Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Edgar Rice Burroughs, John Carter, John Carter of Mars, Marsin sankari, Barsoom, eskapismi, tieteiskirjallisuus

Viihdeuutiset kertovat, että John Carterin, avaruuksien Tarzanin, huimia seikkailuja on lopultakin alettu kuvata elokuvaksi - Willem Dafoe ilmeisestikin joutuu Tars Tarkasin, sankarin nelikätisen vihreän aseveljen rooliin, kun taas itse sankaria esittää kanadalainen näyttelijä, jolla on niinkin sopiva nimi kuin Taylor Kitsch. Tämä on tietysti aivan liian herkullinen uutinen, jotta voisin jättää sen kommentoimatta - onhan Carter yksi oman lapsuuteni sankareita. Tai miten sen nyt ottaa - vaikka nautinkin Carterin seikkailuista täysillä, en pikkupoikanakaan ottanut niitä kovin tosissani. Luonnontieteellisesti ne olivat silkkaa hölynpölyä, ja koko asetelma tuhat vuotta nuorina ja kauniina elävine ihmisineen on todellista turboeskapismia. Sarja ei edes yritä olla kovin vakavasti otettava: romaanien viehätys on juuri siinä hillittömässä ja pidäkkeettömässä irrottelussa.

Itse asiassa John Carter on myyttinen hahmo, jopa Barsoomissa - tällä nimellä Burroughs kutsuu omaa visiotaan Marsista - hän on elämää suurempi. Hän on eräänlainen Universal Soldier, sotaisan seikkailuhengen ruumiillistuma, joka on elänyt täysikasvuisena, kolmekymppisenä miehenä kauemmin kuin muistaa ja joka siksi pystyy mukautumaan Barsoomin iäti nuorten ihmisten elämään paremmin kuin keskivertokansalainen Maasta: lienee luvallista olettaa, että Carterin hahmo on esikuvana vaikuttanut ainakin Robert A. Heinleinin ikuissankari Lazarus Longiin ja Gregory Widenin Highlanderiin. Romaanisarjan alussa kirjailija Edgar Rice Burroughs esittelee itsensä Carterin myöhäsyntyisenä sukulaisena ja uskottuna, jonka osaksi on tullut kirjata Carterin avaruusseikkailut Maan asukkaiden luettaviksi; siinä sivussa chicagolainen Burroughs keksii itselleen olemattoman sukuperän virginialaisen, sisällissodan köyhyyteen pudottaman ylhäisösuvun jäsenenä: John Carterkin esitellään aluksi etelävaltiolaisena upseerina ja herrasmiehenä. Burroughs kirjoitti sellaisena aikana Yhdysvaltain historiassa, jolloin etelävaltioiden menetettyä asiaa romantisoitiin ja Ku Klux Klankin perustettiin uudelleen suorastaan valtavirran organisaatioksi. Siksi hänen oli luontevaa tehdä ajattomasta sankaristaan nimenomaan etelävaltiolainen.

Barsoomin kaikki kulttuurit ovat enemmän tai vähemmän julmia, ja kun kaunis sankaritar Dejah Thoris nauraa, se saattaa karmaista hieman John Carteriakin, koska hän on oppinut, että Barsoomissa nauretaan häviäjän kärsimyksille ja kuolinkamppailulle. Tässä ansioituvat erityisesti nelikätiset, torahampaiset vihreät soturit, mutta myös punaihoisten barsoomilaisten rotu, johon John Carterin rakastettu ja tärkeimmät liittolaiset kuuluvat, on omalla tavallaan villi ja raaka: salamurhat ovat sen keskuudessa yleisempi rikos kuin varkaudet ja ryöstöt. John Carterin seikkailuista tehdyt pornografisehkot sarjakuvasovitukset, jotka olivat eetokseltaan itse asiassa aika hyvin alkuperäisten romaanien mukaisia, nostivat salamurhaajien killan jopa keskeiseksi toimijaksi ja juonen liikuttajaksi.

Julmuudella on toki jonkinlainen rationaalinen selitys: luonnonvarat ovat vähissä ja niistä tapellaan verissä päin. Yhteistyö rotu- ja kansallisuusrajojen välillä on vähäistä: merkittävin esimerkki siitä on sanaton sopimus ilmakehän hengitettävyyttä ylläpitävän happitehtaan koskemattomuudesta. Mars on parhaat päivänsä nähnyt, kuoleva planeetta, jonka maastosta suurin osa on kuivunutta, punertavan ruohon peittämää merenpohjaa. Tässä maisemassa ratsastavat salaperäisellä, maagisella tavalla avaruuden syvyydet Maasta Marsiin ylittäneen John Carterin ensimmäiset kumppanit, vihreät paimentolaissoturit. Välillä he pysähtyvät lepäämään johonkin sukupuuttoon kuolleiden orovarien muinaisen sivilisaation jälkeensä jättämistä autioista kaupungeista. Tharkien heimo, jonka matkaan Carter lyöttäytyy, on jatkuvassa sodassa punaisten marsilaisten kanssa, mutta myös muiden vihreiden heimojen, joista merkittävimpänä mainitaan warhoonit.

Edgar Rice Burroughs kirjoitti siihen aikaan, kun avoin seksuaalisuus ei vielä ollut luvallista kioskikirjallisuudessa, mutta kiihottava vihjailevuus on tunnetusti hänen leipälajinsa. Kuten Tarzaneissa, myös John Carterin seikkailuissa ainoastaan konnat saavat olla reilun ja railakkaan himokkaita, mutta koko ilmapiiri on hyvin suggestiivinen: saamme esimerkiksi tietää, että Marsin kaunein nainen Dejah Thoris on vihreiden miesten vangiksi joutuessaan ”aivan alasti joitakin taidekoruja lukuun ottamatta”. Myöhemmässä vaiheessa Burroughs joutuu ottamaan näitä puheitaan hieman takaisin, mutta yleisesti ottaen marsilaiset sonnustautuvat lähinnä jonkinlaisiin kinky-klubin nahkahihnavirityksiin. Nähtäväksi jää, kuinka uskollinen elokuvasovitus uskaltaa tässä suhteessa olla alkuperäisteokselle.

Barsoom on täynnä kadonneita kansoja, kadonneita sivilisaatioita ja kadonneita rotujakin: eräässä tarinassa löydetään planeetan kylmästä pohjolasta keltaihoinenkin rotu, joka, toisin kuin planeetan muut kansat, joutuu sääolojen vuoksi peräti pukeutumaan vaatteisiin, vieläpä turkiksiin. Edgar Rice Burroughsin villinä laukkaava mielikuvitus meni Tarzan-kirjoissa usein liiallisuuksiin, koska hänellä oli varsinkin sen sarjan loppupuolella hieman rasittava taipumus sijoitella Tarzanin Afrikkaan länsimaiden menneen historian, kuten Rooman tai ristiretkikeskiajan, ulkoilmamuseoita. Barsoomin planeetalle tämä kadonneiden maailmojen motiivi sopi huomattavasti paremmin.

John Carter on kiivas soturi ja valmis raunioittamaan kokonaisia valtakuntia saadakseen rakastettunsa Dejah Thorisin takaisin. Kuitenkin kirjoissa vihjataan ainakin muutamaan otteeseen, että lempeäluontoisemmalta Maa-planeetalta julmaan Barsoomiin saapunut John Carter kärsii uuden kotinsa säälimättömyydestä ja kokee sivistää sitä tavalla, joka ei välttämättä miellytä edes hänen rakastettuaan. Hän kykenee myös liittolaisuus- ja ystävyyssuhteissaan ylittämään roturajat Barsoomissa ennenkuulumattomalla tavalla ja osaa nähdä jopa vihreiden paimentolaisten julmuuden taustalla traagisen pohjavireen. Niinpä hän onnistuu ystävystymään tharkien heimoa johtavan Tars Tarkasin kanssa ja taistelee sittemmin tämän rinnalla monilla sotakentillä. Tars Tarkasin kuolemaahalveksuvassa asenteessa on jotain klingonimaista: hän on julma soturi, mutta juuri siksi John Carter pystyy omalla rohkean taistelijan eetoksellaan pääsemään hänen kanssaan samalle aaltopituudelle.

Amerikkalaisessa viihdekirjallisuusklassikossa on odottamatonta se uskonnon arvostelu ja kyseenalaistaminen, jota esiintyy Mars-kirjasarjan alkupuolella. Sarjan ensimmäisessä romaanissa Marsin sankari, alkuperäiseltä nimeltään The Princess of Mars, barsoomilaisten uskontoa ylläpitävä vaaleaihoisten thernien papisto mainitaan vain ohimennen, mutta seuraavassa osassa, Marsin jumalissa, vasta päästään kunnolla asiaan. John Carter erehtyy vahingossa eksymään Dorin laaksoon, jota barsoomilaiset pitävät tabuna alueena ja maanpäällisenä taivaanaan. Todellisuudessa laakso on pappien juoni: kun iän tai ahdistuksen painamat barsoomilaiset vaeltavat Doriin onnellisen kuolemanjälkeisen elämän toivossa, he joutuvatkin thernien vangeiksi, orjiksi tai peräti ruoaksi. Kun John Carter onnistuu pakenemaan tästä helvetistä, häntä uhkaa kuolemanrangaistus jumalanpilkasta hänen kertoessaan, millä tolalla asiat Dorissa oikeasti ovat. Hänet pelastaa viime kädessä vain se, että urheana soturina hän nauttii monien merkkimiesten ihailua ja luottamusta, niin että nämä ovat valmiita tutkimaan asian ennen hutkimista.

Panu Höglund