen (Imagine there is no heaven, above us only sky), tuo tarina kuulostaa lievästi sanoen yli- ja ohiampuvalta. Kertoo se silti jotain aikakauden ilmapiiristä. Silloin pelkäsimme hysteerisesti ydinsotaa, joka ilta juhlimme taas yhtä voittoa murhanhimoisista kenraaleista, yhtä päivää, jonka olimme onnistuneet heiltä varastamaan. Samalla olimme vakuuttuneita siitä, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain ikuisen vastakkainasettelun voi murtaa ainoastaan ihme - esimerkiksi juuri Jeesuksen tai Lennonin toinen tuleminen. Siksi myös Lennonnelin kaltaiselle lohtukirjallisuudelle löytyi lukijoita.
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Asiantuntijoita tuotekehitykseen ja prosessitukeenMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- Junior ConsultantBentley Systems
- Kirjanpitäjä järjestelmän käyttöönottoprojektiinHR Yhtiöt Oy
- Java DevelopersVaadin Oy - Saranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 järjestelmäasiantuntijaaSaranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 kehittymishaluista it-tukihenkilöäSaranen Consulting Oy
- Tiedolla johtamisen konsultti (BI)Knowit Oy - Saranen Consulting Oy
- 1.
-
”Lennonia kuuluu kai vielä nykyäänkin pitää taiteellisesti lahjakkaimpana Beatleseista - hän oli yhtyeen luova sielu, McCartney enemmänkin showmies, ja Harrison ja Ringo lähinnä välttämättömiä täydennysmiehiä.”
Lol. En itse ole mikään suuri Beatles fani, mutat oletpa aikamoinen Beatles asiantuntija ;D. Ehkä Lennon oli coolimpi kuin McCartney, joka on vähän höpsön oloinen, mutta lähes kaikki Beatlesin hitit ovat tämän kaksikon yhdessä tekemiä. Harrison taas oli hyvin lahjakas biisintekijä, joka kuitenkin jäi vähän edellä mainitun kaksikon varjoon, mutta oli yksin yksi aikakauden kärkibiisin tekijöistä. Tässä eräs kuuluisa Harrison tekemistä biiseistä.
http://www.youtube.com/watch?v=T7qpfGVUd8c
Tässä eräs McCartneyn yksin tekemä biisi.
http://www.youtube.com/watch?v=L_esOVRCDpM&feature=fvw
Lahjattomin Beatle oli varmastikin Ringo Star. - 2.
-
Yoko Onon ja Lennonin rauhannakuilusta on jäänyt mieleen se että kyllä hoikkakin ihminen voi näyttää alasti rumalta..
- 3.
-
Tuntematta juuri tätä Mauri Kunnaksen tuotantoa, täytyy tähän ikuistaa vitsi, jonka itse keksin kultaisella 80-luvulla.
Paul McCartney kompastuu treenikämpällä John Lennonin kitarapiuhaan. Lattialla kontallaan hän katsoo taakseen, havaitsee piuhan ja tokaisee: ”Kas. Lennon-johtohan se siinä!”
Pankaa paremmaksi!
- 4.
-
@ogulin
Tuontyyppiset jutut olivat varsin yleisiä 80-luvulla. Tyyppiesimerkki voisi olla vaikkapa kysymys, ketkä toimivat herrojen Lennon, Dylan ja Marley henkivartijoina: lennonjohtaja, dylanhoitaja sekä marleyvahti.
- 5.
-
Plutkuhuuli on kylläkin Mick Jagger?
- 6.
- 7.
-
Panu, et varmasti tykkää tästä lähteestä. Mutta tässä kuitenkin selvitys Julian Assangen raiskaustapauksesta. http://takimag.com/article/julian_assanges_honey_trap_thats_rape_in_sweden
- 8.
- 9.
-
Ihan hyvä juttu toi Takin. Ulkomaisessa uutisoinnissa on jäänyt harmittamaan, miten vähälle käsittelylle ja ymmärrykselle jää kuinka Ruotsissa poliittinen kenttä, noh, vääristyy varsin erikoisella tavalla feminismin ympärillä.
Kiehtova yhteensattuma on muuten myös Assangen hyvin tiivis nuoruuden kosketus vainoharhaiselta särähtäviin, etäisesti Uppsalan Lundgrenin salaliittoja muistuttaviin äitinsä ajatuksiin ja toimiin:
'When Assange was eight, Claire left her husband and began seeing a musician, with whom she had another child, a boy. The relationship was tempestuous; the musician became abusive, she says, and they separated. A fight ensued over the custody of Assange’s half brother, and Claire felt threatened, fearing that the musician would take away her son. Assange recalled her saying, “Now we need to disappear,” and he lived on the run with her from the age of eleven to sixteen. When I asked him about the experience, he told me that there was evidence that the man belonged to a powerful cult called the Family—its motto was “Unseen, Unknown, and Unheard.” Some members were doctors who persuaded mothers to give up their newborn children to the cult’s leader, Anne Hamilton-Byrne. The cult had moles in government, Assange suspected, who provided the musician with leads on Claire’s whereabouts. In fact, Claire often told friends where she had gone, or hid in places where she had lived before.'
http://www.newyorker.com/reporting/2010/06/07/100607fa_fact_khatchadourian
- 10.
-
Sinänsä kyllä tuollainen Hamilton-Byrnen kultti on ollut olemassa: http://en.wikipedia.org/wiki/Santiniketan_Park_Association
- 11.
-
Tuollanen sieltä vihreestä peräsyylästä sitten putkahti esiin :P