Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Irlanti

Irlanti, iirin kieli, kirjallisuus, Ulster

Miellyttäväksi yllätyksekseni sain juuri tietää, että yksi iirinkielisen nykykirjallisuuden klassikoista, Seosamh Mac Griannan An Druma Mór - Suuri rumpu - on juuri julkaistu englanniksi käännettynä, tietenkin nimellä The Big Drum. Surullista kyllä Mac Grianna on maannut haudassansa jo kaksi vuosikymmentä, ja hänen romaaninsakin makasi Irlannin valtion iirinkielisen kustantamon, An Gúmin, myrkkykaapissa kolme vuosikymmentä ennen kuin se 1960-luvulla julkaistiin. Nykylukijan on vaikea tajuta, mistä moinen johtui, sillä esimerkiksi mitään seksuaalisesti paheksuttavaa kirjassa ei tosiaankaan ole. Kauan se kuitenkin joutui odottamaan pääsyään lukijoiden käsiin, ja monet ovatkin surreet sitä, ettei se omana aikanaan saanut antaa uutta suuntaa iirinkielisen romaanin kehitykselle.

Seosamh Mac Griannan romaani sijoittuu 1900-luvun alkupuolen Irlantiin, jossa maaseudun perinteinen elämäntapa joutui nopeasti ja odottamatta poliittisten intohimojen ja etenevän modernisoitumisen kouriin. Vähäisin merkki tästä modernisoitumisesta ei suinkaan ole englannin kieli, jota kylillä alkaa kuulua kansallismielisten propagandistien ilmaantumisen myötä. Itse asiassa siinä iirinkielisessä maailmassa, jota Mac Griannan kaltaiset kirjailijat ovat kuvanneet, nationalistit vaikuttivat melko yksiselitteisesti englanninkielistävänä voimana, niin paljon kuin he toistelivatkin iskulauseita iirin kielen arvosta ja tärkeydestä.

Vaikka romaani kertookin modernien aikojen saapumisesta ja elämäntavan murroksesta, siinä on myös myyttiset, elämää suuremmat ulottuvuutensa. Se alkaa jylhällä kuvauksella Donegalin maakunnan iirinkielisten rannikkoalueiden luonnosta ja maantieteestä: iirinkielisten seutujen todetaan sijaitsevan vuorten ja rannan välissä, rannan, jonka kalliot ovat käyneet ikuista taisteluaan meren raivoisien tyrskyjen kanssa jo ennen kuin vuodet ja päivät ovat astuneet ulos ajan kohdusta (kyllä vain, jokseenkin tällaisia kielikuvia Seosamh Mac Grianna käyttää). Nämä alkusivut voisivat olla peräisin Seosamh Mac Griannan vanhemman veljen Séamus Ó Griannan teoksista, sillä toisin kuin pikkuveli, Séamus korosti omissa teoksissaan kotiseudun ikuista muuttumattomuutta: hänen päähenkilönsä saattavat poistua Donegalista vuosikymmeniksi vaikkapa Amerikan kultasannoitetulle raitille, mutta kotiseutu on aina entisellään heitä odottamassa, jos kohta edellisen käynnin aikaiset vanhukset ovat jo kuolleet ja silloiset keski-ikäiset oman poismenonsa kynnyksellä - tilalle kuitenkin tulee aina uusia sukupolvia.

An Druma Mórin keskushenkilö on suuri rumpu, tai oikeastaan Pyhän Patrikin päivänä raitille lähtevä suuri kyläorkesteri, jota rummunlyöjä johtaa. Kylän asukkaat elävät koko vuoden kovia maatöitä paiskien, kunnes Patrikin päivä tulee paraateineen. Rumpu on kyläläisille lähestulkoon pyhä esine, joka on uskottu tasaiseksi tiedetyn luottomiehen haltuun, ja aina suuren päivän lähestyessä väki tulee hänen talolleen maanittelemaan, että hän ottaisi rummun esiin. Kuten Seosamh Mac Grianna ilmaisee asian, kylä ”odottaa ainoan runoutensa heräämistä” - ainoan kohokohdan, joka kyläläisillä on ankeassa elämässään.

Koska ollaan Irlannissa, vertailukohtana tulevat helposti mieleen läheisen Pohjois-Irlannin protestanttien marssit, joihin niihinkin suuret rummut - Lambeg drums, kuten protestantit sanovat - kuuluvat oleellisena osana, yhdessä hyvin korkeaäänisten fife-nokkahuilujen kanssa. Lambeg tai iiriksi Lann Bheag on kylä Antrimin (Aontroim) protestanttienemmistöisessä kreivikunnassa, mutta miksi rummut on nimetty kylän mukaan, sitä en tiedä - ei niitä ainakaan niin pienessä paikassa valmisteta. Rummutusperinne on Pohjois-Irlannissa kuitenkin yksiselitteisesti protestanttista alkuperää. Se liittyy kuulemma siihen, että Vilhelm Oranialaisen joukoilla oli mukanaan sotilasrumpuja vuoden 1690 Boynen taistelussa, jossa Vilhelm - sittemmin Englannin kuningasVilhelm III ja protestanttien pelastajanaan palvoma King Billy - voitti katolisten irlantilaisten tukeman Cing Séamusin eli Jaakko II:n. Myöhemmin katoliset omaksuivat protestanteilta marssiperinteen rumpuineen ja sash-olkavöineen, jotka katolisilla ovat tietysti vihreät, protestanteilla oranssinväriset. Ilmeisesti rummunpäristys oli kuitenkin ehtinyt juurtua syvälle katolisellekin puolelle, sillä romaanissa juuri rummusta tulee perinteen ja kyläyhteisön symboli, ja kaksi ryhmää kyläläisiä päätyy kiistelemään siitä, kelle rumpu oikeastaan kuuluu - siitä tulee suorastaan poliittinen kiista, ja vertauskuva Irlannin 1900-luvun poliittisille vastakohtaisuuksille yleensäkin.

Seosamh Mac Grianna ja Séamus Ó Grianna - ei, he tosiaankaan eivät päässeet yksimielisyyteen edes sukunimen oikeasta iirintämistavasta (englanniksi he olivat nimeltään Joe ja Jim Greene, ja kolmas veli, Seán, sanoi että nimi oli alun perin McGrenery ja se olisi pitänyt iirintää muotoon Mac Grianra) - olivat hyvin erilaiset veljekset. Vanhempi, Séamus, otti vastaan poliittisilta kavereiltaan saamansa sinekyyriviran ja käytti työaikansa kirjailijantyöhönsä. Hän noudatti kiltisti Irlannin vapaavaltion sensuuria ja kirjoitti keksimänsä valmiin kaavan mukaisia maaseuturomaaneja ja -novelleja loputtomiin. Kielellisesti ne eivät ole huonoja, ja kirjailija tarkoittikin ne ennen kaikkea iirinopiskelijoiden luettavaksi, vanhan hyvän ajan iirin lähteeksi. Nuorempi, Seosamh, oli depressiivisyyteen taipuvainen yksinäinen susi, joka vietti kaksi kolmasosaa pitkästä elämästään Letterkennyn mielisairaalassa. Poliittisesti hän oli yhtä levoton kuin sielullisestikin, ja häntä kiehtoivat sekä kommunismi että jossain vaiheessa myös Mussolinin Italia. Yhteen aikaan hän intti useissa lehtiartikkeleissa, että iirinkielisen maakansan kulttuuri oli kommunistinen, ei katolinen; väite oli tietysti liioiteltu, mutta kertoo jotakin niistä suurista kulttuurieroista, joita sekä Seosamh että hänen sovinnaisempi isoveljensä huomasivat iirinkielisen ja englanninkielisen Irlannin välillä.

Seosamh Mac Griannan depressio kasvoi psykoosin mittoihin kolmikymmenluvulla, ja asiaan lienee vaikuttanut se, ettei An Gúm halunnut julkaista ison rummun romaania pelätessään, että kirjan henkilöiden esikuvat tekisivät rikosilmoituksen kunnianloukkauksesta. Vähän ennen mielenterveyden romahtamista Seosamh ehti aloittaa satiirisen romaanin Irlannin kulttuurielämästä, mutta se jäi kesken ja julkaistiin vajaan sadan sivun mittaisena katkelmana nimellä Dá mBíodh Ruball ar an Éan - ”Jos linnulla olisi pyrstö”.

Samoihin aikoihin Seosamh kirjoitti myös omaelämäkerrallisen matkakirjan Mo Bhealach Féin, ”Minun tieni”, jossa hän harhailee Dublinin yömajoista Walesiin asti. Tarkkaan ottaen kirja on moderni sisäavaruusmatka, joka käsittelee lähinnä Seosamhin omaa napaa ja hänen sieltä kaivamaansa mielenkiintoista nöyhtää - no, ehkä tämä on hieman ilkeästi sanottu, mutta kirjasta huomaa kyllä, ettei hän enää ollut täysin järjissään. Ennen muuta hän oli alkavan depressionsa vuoksi niin syvällä omassa itsessään ja omissa ongelmissaan, ettei hän kyennyt näkemään muita ihmisiä oikein minään muuna kuin omaan päänsisäiseen maailmaansa kuuluvina symboleina. ”Moderniuden” luonteesta kertoo kieltämättä yhtä ja toista, että kirjailija, jonka katsotaan tuoneen modernit kerrontakeinot iirinkieliseen kirjallisuuteen, oli henkisesti niin tasapainoton.

Romaanikatkelma, joka panee hulvattomasti halvalla esimerkiksi Irlannin itsenäisyyden alkuvuosien poliittisen elämän sekopäisyyksiä, on huomattavasti tolkullisempi, ja on sääli, ettei hän saanut kirjaa kirjoitettua loppuun. Mielisairautensa järkevämpien jaksojen aikana hän väitti kyllä tutuille ”panneensa pyrstön linnulle” eli kirjoittaneensa romaanin loppuun, mutta sairautensa vuosikymmeninä hän tuskin enää oli siinä kunnossa, että kykeni kirjoittamaan mitään järkevää.

Seosamh Mac Griannan elämä oli monessa suhteessa onneton. Naisystävä hänellä kyllä oli, lähinnä kirkassilmäisen ihailijan luonteinen, ja hänen osansa oli lähinnä patistaa kirjailijan varakkaita ystäviä antamaan hänelle rahaa elämiseen. Jollen väärin muista, tämä avovaimo ei tainnut itse edes osata iiriä, vaikka olikin syvästi vakuuttunut siitä, että mies oli kirjailijanero - eli jonkinmoinen Charlotta Lönnqvist -viritys lienee ollut kyseessä. Joka tapauksessa sekä avovaimo että poika, joka hänelle syntyi suhteesta Seosamh Mac Griannan kanssa, päätyivät aikanaan itsemurhaan.

Siitä huolimatta Seosamh sanoi kuolinvuoteellaan nuoremmalle kollegalleen Séamas Mac Annaidh’lle jotakuinkin niin, että ”on hyvä, kun rupesit kirjailijaksi, sillä kirjailijan elämä se vasta on elämää”. Vanhempi veli, Séamus Ó Grianna, oli kuollut jo neljännesvuosisata aikaisemmin, vuonna 1966, ja hän oli päätynyt vanhoilla päivillään epätoivoon. Hän oli vakuuttunut siitä, että iirin kielellä ja kirjallisuudella ei ollut tulevaisuutta ja että hänen kirjallinen työnsä, lähes kolmekymmentä proosanidettä, oli ollut turhaa touhua.

Panu Höglund