Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Kansainväliset suhteet

Valko-Venäjä, iirin kieli, suomalainen kulttuuri, suomenruotsalainen kulttuuri, Suomen kirjallisuus, Volter Kilpi, Alastalon salissa

Tutuntuttu, joka on hommissa Prahassa Radio Libertyn valkovenäjänkielisellä osastolla, haastatteli minua viikko sitten, tosin ei radioaseman puolesta, mutta kylläkin sen yhteydessä toimivaa blogia varten. Iirin kielen itsenimitteisen propagandistin ja nettipartisaanin urallani olen vuosien varrella tutustunut mitä odottamattomimpiin tuttavuuksiin, ja onhan se ollut hyväksi myös persoonallisuuden kehitykselle. Yksi näistä virtuaalikavereista on valkovenäläinen ja hänkin hommissa Radio Libertyllä: hän lahjoitti minulle vuosia sitten Kanadassa painetun valkovenäjän oppikirjan. Valitettavasti en ole lukenut kirjaa (tai oikeastaan kahden niteen kurssia) järjestelmällisesti alusta loppuun, sillä jos olisin, solkkaisin nyt valkovenäjää paremmin kuin suurin osa valkovenäläisist. Mutta tämä lahjoittaja oli siis se kaveri, jonka kautta haastattelijani pääsi perille olemassaolostani.

En bekants bekant som arbetar inom den vitryska avdelningen på Radio Liberty i Prag intervjuade mig för en vecka sedan, inte åt radiostationen visserligen, men för en blogg med anknytning. Under min långa karriär som självutnämnd propagandist och webbpartisan för iriskan har jag lärt känna folk på de mest oförväntade håll, vilket givetvis varit bra för personlighetsutvecklingen också. En av dessa virtuella bekanta är en vitryss, även han nuförtiden aktiv på Radio Liberty, av vilken jag för ett antal år sedan tillskänktes en i Kanada tryckt lärobok i vitryska. Dessvärre har jag aldrig läst boken (egentligen en lurs på två volymer) systematiskt från början till slut, för hade jag gjort det så skulle jag nu alldeles säkert kunna babbla på vitryska mera flytande än majoriteten vitryssar. Men det var alltså via den här mannen som intervjuaren fick nys om mig.

Jollen olisi omistautunut iirin kielen asialle, minusta olisi luultavasti tullut yhtä innokas ja aktiivinen valkovenäjän kielen puolestapuhuja. Ainoa syy siihen, ettei näin käynyt, oli luultavimmin se, ettei valkovenäläisiä kirjoja ollut helppoa saada, puhumattakaan kyrillisten kirjainten koodausvaikeuksista netissä 90-luvun puolessavälissä, kun itse hurahdin nettinörtiksi. Herrammakiesus, siihen aikaanhan merkistökoodaus oli vielä niin sotkussa, että nettikoneet eivät osanneet lukea oikein edes iirin erikoismerkkejä (ja iirissähän ei ole nykyään muita kuin tuo akuutti aksentti, ts. á, é, í, ó, ú)! Nyttemmin molemmat ongelmat ovat ratkenneet. Se, joka haluaa opetella valkovenäjää, olipa kyse sitten neuvosto-”narkomaŭkasta” tai emigranttien ”taraškievicasta”, löytää verkosta valtavasti materiaalia, sekä valkovenäjäksi alun perin kirjoitettua että käännöskirjallisuutta, puhumattakaan oppi- ja sanakirjoista. En tosin tiedä, ovatko ”valkovenäläisen virtuaalikirjaston” kirjat netissä aivan laillisesti, joten en uskalla linkittää tässä - siellä on mm. valkovenäjännös H.G.Wellsin ”Maailmojen sodasta”.

Skulle jag inte ha ägnat mitt liv åt den iriska språksaken skulle jag antagligen ha blivit en lika ivrig och aktiv förespråkare för vitryska språket. Den enda orsaken varför jag inte gjorde det torde vara svårigheten att skaffa vitryska böcker, samt de problem webben ännu hade med kyrilliska bokstäver i mitten av nittitalet, då jag själv blev webbfrälst. Jösses, på den tiden var det ännu en sådan oreda med kodning att irländska webbanslutna datorer inte klarade av att läsa iriska specialtecken (och som bekant är akut accent nuförtiden det enda specialtecknet i iriskan, alltså á, é, í, ú, ó)! Nuförtiden har båda problemen lösts. Den som vill lära sig vitryska, antingen sovjetisk ”narkomaŭka” eller emigrantvitrysk ”taraškievica”, kommer att hitta massor av material på webben, både originallitteratur, översatt litteratur, läroböcker och ordböcker. Jag vet dock inte om böckerna på det ”vitryska virtuella biblioteket” alls är där lagligt - där finns bland annat en vitrysk (sovjetvitrysk) översättning av H.G.Wells’ ”Världarnas krig” - så jag vågar inte ge webbadressen här.

Tuttavani, joka kunnioitti minua peräti epiteetillä ”maailman tunnetuin iirin kielen popularisoija” (joka ei kylläkään pidä paikkaansa - luullakseni esimerkiksi Gearóid Denvir on tunnetumpi, ainakin Yhdysvalloissa) oli tietysti kiinnostunut tietämään, mistä olin saanut ajatuksen opiskella iiriä, jolloin tyydyin antamaan kunnian sille jolle kunnia kuuluu, eli Mirja Metsolalle, jonka televisiodokumentti kolme vuosikymmentä sitten herätti innostukseni kieleen. Hän tiedusteli myös, uskoinko iirillä olevan tulevaisuutta nykyaikaisena kommunikaatiovälineenä, jolloin saatoin vain viitata siihen rikkaaseen kirjallisuuteen, joka iiriksi on olemassa. Se on itse asiassa ollut yksi suurimpia iiriä tutkiessani kokemiani miellyttäviä yllätyksiä. Aloittaessani luulin, että yhden ihmisen olisi mahdollista lukea kaikki iiriksi julkaistu kaunokirjallisuus. Näin ei asian laita kuitenkaan ole. Vaikka keskittyisi vain syntyperäisten iirinpuhujien kirjoituksiin, joutuisi pian huomaamaan hukkuvansa kirjamereen. Esimerkiksi hieman sentimentaalinen, mutta kieleltään rikas proosakirjailija Séamus Ó Grianna ehti kirjoittaa kolmisenkymmentä teosta.

Min bekant, som hedrade mig med epitetet ”iriska språkets mest kända popularisatör i världen” (vilket visserligen inte stämmer - jag antar att t ex Gearóid Denvir är mera känd åtminstone i Förenta staterna) var givetvis intresserad av hur jag kommit på tanken att lära mig iriska, och då nöjde jag mig med att ge äran den som förtjänar den, alltså Mirja Metsola, vars tevedokumentär om iriskan för tre årtionden sen väckte min entusiasm för språket. Han undrade också om jag verkligen trodde på iriskans möjligheter som ett modernt kommunikationsmedium, och då kunde jag bara hänvisa till den rika litteratur vi faktiskt har på samtida iriska. Det har förresten varit en av de stora, angenäma överraskningar jag upplevt under de år då jag forskat i iriska. När jag började trodde jag att det vore möjligt för en människa att läsa all skönlitteratur som finns att läsa på iriska. Det är det dock inte. Även om man bara koncentrerar sig på sådant som skrivits av infödda irisktalande kommer man snart att drunkna i bokhavet. Den något sentimentale, men språkligt rike prosaförfattaren Séamus Ó Grianna hann t ex skriva ett trettital böcker.

Iirin kielen lisäksi ystäväni oli kiinnostunut myös rajanvedosta suomalaisen ja ruotsalaisen kirjallisuuden välillä, jolloin suomenruotsalaisella on tietysti välittävä tehtävä. Kun tiedetään, kuinka pitkälle valkovenäläiset ovat kieleltään venäläistyneitä, on tietysti ymmärrettävää, että he pohtivat usein tällaisia identiteettikysymyksiä: on tyypillistä, että valkovenäläinen kirjailija työskentelee kahdella kielellä (valkovenäjäksi ja venäjäksi), ja nykytilanteessa, kun monet valkovenäläiset ovat hakeneet turvapaikkaa Puolasta päästäkseen pakoon Łukašenkan tšekan miehiä, en hämmästyisi jos valkovenäläiset kirjailijat lisääntyvässä määrin ottaisivat puolan uudeksi kirjoituskielekseen. (Puolassahan on vanhastaan etnisiä valkovenäläisiä kirjailijoita, synnynnäisiä Puolan kansalaisia, jotka kirjoittavat puolaksi ja valkovenäjäksi, esimerkiksi Sokrat Janowicz.) Oma mielipiteeni oli, että kirjailijan suomalainen tai ruotsalainen identiteetti on ennen muuta riippuvainen hänen omasta asenteestaan ja teosten aihepiiristä: Willy Kyrklundin luokittelin siksi riikinruotsalaiseksi kirjailijaksi, vaikka hän syntyi ja kasvoi Helsingissä; Lars Sund on sitä vastoin ilman muuta suomenruotsalainen kirjailija, niin kauan kuin hän sitten on ehtinytkin asua Ruotsissa, koska hänen suuret eeppiset romaaninsa, kuten ”Puodinpitäjän poika” ja ”Colorado Avenue”, suorastaan piehtaroivat suomenruotsalaisuudessa ja suomenruotsalaisissa miljöissä - myös se maastamuutto Amerikkaan on hänellä äärimmäisen pohjanmaanruotsalaista. Tietenkin mainitsin myös ne tornionlaaksonsuomalaiset kirjailijat, joiden äidinkieli on meänkieli, mutta jotka kirjoittavat etupäässä tai kokonaan ruotsiksi, esimerkkeinä Mikael Niemi ja Bengt Pohjanen. Niemen romaani ”Populaarimusiikkia Vittulajängältä” on tosiaankin hiljattain käännetty valkovenäjäksikin. (Iirinkielistä käännöstä ei valitettavasti ole, en minäkään kaikkialle ehdi.) Sanoin, että tällaiset kirjailijat olivat mielestäni ”tärkeässä mielessä” osa suomalaista kulttuuria, kuten myös suomalaisten maahanmuuttajien jälkeläiset Ruotsissa, esimerkiksi Antti Jalava. Valitettavasti unohdin Dan Anderssonin, joka runoili ruotsiksi Taalainmaan suomalaismetsistä - hänetkin voisi nähdä etnisesti suomalaisena kirjailijana Ruotsissa.

Förutom iriskan var min vän givetvis också intresserad av gränsdragningen mellan finsk och svensk litteratur, varvid givetvis den finlandssvenska ligger någonstans däremellan. Med tanke på att vitryssarna är språkligt så förryskade de är, är det ju förståeligt att de ofta grubblar över sådana här identitetsfrågor: det är typiskt att en vitrysk författare arbetar på två språk (vitryska och ryska), och i dagens situation, då många vitryssar sökt asyl i Polen för att komma undan Łukašenkas tjekister, skulle jag inte vara förvånad om vitryssar i växande utsträckning gick över till polska. (Det finns ju etniskt vitryska författare i Polen, infödda polska medborgare, som skriver på polska och vitryska, Sokrat Janowicz till exempel.) Min åsikt var den att finsk, finländsk eller svensk identitet främst beror på författarens egen inställning och tematik: Willy Kyrklund klassificerade jag sålunda som en rikssvensk författare, trots att han föddes och växte upp i Helsingfors; Lars Sund däremot är definitivt en finlandssvensk författare, hur länge han än hunnit bo i Sverige, eftersom hans stora episka romaner, som ”Lanthandlerskans son” och ”Colorado Avenue”, formligen vältrar sig i finlandssvenskhet och finlandssvenska miljöer - även den där Amerikaemigrationen är någonting kvintessentiellt svenskösterbottniskt. Givetvis tog jag även upp de Tornedalsförfattare som har den lokala finska dialekten till modersmål men mest eller uteslutande skriver på svenska, som Mikael Niemi och Bengt Pohjanen: Niemis roman ”Populärmusik från Vittula” har faktiskt nyligen översatts till vitryska. (Någon irisk översättning finns det dessvärre inte. Jag hinner ju inte med allting.) Jag sade att sådana här författare enligt min åsikt ”i en viktig bemärkelse” också hör hemma i finsk litteratur, likaså finska invandrarättlingar i Sverige som Antti Jalava. Tyvärr glömde jag Dan Andersson, som diktade på svenska om Finnmarken i Dalarna - han kunde också ses som en etnisk finsk författare i Sverige.

Mielenkiintoista kyllä haastattelijani oli perehtynyt Volter Kilven romaaniin ”Alastalon salissa”, ruotsiksi käännettynä tosin, ja hän halusi tietää miten suhtauduin tähän romaaniin, jota hän luonnehti Joycen ”Odysseuksen” lähimmäksi vastineeksi suomalaisessa kirjallisuudessa. Omasta puolestani pidän kyllä Alastaloa pikemminkin sovinnaisena kansankuvauksena kuin Odysseuksena, mutta sitä en tullut haastattelussa sanoneekso. Thomas Warburton, joka sen hirvityksen käänsi, oli jossain artikkelissa valitellut ruotsin köyhää muoto-oppia, jonka vuoksi suomalaisen kirjallisuuden ruotsintaminen on aina alkuteoksen pahoinpitelyä, ja haastattelija halusi tietää mielipiteeni tästä. Vastasin tietysti vanhalla provokaatiollani: saaristolaiselämän oikea kieli Suomessa on ruotsi, joten Alastalon ruotsinnos on mielestäni pohjimmiltaan alkutekstiä autenttisempi.

Intressant nog var min vän förtrogen med Volter Kilpis roman ”I salen på Alastalo”, i svensk översättning visserligen, och han ville veta hur jag såg på denna roman - enligt honom den närmaste motsvarigheten till Joyces ”Odysseus” i finsk litteratur. För min del skulle jag nog säga att Alastalo ligger mycket närmare en konventionell allmogeskildring än ”Odysseus”, men det påpekade jag inte i intervjun. Thomas Warburton, som översatt eländet, hade i någon artikel klagat över svenskans fattiga formlära, som gjorde det rätt och slätt omöjligt att översätta finsk litteratur till svenska utan att i viss mån ramponera originalet, och intervjuaren ville veta min åsikt om det här. Jag parerade givetvis med min gamla provokation: skärgårdslivets rätta språk i Finland är svenskan, och sålunda tycker jag att den svenska översättningen av ”I salen på Alastalo” egentligen är mera autentisk än det finska originalet.

Panu Höglund