Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Indonesia, kieli, Neuvostoliitto, miehitys, itsenäisyys, Afganistan, Portugali, vapautusliikkeet, kommunismi, toisinajattelijat

Itä-Timor oli vuosituhannen vaihteen aikoihin uutisissa Indonesian suostuttua pitkin hampain myöntämään maalle itsenäisyyden 1970-luvun puolivälistä asti jatkuneen brutaalin miehityksen jälkeen. Sekään prosessi ei sujunut aivan vaikeuksitta, sillä Indonesia lietsoi vetäytymisen yhteydessä maahan levottomuuksia tukemalla jonkinlaisia paikallisista öyhöttäjistä kasattuja miliisejä. Kyseessä lienevät olleet toimettomien ja juurettomien nuorten miesten laumat, kuten aina. Joka tapauksessa nämä herrat huitoivat aikansa ihmisiä viidakkovesureilla, kunnes pakenivat saaren yhä indonesialaiseen länsiosaan ja kävivät sieltä jonkin aikaa sissisotaa Itä-Timorin uusia herroja vastaan, kunnes Indonesia lopetti tukemisen. Vahinko oli kuitenkin tapahtunut: maan taloudellisesta infrastruktuurista ilkivallantekijät olivat tuhonneet tiettävästi kaksi kolmasosaa. Maan bruttokansantuote onkin maailman matalimpia, ja yhteiskuntarauha kiikun kaakun: poliittisten kriisien rauhoittamiseksi maassa on nykyään läsnä mm. australialaisia joukkoja.

Itä-Timor on tyypillisen kehitysmaan tapaan etnisesti ja kielellisesti melkoisen hajanainen. Suurin osa maan kielistä kuuluu malaijilais-polynesialaiseen kielikuntaan ja on siten sukua miehittäjien kielelle, indonesialle; tosin Itä-Timorin suurimpien kielten joukossa on ainakin yksi, makasain kieli, jolla ei ole mitään tekemistä näiden kanssa ja jolla ei ylipäätään ole kovin läheisiä sukulaisia missään. Suuri kieli on Itä-Timorissa sellainen, jota puhuu useita kymmeniä tuhansia ihmisiä; yksi näistä, tetum, on saanut virallisen aseman eri heimoryhmien yhteisenä kontakti- ja kommunikaatiokielenä. ”Pääkaupungin tetum”, johon on omaksuttu paljon lainasanoja portugalista, eroaa kuitenkin huomattavasti alkuperäisestä maaseudun alkuasukastetumista. Entisiltä siirtomaaherroilta omaksutulla portugalilla on nykyisin voimakas isänmaallinen symbolimerkitys Indonesian-vastaisen vapaustaistelun kielenä. Myös indonesian kieltä käytetään vanhasta muistista vielä jonkin verran.

Indonesian miehitys Itä-Timorissa oli kiistämättä yksi aikalaishistorian julmimpia. Väestön lukumäärään suhteutettuna ja hirmuvallan kestoaika huomioon ottaen se kilpaillee keskimääräisessä tapponopeudessa hyvinkin tasaveroisesti Stalinin Neuvostoliiton kanssa, ainoastaan punaisten khmerien Kamputsea on omassa sarjassaan. Ennen miehitystä Itä-Timor oli Portugalin siirtomaa, jonka itsenäisyyspyrkimykset olivat alkaneet voimistua 70-luvun alusta saakka. Portugalin ote merentakaisista alusmaista kirposi vuosikymmenen puolivälin aikoihin ns. neilikkavallankumouksen kaadettua maan siihenastisen sotilasdiktatuurin. Tällöin myös Itä-Timor itsenäistyi, mutta joutui muutaman päivän kuluttua Indonesian armeijan kynsiin. Indonesia olisi tuskin saanut tempausta toteutettua, jollei sillä olisi ollut Yhdysvaltain tukea. Amerikkalaiset olivat tavanomaiseen tapaansa huolissaan siitä, että Itä-Timorin itsenäistyminen voisi johtaa kommunistien valtaannousuun, ja Indonesia, joka vuosikymmentä aiemmin oli lahdannut omat kommunistinsa suurissa pogromityyppisissä puhdistuksissa, oli amerikkalaisten näkökulmasta luotettava antikommunistinen liittolainen.

Siinä vaiheessa kun Neuvostoliitto romahti, Indonesia ei enää voinut vedota kommunismin uhkaan perusteluna Itä-Timorin miehitykselle: vuonna 1991 tehty suuri opiskelijoiden joukkomurha herätti Indonesian kannalta hyvin piinallista huomiota joukkotiedotusvälineissä. Carlos Ximenes Belon, Xanana Gusmãon ja José Ramos Hortan kaltaiset itätimorilaisten PR-miehet onnistuivat voittamaan maailman mielipiteen puolelleen erityisesti Portugalin aktiivisella tuella. Ramos Horta ja Belo saivat vuonna 1996 Nobelin rauhanpalkinnon, ja vuotta myöhemmin Etelä-Afrikan presidentti Nelson Mandela tapasi Gusmãon valtiovierailullaan Indonesiassa vedoten samalla Itä-Timorin vapauden puolesta. Muistaakseni juuri noihin aikoihin Itä-Timorista tuli yksi osallistuvaisen väen lempiasioita meilläkin - olisikohan Ultra Bra tai jokin muu taistolaista lauluperinnettä elvytellyt yhtye levyttänyt erityisen rämpytteen José Ramos Hortasta?

Itsenäisyys tuli aikanaan, mutta sen yhteydessä esiintyi jo mainitsemiani raakoja väkivaltaisuuksia indonesialaismielisten joukkojen mellakoidessa, ja jos suoraan sanon, myöskään paikallisten asukkaiden alkuperäiskulttuuri ei länsimaisesta näkökulmasta ollut mitenkään omiaan herättämään sympatiaa, ainakaan suhteellisen asiallisista laatulehdistä lukemieni itse paikalla tehtyjen reportaasien mukaan. Varsinkin naisen asema tuntui olevan ainakin maaseudulla niin huonolla tolalla, että siihen verrattuna talibanien Afganistankin vaikutti vapaamieliseltä - murskaenemmistö itätimorilaisista muuten on uskonnoltaan katolisia, Portugalin mallin mukaan. Indonesian hallinto oli ehkä kovakätistä, mutta useammin kuin kerran niitä juttuja lukiessa kävi mielessä, että indonesialaiset eivät ehkä olleet ihan väärässä esittäessään menneensä Itä-Timoriin jonkinlaisina villiheimojen sivistäjinä.

Tässäkin tulee mieleen Afganistan vertailukohteena: neuvostojoukot kohtelivat siviiliväestöä ilman muuta kohtuuttoman raa’asti, mutta merkitsikö Talibanin valtaannousu tilanteen paranemista? Eipä ainakaan naisten osalta. Muistelen, että joskus vuoden 1980 tienoilla Suomen Kuvalehti julkaisi muslimisissien mukana Afganistanissa liikkuneen kirjenvaihtajan valokuvareportaasin, jossa näyttävällä paikalla oli noin kolmikymmenvuotiaan naisen ruumis parin afgaanitaistelijan vartioimana. Kuvateksti sanoi, että kyseessä oli ”kommunistinen naisopettaja”, jonka sissit olivat teloittaneet lähellä Kandaharin (luullakseni se oli Kandahar) kaupunkia. Vaikka tuolloin, kolmetoistavuotiaana, olin kova antikommunisti ja pidin Neuvostoliittoa vastaan taistelevia muslimisissejä periaatteessa hyviksinä, en ollut ihan niin tyhmä, etten olisi tajunnut ”kommunistisen naisopettajan” todennäköisesti tarkoittavan afganistanilaisen muslimijuntin mielestä naisopettajaa ylipäätään - ja niinhän se oli, että Neuvostoliiton vetäytyminen tuskin ainakaan paransi tyttöjen mahdollisuuksia saada koulutusta Afganistanissa.

Haluan erityisesti korostaa, että ainoastaan vasemmistolaiset maailmanparantajat eivät suhtaudu naiivisti kaikenlaisiin ”vapautusliikkeisiin” ja ”toisinajattelijoihin”. Lännen oikeisto ja porvarilliset puolueet ottivat mielellään kantaa itäeurooppalaisten kansojen ja oppositiomiesten puolesta, osoittihan näiden kohtalo, miten hirveä ja epäinhimillinen järjestelmä sosialismi oli. Monien entisen Neuvostoliiton toisinajattelijoiden yhteiskunnalliset näkemykset - paraatiesimerkkinä Aleksandr Solženitsyn - ovat kuitenkin länsimaisen demokratian näkökulmasta jokseenkin yhtä vieraita kuin neuvostokommunismi. Myös nykyisissä itäeurooppalaisissa maissa mahtiasemaan ovat usein - täysin demokraattisesti - nousseet sellaiset poliittiset virtaukset, joita käytännöllisesti katsoen kukaan länsieurooppalainen ei suurin surminkaan haluaisi maataan hallitsemaan - vai ottaisitteko te muka puolalaiset äärikatoliset eduskuntaan ehdottomaan enemmistöasemaan? Itse asiassa itäeurooppalainen kommunismikin edusti jonkinlaista valistusperintöä ja modernismia ja oli siksi meikäläisille - jopa oikeistolle - ymmärrettävämpi kuin isovenäläinen ”Jumala tsaaria suojelkoon” -nationalismi keskiaikaisine asenteineen ja sortokoneiston osaksi alistuvine kirkkoineen.

En toki halua sanoa, että yksi puoli on aina toista pahempi ja että kaikesta solidaarisuudesta sorrettuja kansoja kohtaan tulisi luopua. En sano sitäkään, että kaikki osallistuvaisten vaikka Itä-Timorille antama tuki olisi hukkaan heitettyä. Sitä vastoin olen kyllä sillä kannalla, että ne, jotka tukevat vaikkapa Itä-Timorin kaltaisen maan oikeutta itsenäisyyteen, ymmärtäisivät tukevansa ennen muuta kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatetta, eräänlaista lakia, jos asia niin halutaan ajatella; ja laki on usein kasvoton ja sokea, eikä sen noudattaminen tai toimeenpaneminen välttämättä paranna kenenkään oloa, vaikka vapautusliikkeen propagandassa kuinka maalailtaisiin unelmakuvia itsenäisyyden saavuttamisen myötä koittavasta maidon ja hunajan aikakaudesta. Kun todellisuus on tämä, olen jopa valmis myöntämään, että tietoinen päätös olla sekaantumatta johonkin maailman konflikteista - päätös jättää jokin Itä-Timorin kaltainen maa miehittäjänsä kynsiin - voi olla moraalisesti yhtä perusteltu kuin päinvastainenkin päätös, niin ikävää kuin tätä onkin sanoa; ja että sekaantumattomuuden periaate on sellainen maailmanpoliittinen moraaliperiaate, joka kannattaa ainakin ottaa vakavasti sen sijaan, että sen soveltajat järkiään leimataan kylmiksi ja tunteettomiksi keijokorhosiksi.

Panu Höglund