Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Irlanti

Irlanti, iirin kieli, iirinkielinen nykykirjallisuus, presidentinvaalit, Michael D. Higgins, Mícheál D. Ó hUiginn, Irlannin presidentit, Irlannin tasavalta, Irlannin politiikka

Näinä synkkinä aikoinamme, kun Suomen kansaa ei enää ole ja isänmaa raahustaa zombina vailla aivoja, on miellyttävää kertoa hyviä uutisia toisesta kotimaastani Irlannista, jossa presidentinvaalit on tämänhetkisen laskentatilanteen mukaan voittamassa minun ehdokkaani, työväenpuolueen Michael Daniel Higgins eli Mícheál Dónall Ó hUiginn. Michael D, kuten häntä yleensä kutsutaan, on nimittäin tunnettu iirin kielen puhuja ja edistäjä, ja vaikka irlantilaisissa poliitikoissa on ainakin oman havaintoni mukaan enemmän iirin osaajia kuin äkkinäinen luulisi, hän on profiloitunut huomattavasti näkyvämmin kieliasiassa kuin moni muu yhtä hyvä iirin puhuja. Pidän siis vaalitulosta kaikilta osin hyvänä ja toivottavana omien tavoitteideni kannalta.

Tulin itse tietoiseksi Michael D:n olemassaolosta 1990-luvun alkupuolella, kun olin vasta pääsemässä sisään iirin kieleen. Tuolloin Higgins oli kulttuuri- ja iirinkielisyysministeri, joka osoitti irlantilaiselta poliitikolta poikkeuksellista päättäväisyyttä ja kovanaamaisuutta viedessään läpi hankkeensa iirinkielisen televisiokanavan perustamisesta. Noin kolmannes irlantilaisista suhtautuu iirin kieleen aktiivisen kielteisesti; loput ovat sitä mieltä, että iirin kieli on periaatteessa hyvä juttu, mutta suurin osa heistä ei tee mitään asian hyväksi. Muistaakseni se oli Pól Ó Muirí, nykyinen Irish Timesin iirinkielisen sivun toimittaja, joka kuvasi suuren enemmistön asennetta iiriin sanomalla, että jos iiriä voisi oppia vain juomalla erityistä taikajuomaa, koko tämä porukka kyllä alkaisi välittömästi jonottaa hörpylle. Kuten tiedämme, tällaista eliksiiriä ei ole, mikä ehkä onkin yksi syy siihen, että irlantilaiset ovat niin kovin mieltyneitä korvaaviin juomiin. Iirin kieli on opeteltava hiki päässä oppikirjaa selaten, eikä kaikista ole siihen.

Käytännössä siis erilaiset iirin kielen edistämishankkeet tahtovat kompastua siihen, että passiivisen myönteinen enemmistö ei yksinkertaisesti kehtaa tulla sen pienen aktivistiporukan tueksi. Sen kolmenkymmenen prosentin ”ei siitä kuitenkaan tule mitään” -asenne on usein käytännössä ratkaisevampi kuin suurten joukkojen laiska myötämielisyys. Siksi Michael D:n jääräpäinen pitäytyminen hankkeessaan - huolimatta kielen vihollisten pilkasta - osoitti juuri sellaista johtajuutta ja siviilirohkeutta, jota irlantilaisessa politiikassa mielellään näkisi enemmän. Valitettavasti televisiokanava ilmaantui eetteriin vasta nettiaikakauden aattona, joten sillä ei voinut koskaan olla niin suurta merkitystä kuin Walesin vastaavalla kymrinkielisellä kanavalla, joka ilmaantui kuvioihin jo kolme vuosikymmentä sitten. Silloin ennen vanhaan juuri kymriä pidettiin erityisen vaaranalaisena ja kuolevana kielenä; nyt kymrin puhujamäärät ovat kääntyneet nousuun, ja muiden kelttikielten puhujat katsovat Walesiin ihaillen ja vähän kateellisinakin.

On iirinkielisellä televisiolla ollut oleellista merkitystä kielen yhteiskunnalliselle statukselle näinkin. Vanhahko vitsi sanoo, että television kauniit ja elegantit säätytöt ovat luoneet kielelle uudenlaisen imagon - ennen vanhaanhan tunnetuin iiriä äidinkielenään puhunut naishenkilö oli Peig Sayers (1873-1958), vanha kalastajanvaimo Kerrystä, jonka muistelmat ovat olleet pakollista koululukemista irlantilaisille lapsille siitä saakka kun isä lampun osti. Olen tasan viimeinen ihminen kiistämään Peigin klassikon aseman saaneiden muistelmien arvoa iirinkielisenä mallilukemistona, mutta kyllähän minäkin niitä pimuja mielelläni katselin, kun tuossa reilu vuosikymmen takaperin olin ensimmäisen kerran pitemmän aikaa vihreällä lempisaarellani. Vähän vakavammin: iirin kieli on yleisessä tietoisuudessa esimerkiksi Peig-tyylisen kirjallisuuden vaikutuksesta ollut niin kiinteästi sidoksissa vanhaan maaseutukulttuuriin ja kansanperinteeseen, että jo televisiokanavan perustaminen sinänsä on ollut välttämätön ja merkittävä kielen mainetta parantava askel. 

Toki ajat ovat muuttuneet siitä kun kouluissa luetettiin pelkkää Peigiä. Nykyään esimerkiksi Maidhc Dainín Ó Sén letkeä maastamuuttomuistelma A Thig ná Tit orm (”Äläpäs talo päälleni romahda”) on päässyt Peigin rinnalle, mikä on oikein hieno juttu, koska se on rento, letkeä ja optimistinen tarina siitä, kuinka mukava ja ahkera irlantilainen aina menestyy elämässä ja Amerikassa. Toinen hyvä uutinen on, että Séamus Ó Néillin viisikymmenluvulla julkaisema romaani katolisen tytön ja protestanttipojan avioliitosta Pohjois-Irlannissa, Máire Nic Artáin, 1990-luvulla löydettiin uudelleen ja painettiin halpana pokkaripainoksena - tästä kulttuuriteosta saa kunnian syntyperäisten iirinkielisten oma kustantamo Cló Iar-Chonnacht, www.cic.ie - ja löysi tiensä myös koulujen lukulistalle. Iirin kielen näkökulmasta tämä oli yksi parhaita asioita sitten viipaloidun leivän, sillä vaikka Séamus Ó Néill ei ollut syntyperäinen iirin puhuja, hän käyttää ainakin tässä kirjassa kieltä täysin suvereenisti.

Se, että joku pystyy kirjoittamaan kaupunkimiljööstä väkevällä ja virheettömällä Ulsterin iirillä, käytellen murteen maukkaimpia ilmauksia kuin sitä kirjoittaneet syntyperäiset mestarit, ja kertomaan tällä tavalla koskettavan ja mukaansatempaavan tarinan, ei olekaan mikään jokapäiväinen juttu. Itse asiassa siirtyminen Peigistä tällaiseen monipuolisempaan ja nykyaikaisempaan koululukemiseen on mielestäni merkki siitä, että Irlannin koululaitoksessa on oikeasti alettu miettiä, mitä nuorilla kannattaa iiriksi luettaa, jos haluaa heidän samastuvankin päähenkilöihin. Ja se, että aiemmin unohdettu Séamus Ó Néill on kaivettu esiin kaapista, puolestaan osoittaa irlantilaisten ottavan iirinkielisen kirjallisuuden entistä vakavammin: iirinkielinen nykykirjallisuus on muutakin kuin Peigiä. (Onpa eräs tuttu iirinopettaja uhannut luettaa nuorilla myös jonkun Panu Petteri Höglundin proosanidettä Sciorrfhocail...)

Silloin kun iirin kieli alkoi kadota käytöstä, yksi tärkeimpiä syitä tähän oli, että iiriä ei käytetty julkisesti, esimerkiksi politiikkaa ei tehty iiriksi - on kuvaavaa, että kirjailija Séamus Ó Grianna, joka pyrki aina kirjoittamaan mahdollisimman tarkkaan donegalilaisen kotikylänsä jutunkertojien ja perinteensäilyttäjien iiriä, ei kutsunut politiikkaa politiikaksi (polaitíocht), vaan ”niiksi politics-jutuiksi” (gnóthaí politics). ”Ne politics-jutut” olivat englannin kielen valtakuntaa jo 1800-luvulla, kun iirinkielisen maarahvaan vapauttaja, juristi ja oikeustaistelija Daniel O’Connell (Dónall Ó Conaill), joka osasi itse iiriä äidinkielenään ja jonka täti Eibhlín Dubh Ní Chonaill loi kirjallisuudenhistoriankin kannalta merkittävän itkuvirsityyppisen runon Caoineadh Airt Uí Laoghaire, puhui aina kuulijakunnalleen englantia sielläkin, missä enemmistö kuulijoista oli varmasti iirinkielisiä ja usein englannintaidottomia.

Michael D. palautti iirin julkisille foorumeille perustamalla iirinkielisen televisiokanavan, ja presidenttikampanjassaankin hän teki selväksi olevansa valmis puhumaan kansakunnalle iiriksi - hän on siis täydellinen vastakohta Daniel O’Connellille. Itse asiassa jopa Éamon de Valera, Irlannin pitkäaikainen pääministeri ja vanhoilla päivillään sen presidentti, oli käytännössä haluton käyttämään iiriä esimerkiksi julkisissa puheissaan. Historioitsija Joe Lee on ollut sillä kannalla, että de Valera ei yksinkertaisesti uskaltanut vaatia kansliansa väeltä iitin taitoa eikä käyttöä. Se ajattelutapa, että iirin kielen edistämistyö on pelkkää romantikkojen harrastelua, jota ei pidä sotkea vakavaan politiikkaan, oli juurtunut myös de Valeran sieluun niin syvälle, ettei hän tosissaan halunnut joutua poliittisiin riitoihin omien puoluekaveriensa kanssa pelkän iirin takia. Siinä Irlannin kansallisessa vapautusliikkeessä, jonka johtaja de Valera oli, poliittinen korrektius vaati uskottelemaan, että kaikki, mitä iirin pelastamiseen tarvittiin, oli englantilaisvallan lopettaminen Irlannissa. Oli sopimatonta sanoa, että iirin kielellä saattoi olla vastustajia Irlannissa ja de Valeran omien kannattajien keskuudessa - taistelu Englantia vastaan oli kaiken muun ohittava asia Irlannin itsenäistyttyäkin.

Monet iirin kielen vastustajat pyrkivät leimaamaan iirinkielisyysliikkeen rasistiseksi, suvaitsemattomaksi ja taantumukselliseksi - tätä näkökantaa edustaa esimerkiksi ”antifasistiksi” esittäytyvä Gombeen Nation (”Koronkiskurien kansakunta”) -nimisen blogin kirjoittaja. Michael D, joka on ehdoton iirin kielen kannattaja, ehdoton ihmisoikeusmies ja ehdoton rasisminvastustaja, tukkii tältä porukalta kertarysäyksellä suun. Irlanti on saanut presidentin, jollaisesta iirinkielisyysväki on tähän mennessä voinut vain haaveilla, ja itse asiassa Michael D:n nousu valtionpäämieheksi on mahdollista tulkita erään pitkäaikaisen kehityslinjan seuraukseksi: iirin kieli palaa alakulttuurin varjoista ja nousee keskelle julkista elämää. Tämä on kieliliikkeen tilaisuus, joka taatusti hyödynnetään.

Taidankin asian johdosta mennä kirjoittamaan muutaman palopuheen iiriksi.

Panu Höglund