Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Hömppä

sarjakuvat, sarjakuvakulttuuri, Aku Ankka, Mikki Hiiri, Walt Disney

Tuoreehkon uutisen mukaan Aku Ankan taskukirjoja on ilmestynyt Suomessa jo neljän vuosikymmenen ajan, eli ne tulivat juuri sopivasti meikäläisen opittua kolmivuotiaana lukemaan. Ensimmäinen muistamani on sattumoisin myös ensimmäinen ilmestynyt eli Mikki kiipelissä, jonka kansikuva oli hämmentävässä ristiriidassa nimen kanssa, koska siinä Mikki katselee itseään myhäillen peilistä päässään valtava kulta- ja jalokivikruunu.

Kansi liittyy taskukirjan sisältöön sikäli, että kyseisessä pokkarissa on yksi rakastetuimmista Mikki-tarinoista, Mikki Hiiri keisarina. Tarinassa Mikin esi-isä, villin lännen rosmo Hurja-Mikki, onnistuu kähmimään itselleen Kalidornian (nyt siis tiedämme, minkä nimisessä maassa Aku Ankka -seikkailut oikeasti tapahtuvat) keisariuden, koska maan pääministeri O.Ohraleipä (!) joutuu ahdinkotilanteessa allekirjoittamaan paperin, jossa lupaa Hurja-Mikille tämän aseman. Sittemmin paperi joutuu kadoksiin ja sitä joutuvat tarinan nykyajassa etsimään Mikki Hiiri ja hänen ystävänsä Atomiinus. Hulppeita käänteitä riittää: eräässä kohdassa esimerkiksi pääministeri Ohraleipä riisuutuu tynnyrissä yrittäessään löytää taskustaan Hurja-Mikille kirjoittamaansa asiakirjaa, jolloin kaksi nuuskijoiden ja ilmiantajien sukupuoleen kuuluvaa ohikulkijaa närkästyy: Mitä? Ministeri riisuutuu tynnyrissä kadulla? Skandaali! Presidentille on kerrottava! Presidentti - uhkaava, viiksekäs hahmo, jollen väärin muista - saapuukin varsin pian läksyttämään ministeri Ohraleipää ja erottaa hänet pääministerin virasta.

Taskukirjojen ilmapiiri ja henki oli varsin erilainen kuin Aku Ankka -lehtien, joiden kulta-aikaa 70-luku ei varsinaisesti tainnut olla. Taskukirjojen tunnelma oli monessakin suhteessa rankempi, siinä mielessä, että tarinat olivat mielikuvituksellisempia ja pelottavampiakin ja niiden käänteet hurjempia. Silloin pikkupoikana en tiennytkään, että taskukirjat ja niiden sarjat olivat italialaista alkuperää. Italialaiset tekijät tuntuvat pyrkineen erityisesti korostamaan sarjojen amerikkalaista taustaa, jopa siinä määrin, että taskukirjoissa on nähdäkseni selvästi enemmän sellaisia vitsejä, jotka avautuvat vain amerikkalaista kulttuuria melko hyvin tuntevalle - nykyään tiedämme jenkkilästä netin ansiosta oikeastaan kaiken tarvittavan, mutta silloin ennen vanhaan tilanne oli toinen. Eräässä taskarissa esimerkiksi julkaistiin villinlännentarina, jossa intiaanipäällikkö kutsui naapuriheimot suureen pow-wow’hun keskustelemaan liittoutumisesta; kokoukseen osallistui myös nykyaikaisiin urheilutamineisiin sonnustautunut päällikkö, joka sanoi edustavansa Clevelandin intiaaneja. Vitsi aukeni minulle vasta vuosia myöhemmin, kun sain tietää, että jenkeissä oli senniminen baseballjoukkue. Italialaiset lapset ymmärsivät viittauksen ehkä helpommin, kun muistetaan Italian valtaisa Amerikan-siirtolaisuus ja siitä seuranneet läheiset yhteydet juuri populaarikulttuurin ja viihteen saralla.

Italialaisiin Akuihin ja Mikkeihin kuuluivat erottamattomasti klassikkoromaanien enemmän tai vähemmän vapaalla kädellä tehdyt sarjakuvasovitukset. Niitä julkaistiin 1970-luvulla myös erityisenä albumisarjana Aku Ankka -klassikot. Sarja noudatteli selvästi italialaista tai laajemmin romaanista kirjallista makua: siinä julkaistiin ankkaversiot Don Quijoten tai Kolmen muskettisoturin kaltaisten meilläkin laajasti tunnettujen teosten lisäksi myös keskiaikaisesta italialaisklassikosta Il Guerrin Meschino, jonka tekijäksi mainitaan muuan Andrea da Barberino, mutta joka on kuulemma vaikuttanut Italian kirjallisuuden historiaan voimakkaimmin 1700-luvulla ilmestyneenä, ilmeisesti pitkälti väärennettynä laitoksena, ja ”myllykirje”-ilmauksen alun perin luoneen ranskalaisklassikko Alphonse Daudet’n romaanista Tartarin de Tarascon. Ankkaversioina nämä teokset saivat nimekseen Aku Ankka ja Apulian kuningas sekä Aku Ankka maurien maassa. En tiedä, onko niistä muuta suomennosta.

Ensimmäinen muistamani taskukirjoihin sisältynyt klassikkosovitus oli Jules Vernen Tsaarin kuriiri, joka julkaistiin seitsemännessä taskukirjassa Mikki Hiiren kuuma kesä. Tarinan kehyskertomuksessa - jonka lienee silläkin kertaa piirtänyt laajalti surkeaksi tusinapiirtäjäksi haukuttu esi- ja välinäytösten tekijä Giuseppe Perego - asia selitetään niin, että Minni kertoo Mikille romaanin juonta puhelimitse, Mikki nukahtaa sitä kuuntelemaan ja uneksii tapahtumat omana versionaan. Herättyään Mikki kertoo kokemuksestaan Minnille, joka ihastelee Mikin runosieluisuutta ja lupaa kertoa seuraavankin lukemisensa juonen Mikille samalla tavalla. Kyseessä vain on ”jonkun Dante Alighierin” kirjoittama Jumalainen näytelmä, ja tämän kuultuaan Mikki pyörtyy - kirjan tapahtumathan tunnetusti sijoittuvat helvettiin,

Itse asiassa Danten teos oli sovitettu sarjakuvamuotoon Italiassa jo 1970-luvun lopulla. Käsikirjoittajana oli Guido Martina, jonka laatimia sovituksia klassisista sankaritarinoista nähtiin useita kahdeksannessa taskukirjassa Aku ja Amerikan keisari.

Muistan pitäneeni tästä kirjasta tavattomasti, mutta sen paras tarina oli ehdottomasti Vapautettu Ankkalinna - nyky-Ankkalinnaan sovitettu versio Torquato Tasson ritarirunoelmasta La Gerusalemme liberata. Sananmukaisesti tämä tietenkin ristiretkiaikoihin sijoittuva kertomus on nimeltään ”Vapautettu Jerusalem”, mutta otsikko on lauseopiltaan latinalaisvaikutteinen (latinaksi kun sanotaan esimerkiksi ”hän kertoi minulle murhatusta Caesarista”, kun tarkoitetaan ”hän kertoi minulle Caesarin murhasta”) ja pitäisi mieluummin kääntää ”Jerusalemin vapautus”. Luullakseni Tasson runoelma on suomennettu, mutta en ole itse lukenut sitä minään muuna kuin tänä ankkaversiona, joka itse asiassa on merkillinen tieteistarina eikä tunnu liittyvän keskiajan miekkasotiin ollenkaan.

Panu Höglund