Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

tietokoneet, kieli, kirjoituskoneet, siviilipalvelus, Internet, kirjat, murteet, Klassikot, harrastukset

Time-lehti on valinnut vuoden henkilöksi Internetin käyttäjät. Siis sinut ja minut. Olemme varsinaisessa eliittiseurassa, koska saman kunnian ovat aiemmin saaneet mm. virkaveljekset Adolf Hitler, Josif Stalin, Deng Xiaoping ja Ruhollah Khomeini. No, leikki sikseen: kun kerran tällainen kunnia on tullut osaksemme, muistellaanpa sitä aikaa kun isä netin osti. Netti on houkutellut käyttäjikseen kaikki, joilla vain on mahdollisuus sitä käyttää. Pinttyneimmätkin tekniikan viholliset lienevät olleet tietoverkoissa jo vähintään kymmenen vuoden ajan; oma nettihistoriani alkaa vuodesta 1995.

Yksi tärkeimpiä syitä siihen, että vaihdoin tiedekuntaa matemaattisluonnontieteellisestä kieliin, oli nuiva suhtautumiseni ATK:hon. Kai se johtui siitä, että olin kouluvuosinani aina ollut katkera ns. rikkaiden kakaroille, joiden vanhemmilla oli varaa ostaa heille tietokone. Linus Paulingia ja Stephen Hawkingia (jonka saavutuksista kertoi jo 70-luvulla suomeksi Raimo Keskisen ja Heikki Ojan loistava kirja Mustaa aukkoa etsimässä) ihailleena teini-idealistina kuvittelin naiivisti, että tiede oli rahvaanomaiselta rahalta rauhoitettu pyyteettömyyden sfääri, jossa säihkyvä-älyiset nerot keskittyivät silkan mielenkiinnon ja innostuksen vauhdittamina tekemään suurenmoisina keksintöjä matemaattisia symboleita vilisevän liitutaulun ääressä. Kun tietokoneet ilmaantuivat näköpiiriin, totesin sisimmässäni: jaahah, tämäkin elämänalue on sitten jäämässä rikkaiden kakaroiden hiekkalaatikoksi, johon kaltaisellani vanhanaikaisella kirjatoukalla ei tietenkään ole asiaa. Niinpä siirryin ripeästi opiskelemaan kieliä ihan päätoimisesti, olkoonkin, että jo kemistiaikoinani olin alkanut käydä puolan kursseilla.

Nettiin tutustuin vasta siviilipalvelusvuotenani. Siviilipalveluksen suoritin yliopistokirjastossa, jossa jouduin hankkimaan sähköpostiosoitteen ja käyttämään tekstinkäsittelyohjelmaa. Graduni ensimmäisen version laadin vähän ennen kuin siviilipalvelus alkoi ja kirjoitin sen puhtaaksi isosiskoni nyrkkivoimakäyttöisellä kirjoituskoneella - omani oli nimittäin kovassa käytössä jo hajonnut. Hämmentävää kyllä vuosikymmen sitten oli todellakin vielä olemassa kirjoituskoneita, eivätkä ne kaikki toimineet sähköllä. Nykyään koko kapistus kuuluu jo muinaishistoriaan - ensimmäisen vuoden opiskelijat yliopistossa tuskin lienevät kirjoituskoneeseen koskeneetkaan. Graduni lopullisen version toki minäkin väsäsin tekstinkäsittelyohjelmalla kruunun töistä vapauduttuani.

Olin tuolloin jo harrastanut iiriä vakavissani nelisen vuotta. Siviilipalveluksen johdantokurssille otin mukaan iirinkieliset kirjani, jotka silloin mahtuivat yhteen isohkoon matkalaukkuun ja täyttivät sivarituvan kirjahyllyn. Juuri ennen sivaria olin tavallisen lahjakkaasti pettynyt rakkaudessa - sillä kertaa toisena osapuolena oli abityttö, joka oli pitänyt minua ihannemiehenään, kunnes sai tietää että minua oli kiusattu kouluaikoinani, mikä tietysti merkitsi, että olin nynny, surkimus ja epämiehekäs, joten hän katkaisi välit minuun kirosanoin ja solvauksin. Tämän kokemuksen herkistämässä tilassa tarvitsin muuta ajateltavaa ja keskityin iltapuhteinani iirin kielen opiskeluun.

Tulin etsineeksi iirin kieltä netistäkin ja ajauduin Sabhal Mòr Ostaigin, Skye-saaren skottigaelilaisen collegen sivuille. Collegen ATK-opettaja sattui olemaan irlantilainen, joten skottigaelin lisäksi hänellä oli melkoisesti iiriäkin koulun kotisivuilla. Nämä kaksi kieltä muistuttavat toisiaan suunnilleen yhtä paljon kuin ruotsi ja tanska, ja iiri on tanska - skottigaelia äännetään näet niin selkeästi, että se on iirin osaajallekin puhuttuna usein ymmärrettävämpää kuin harvemmin kuullut iirin murteet. Sieltä löytyi myös pääsy iirinkieliselle Gaelic-L -sähköpostilistalle, jonka jäsenyyden hankin. Ja sen jälkeen kaikki sitten onkin muuttunut - todella paljon.

Jo listalle liittyessäni pääsin aika nopeasti melkoisen gurun maineeseen, mutta opin sieltä myös paljon, sain kirjavinkkejä, joiden avulla laajensin nopeasti iirin kielen taitoani ja sen murteiden tuntemustani. Iiristä tuli minulle tietokoneen ensimmäinen kieli. Sähköpostin avaaminen merkitsi joka päivä nimenomaan iirinkielisten viestien lukemista ja kirjoittamista. Varsin nopeasti rohkaistuin muotoilemaan sanottavani iiriksi juuri niin kuin se juolahti mieleen, vaivautumatta tarkistamaan mitään kieliopeista ja sanakirjoista. Tietokone tuli merkitsemään ennen muuta iirikonetta. Siinä missä olen oppinut saksaa klassikoita lukemalla ja puolaa puolalaisten kanssa puhumalla, iirini olen oppinut tietokoneen ääressä.

Gearóid Denvir, iirin kielen asian kansainvälinen matkasaarnaaja, jonka Suomen-vierailusta jokin aika sitten kirjoitin, kuvaa usein kielen vaikeaa asemaa muistelemalla sitä, kuinka hän yritti hoitaa jonkin poliisiasiansa - olisikohan kyseessä ollut parkkisakko? - iiriksi iirinkielisen kylän poliisiasemalla. Se vain ei onnistunut, sillä - kuten poliisimies myötätuntoisesti sanoi - ”tietokone ei osaa iiriä, Gearóid hyvä!” Silloin kun jokin irlantilainen tiedotusväline haastattelee minua iirin taidostani - ja aika monia on viimeisten kymmenen vuoden aikana kiinnostanut esittää ne samat iänikuiset kysymykset siitä, missä olen kielen oppinut, olen omasta puolestani esittänyt asian vastauksena Gearóidin lempianekdoottiin: tietokone totisesti osaa iiriä, ja toisinaan minusta tuntuu, että juuri iiri on sen äidinkieli.

Tietysti minäkään en ole käyttänyt tietokoneita ja nettiä pelkästään iirin kielen edistämistyöhön, vaikka se on käytännöllisesti katsoen aina ollut ensisijainen syy, miksi vaivaudun avaamaan selaimen. Voisin kertoa siitä, kuinka olen kaikenlaisissa sättimishuoneissa notkumalla päässyt selville siitä, miten läpeensä valheellinen edistyksellisestä feministikirjallisuudesta omaksuttu mielikuvani naisen seksuaalisuudesta on. Voisin kertoa siitä, kuinka tutustuin nykyiseen tyttöystävääni tai häntä edeltäviin seurusteluyritelmiini. Mutta se ei ole kiinnostavaa, koska tuon puolen asiasta tietävät oikeastaan kaikki - nyt jo seniori-ikäisetkin, siis jopa minua vanhemmat, löytävät elämänsä iltaseuran internetskusta.

Se sitä vastoin on merkittävää, kuinka pitkälle netti muokkautuu kunkin käyttäjän henkilökohtaisten tarpeiden ja persoonallisuuden mukaan. Netti tuo samojen asioiden harrastajat yhteen eri puolilta maailmaa. Muuan nettiguruistani, joka keksii tolkienilaiseen tyyliin kieliä omasta päästään ja kehittää kulttuureja niiden ympärille, sanoi jossain yhteydessä netin paljastaneen hänelle muiden ihmisten oikeasti olevan yhtä kummallisia kuin hän itsekin - esimerkiksi hänen keinotekoisten kielten harrastuksensakaan ei ollut niin ainutlaatuinen kun hän kuvitteli ennen Internetin maailmanvalloitusta.

Tällainen on minun nettini. Entä teidän?

Panu Höglund