Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Historia

kirjallisuus, suomalainen kirjallisuus, Suomen kirjallisuus, suomalainen kulttuuri, kansalliskirjallisuus, Ilmari Kianto, Ryysyrannan Jooseppi, Punainen viiva

Hesari mainitsi juuri, että Ilmari Kiannosta oli ilmestynyt uusi elämäkerta. Koska Kianto, itsepintaisen pitkäikäisyytensä vuoksi Iki-Kiantonakin tunnettu, oli monessa suhteessa epäsovinnainen ja aikansa moraalikäsityksiä noudattamaton henkilö, elämäkerturi Eero Marttinen tuntuu korostaneen - tai ehkä se on vain Hesarin toimituksen esille nostama näkökulma? - Kiannon seksuaalisesti hurjaa elämää lukuisine jalkavaimoineen ja valtavine lapsilaumoineen, mikä tietysti on sikäli aiheellista, että jokainen nuori sukupolvi kuvittelee keksineensä vapaan seksin ensimmäisenä. Penskoille on syytä näyttää havainnollisesti, että elettiinpä ennenkin, vaikk’ ojan takan’ oltiin, ja siihenhän Kianto soveltuu erinomaisen hyvin.

Kianto oli sen sortin ammattikirjailija, joka töräytti paperille joka ikisen aivopierunsa, myös ne kehnommin harkitut tarinat. Juu, kyllä minä arvaan jo, että tässä kohtaa te mulkoilette minua merkitsevästi kulmainne alta, ja olen ihan samaa mieltä: blogi olisi luonnistunut Kiannonkin ilmaisutavaksi, jos hän olisi elellyt meidän ajassamme. Kun nettiä nyt kuitenkaan ei ollut keksitty hänen aikanaan, ja kun suomen kielellä kaivattiin luettavaa niin että vähän sekulimpikin ateljeekokeilu vältti, äijä sai pränttiin semmoisenkin tavaran, jota varten ei olisi ehkä kannattanut kaataa korpea selluloosaksi.

Kiannon teoksista tunnetaan nykyisin kolme: romaanit Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi sekä Kainuun maakuntalaulu Nälkämaan laulu eli Kuulkaa korpeimme kuiskintaa. Käsittääkseni tämä on jokseenkin oikeudenmukainen tilanne, eli mitään salattuja helmiä kirjailijan muusta tuotannosta on turha etsiä. Esimerkiksi vuoden 1918 sodan aikoihin kirjoitettu verenhimoinen ja seksuaalissävytteinen propaganda taitaa kiinnostaa lähinnä historioitsijoita, psykiatreja ja psykohistorioitsijoita. Joskus muinoin yritin lukea Kiannon muisteluskirjaa Moskovan maisteri, joka kertoo hänen vaihtariajoistaan tsaarin Venäjällä, mutta totesin kirjan aika lapselliseksi ja tyyliltään häiritsevällä tavalla särmikkääksi, ellei peräti rikkinäiseksi. Romaanien ansiona pidän ennen kaikkea sitä, että Kianto on niihin ikuistanut Suomen syrjäseudun oleellisesti kehitysmaalaisen kurjuuden 1900-luvun alussa, ja koska hän ei ollut mikään sosialisti, hän esitti köyhän kansan ilman minkäänlaista ohjelmallista romantisointia tai ihannointia.

Punaisessa viivassa kerrotaan sosialismin saapumisesta perämetsille. Kianto oikein mässäilee köyhän kansan kykenemättömyydellä ymmärtää tai edes ääntää oikein tämän uuden pelastususkonnon pitkiä ja hienoja sanoja, kun sosiaalidemokratiasta tulee ”soli-sali-ratti” tai ”sosialisti-mokkuraatti, jopa jotta mokkuraatti”. Nämä mokkuraatit järjestävät kansankiihotuskokouksia, joissa punaista sanaa julistaa ”rakutaattori”, siis agitaattori, Puntarpää. Vaikka rahvas saadaankin rakuteerattua vaaliuurnille vetämään punaisen viivan punaiselle aatteelle, mitään oleellista parannusta Korpiloukon luteenpureman kurjaliston elämään ei tule, ja lopulta tarinan päähenkilö kuolee lyödessään painia karhun kanssa, vastustajan viiltäessä kynnellään punaisen viivan hänen kaulaansa.

Mutta kuvan täydentämiseksi on muistutettava, että myöskään isänmaallisuus- ja kansallisuusaatetta siinä ei pidetä mitenkään oleellisena Kainuun syrjäkyläläisten näkökulmasta. Päähenkilö Topin vaimo Riika ihailee herrasväen tapoja ja sen ruotsinkieltä ja ilmaisee kaipuunsa parempaan elämään antamalla lapsilleen hienoja nimiä; hänen omakin nimensä on oikeastaan Fredrika Euphrosyne, jota sen enempää hän itse kuin naapuritkaan eivät osaa ääntää oikein. Tuntuukin siltä, että suuren maailman hienoilla ideologioilla ei ole eikä voi olla yhtään mitään oleellista sanottavaa korpiloukkolaisille, ainakaan jos Kiannolta kysytään. Toki Nälkämaan laulu näkee asian toiveikkaammin: siinähän julistetaan, että maa on yhteisin ponnistuksin rakennettava vauraammaksi ja paremmaksi, ja raukat vain menköhöt merten taa. Mutta se taitaakin olla jonkinlainen tilaustyö.

Ryysyrannan Jooseppi on jos mahdollista vielä tylymmin realistinen köyhän kansan edustaja kuin Punaisen viivan Topi. Hän edustaa sitä puoli- ellei täysrikollista alaluokkaa, jolle viinanpoltto ja muu pikkurikollisuus on selviytymistapa ja jolle muut ihmiset ovat ennen kaikkea hyväksikäyttökohde. Tällaisena pikkuluikurina Joosepin hahmo voisi olla peräisin vaikka intialaisesta tai latinalaisamerikkalaisesta kurjalistokuvauksesta: hän on sellainen kieroileva selviytyjätyyppi, joita ryysyläisköyhässä ympäristössä kasvaa, olipa maa, valuutta, ihonväri ja uskonto mikä tahansa. Kaikki kehitysmaissa käyneet varmasti tunnistavat Joosepin.

Panu Höglund