Plaza

Aihealueet: Päihteet, Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri, Politiikka, Rikollisuus

laki, populismi, puolueet, islam, itsetunto, Madonna, rikollisuus, rikokset, salakuljetus, Tony Halme

Kuten tunnettua, Perussuomalaiset ovat se puolue, joka Suomessa äänekkäimmin vastustaa huumekauppaa, rattijuoppoutta ja muitakin rötöksiä ja valittelee niistä annettuja kohtuuttoman alhaisia tuomioita. Puolueen tähtikansanedustaja on juuri tuomittu ehdolliseen vankeuteen törkeästä rattijuoppoudesta. Aiemmin hän on syyllistynyt mm. ampuma-aserikokseen, salakuljetukseen, huumausaineiden käyttörikokseen ja Ponterosa-elokuvassa näyttelemiseen. Viimeksi mainitusta häntä ei tosin ole kiistämättömillä todisteillakaan tuomittu elinkautiseen, koska rikosta ei sen törkeydestä huolimatta löydy lakikirjasta. Maailmassahan on tunnetusti niin kauheita asioita, ettei lainlaatijoiden pimeä alitajuntakaan riittänyt niiden kuvittelemiseen etukäteen. Tai no, laithan yleensäkin ovat lepsuutensa vuoksi ristiriidassa kansan syvien rivien oikeudentunnon kanssa, kuten juuri Perussuomalaiset ovat meille perusteellisesti tähdentäneet.

Viimeksi käydessäni tyttöystäväni luona Vaasassa luin paikallislehdestä jonkun sikäläisen perussuomalaisen palopuhekirjoituksen, jossa kovasti peloteltiin ihmisiä islamin uhalla. Kuten lukijani tietävät, minä en vaivaudu juurikaan kauhistelemaan kyseistä ”uhkaa”, kun on tuo elämäkin tullut hankittua, mutta kieltämättä perussuomalaisen kirjoitus pani hieman miettimään. Jos puolue nimittäin pyrkii torjumaan islamin uhkaa samanlaisella ehdokasvalinnalla kuin se taisteli rikollisuutta vastaan, seuraavissa vaaleissa sen listoilla nähtäneen mullah Krekar, Osama bin Laden ja Hassan Nasrallah, mustana hevosena Mahmud Ahmadinejad.

Tony Halmeen tausta on yleisesti tiedossa: rikkinäinen koti, alkoholismia, perheväkivaltaa ja pikkupojan turvattomuuden tunne, joihin sitten vastataan pyrkimällä kaikkia muita kovemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Järjestynyt yhteiskunta, lait ja oikeus eivät ole koskaan antaneet mitään turvaa eivätkä suojaa kylmältä maailmalta, joten omalla kohdalla ei lakia tarvitse noudattaa. Toisaalta kuitenkin Halmeelle on ominaista pyrkimys todistella äänekkäästi omaa kunniallisuuttaan sillä tavalla kuin kiinnijäänyt pikkurikollinen hätääntyneenä vakuuttelee syyttömyyttään konstaapelille: enhän minä nyt oikeasti rikollinen ole. Naisia, lapsia ja sotaveteraaneja hän katsoo kovasti puolustavansa, miehiä sitä vastoin saa vetää turpaan kun tarvetta ilmaantuu. Narkkareille pitää tietysti olla kova, samoin ”lorvijoille” ja ”kusettajille”: ulkomaalaisissa on vikana se, että he ”lorvivat” ja ”kusettavat”, hän julisti eräässä haastattelussa.

Silti Halme keräsi mahtavan äänisaaliin ilmeisesti pitkälti juuri sen alaluokan keskuudesta, joka elää lain ja rikoksen rajalla, ”lorvii” sosiaalituilla, nauttii kossua vahvempiakin virvokkeita ja ”kusettaa” eli tekee omaisuusrikoksia. Mutta Halmeen poliittinen ohjelma on populismin oletusasetus, johon turvaudutaan silloin kun mitään oikeaa ja edes teoriassa toteuttamiskelpoista poliittista ohjelmaa ei ole, eikä sitä ole toteutettavaksi tarkoitettukaan. Äänestäjille on poliittisia tavoitteita tärkeämpää, että Halmeeseen voi samaistua. Kyse on samasta asiasta kuin getosta lähteneiden mustien amerikkalaisten koripalloilijoiden kohdalla: vaikka heidän rahansa eivät juurikaan hyödytä geton asukkaita, heidän urheilumenestyksensä on mustille köyhille samastumisen kautta merkittävä itsetunnon voimistaja.

Halme ei itsekään ole mikään puhdas pulmunen, kuten tuli jo mainittua, ja vuosi pari sitten hän pääsi lööppeihin siksi, että joku hänen ystävänsä kuoli alamaailman välienselvittelyssä, kuten iltapäivälehdistö tapauksen tulkitsi. Itse asiasta kuultuna Halme oli kovasti hämillään mukavan kaverin murhasta ja luonnehti surmattua herrasmieheksi, joka ei lyönyt naisia, kun he yhdessä liikkuivat Helsingin yössä. Miehellä oli ollut hämäräperäisiä liiketoimia, joista Halme oli tietoinen, muttei haastattelussaan mieltänyt niitä laittomiksi. Eipä tietenkään - eihän hän mieltänyt laittomaksi sitä doping-aineiden salakuljetustakaan, josta itse sai rapsut. Mutta siinä maailmassa, jossa Halme on varttunut, eletään viidakon lain mukaan, ja tärkeintä on rakentaa sellainen itsetunto ja minäkuva, että voi ristiriitatilanteissa aina itse mieltää olevansa oikealla, hyvällä puolella. Mä ja mun kaverit ollaan hyviksii, sanoi laki ja poliisi sitten mitä hyvänsä. Ne on vain noi toiset kun on paatuneita rikollisia, varkaita ja huumekauppiaita. Ja kaikki Halmetta äänestäneet ovat tietysti viime kädessä meikäläisiä, Halmeen kavereita.

Halme ei tietystikään ole hirveän epätyypillinen populisti. Kaikki populistipoliitikkojen esiin nostamat ongelmat eivät ole olemattomia eivätkä merkityksettömiä, mutta kansanvillitsijöiden tavoitteena ei ole epäkohtien korjaaminen, vaan niiden hyväksikäyttäminen henkilökohtaisen hyödyn ja vallan hankkimiseen, eikä sekään ole harvinaista, että he ovat itse merkittävä osa moittimaansa vääryyttä ja syyllisiä siihen. Halmeen kohdalla vain populismi on saavuttanut loogisen päätepisteensä: rikollisuuden vastustajana eduskuntaan noussut poliitikko, joka on kansanedustajauransa aikana onnistunut istumaan jo pariin otteeseen syytettyjen penkillä.

Halmetta on kuitenkin turha pilkata, sillä hänen kohdallaan jos kenen kaikki kliseet ankean lapsuuden kielteisestä vaikutuksesta lainkuuliaisuuteen ja elämänhallintaan pitävät paikkansa. Sitä paitsi miehestä, jolla oli Hollywoodissa pokena toimiessaan pokkaa (ja ammattiylpeyttä) olla päästämättä Madonnaa ja Sean Penniä (tuolloin Madonnan mies) kutsumatta juhliin kuokkimaan, on aika vaikeaa olla jollain tasolla pitämättä. Tarinan roisto on pikemminkin Timo Soini, joka on koko ajan toiminut kyynisen poliitikkomaisesti, jos kohta siinä ei sinänsä ole mitään odottamatonta; Soini on varsinaiselta ammatiltaan politiikan tutkija, jonka populismi on laskelmoitua laboratoriokoetta alusta loppuun, eikä hän ole edes erityisemmin yrittänyt salailla tätä haastatteluissaan. Hieman kyllä käy sääliksi Halmetta että hänen äänestäjiään, jotka ovat joutuneet tiedemiehen koekaniineiksi.

Panu Höglund