Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Valerian, Laureline, sarjakuva, sarjakuvat, sarjakuvakulttuuri, Aika-avaaja, scifi, Science fiction

Tuoreen uutisen mukaan viimeinen, ratkaiseva osa Valerianin ja Laurelinen avaruusseikkailuista, Aika-avaaja, on nyt ilmestynyt. Minun on suoraan sanoen aika vaikea uskoa, että vanhat herrat Jean-Claude Mézières ja Pierre Christin jaksaisivat luopua ainutlaatuisesta sankariparistaan niin kauan kuin heissä henki pihisee, mutta ehkäpä he tämän jälkeen keskittyvät deuterokanonisten pikkuvinjettien laatimiseen varsinaisen sarjan ulkopuolella, tai sitten lykkäävät markkinoille jotain sellaista oheiskrääsää, jotka suhtautuvat varsinaiseen sarjaan kuten lapsuuteni Idefix-kuvakirjat Asterixin seikkailuihin. Esimerkiksi lastenkirjat shinguzien tai räyhärin seikkailuista voisivat olla kova sana, häh-häh-hää.

Valerian ja Laureline lienevät tulleet suomalaisten tietoisuuteen ensimmäisen kerran silloin, kun seikkailu Tuhannen planeetan valtakunta ilmestyi jatkiksena harmillisen lyhytikäiseksi jääneen Zoom-sarjakuvalehden sivuilla. Zoom, kuten samoihin aikoihin julkaistu Ruutu (sittemmin Non Stop), olivat monen belgialaisen tai ranskalaisen sarjakuvan ensimmäisiä levityskanavia Suomessa, eikä kumpikaan jaksanut toimia kauaa: ne kuihtuivat lopulta albumisarjoiksi ja taisivat sen jälkeen lopahtaa vuodessa. Valeriania ehdittiin Tuhannen planeetan valtakunnan lisäksi julkaista ainakin Karannut planeetta, joka sittemmin ilmestyi uudelleen nimelläAuringoton planeetta. Albumimuodossa saimme sittemmin Liikkuvien vetten kaupungin, mutta ensimmäistä Valerian-seikkailua, Pahoja unia, en ole tainnut nähdä suomeksi vieläkään. Joskus 1980-luvulla se kyllä ilmestyi ruotsiksi muistaakseni jossain Horst Schröderin sarjakuvaimperiumin lehdessä - valitettavasti Schröderin imperiumi kaatui sittemmin ruotsalaisten feministien pornonvastaiseen ristiretkeen, koska siihen kuului myös Pox-niminen läpyskä, joka tosiaan julkaisi ihan selvää pornosarjakuvaa, hyvin piirrettyä toki.

Tässä taas näemme, miten tuhoisa ja vaarallinen liike feminismi on kulttuurille ja sivistykselle. Silloin ennen vanhaan Valerianin seikkailuja oli ruotsiksi saatavissa paljon paremmin kuin suomeksi - vuoden 1980 aikoihin, silloin kun Pariisista Kassiopeiaan oli juuri ilmestynyt, Sarjainfossa ilmestyi suuri Valerian-artikkeli, jossa ranskantaidottomia kehotettiin perehtymään aika-avaruusagentin suomentamattomiin seikkailuihin toisella kotimaisella. Mutta nykyään suomi on jo parempi Valerian-kieli kuin ruotsi, koska viimeiset neljä Valerian-albumia ovat ainakin ruotsinkielisen Wikipedian mukaan sillä puolen lahtea jääneet julkaisematta. Epäilen, että tämä johtuu juuri Schröderin romahduksesta 1990-luvun antipornofeminististen kampanjojen myötä.

Ruotsissa Valeriania oli kyllä jonkin verran tyhmistetty sikäläisten vaatimusten mukaiseksi. Sarjan päähenkilöiden nimet oli väännetty Lindaksi ja Valentiniksi, ja feministien mieliksi Linda tuli ennen Valentinia. Tietysti täytyy myöntää, että Laureline on useimmissa seikkailuissa se varsinainen sankari, huomattavasti Valeriania itseään neuvokkaampi. Tämä johtuu osaltaan siitä, että tekijät ovat saaneet tyypillisen vanhan ajan herrasmiehen kasvatuksen, joka tietenkin on tehnyt heistä romanttisia naisenpalvojia: Laureline, joka on alkujaan Valerianin aikamatkallaan 1000-luvun Ranskasta löytämä ja tulevaisuuteen hakema tavallinen maalaistollukka, mutra koska hän on nainen, eli meitä miehiä joka suhteessa parempi yli-ihminen, hän sopeutuu aika-avaruusagentin rooliin paljon paremmin kuin yhtä mittaa pallo hukassa takkuava Valerian. Voikin sanoa, että naiskuvan kannalta Valerianin seikkailut eivät ole nuorille nörttipojille parasta mahdollista luettavaa: Valerianhan on itse kömpelölle nörtille erinomainen samastumiskohde, mutta jos hän odottaa saavansa Laurelinen kaltaisen tyttöystävän, hän joutuu pettymään katkerasti: Laureline on sellainen tyttö, jonka rinnalla tosielämän nuoret naiset havaitaan pian köykäisiksi.

Vaikka Laurelinen yli-inhimillisyys on ilmeisesti peräisin kuusikymmenluvun feminismimaneerista ja sarjassa muutenkin tuntuu jo aika väljähtyneenä kyseisen vuosikymmenen muodikkaiden aatteiden ja as(t)ioiden maku, Valerianin ja Laurelinen seikkailut eivät tikahdu latteaan poliittiseen julistukseen, sillä tekijöiden mielikuvitus on kansoittanut ne mieleenpainuvilla henkilöhahmoilla: jo Tuhannen planeetan valtakunnassa, joka edusti melko tavanomaista avaruusoopperaa, esitteli hauskan ja persoonallisen kauppamies Elmirin, Syrten kauppiaiden killan suurmestarin ja taitavan poliittisen pelurin. Hänestä tuli Valerianin ja Laurelinen liittolainen ja opas rappeutuneen avaruusimperiumin arvaamattomissa oloissa. Sarjan myöhempiin sivuhenkilöihin en vaivaudu edes puuttumaan, heidät täytyy kokea itse.

Alkujaksojen suoraviivainen seikkailullisuus on vuosien myötä vaihtunut yhä sekopäisempään fantasiaan. Muistan tämän vaatineen aluksi jonkin verran totuttelua: kun jo aikuisena miehenä törmäsin ”uusiin” Valerianeihin, niiden maailma erosi kovasti pikkupoikana lukemistani. Uudemmissa Valerianeissa oli sellaista fantasiaa, johon en oikein vielä osannut suhtautua - kirjallinen makuni oli silloin vielä kovin perisuomalaisen realistinen, Väinö Linna -linjaa, ja vaikkapa jotain Jorge Luis Borgesia opin arvostamaan vasta yli kolmekymppisenä - ehkä juuri siksi, että olin ensin lukenut Valeriania ja Corto Maltesea.

Tietysti Valerianin muuttuminen kielii itse avaruusoopperan muutoksesta, sillä vaikkapa Iain M. Banksin teosten myötä koko lajityyppi on luonut nahkansa ja käynyt monella tavoin rohkeammaksi. Ennakkotiedot lupaavat, että Valerianin ja Laurelinen tarinoiden loppujaksossa murtuvat ajan ja paikan rajatkin ja itse kukin löytää itsensä näköisen kodin maailmankaikkeudesta - ehkä samalla tavalla kuin Hugo Prattin Corto Maltesen viimeisessä tarinassa. Se olisi kyllä näyttävä ja asianmukainen päätös Valerianin ja Laurelinen seikkailuille.

Panu Höglund