Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

karjalaiset, pakinat, oopperajuhlat, sauna, kieli, harppu, kielitaito, jalkapallo, Kuopio, Hauvat

Uppo-Nallen seikkailuja en ole koskaan lukenut, vaikken pikkupoikana mitenkään periaatteesta kieltäytynytkään lukemasta lastenkirjoja, mutta Elina Karjalaisen nimi on kyllä ollut tuttu minullekin jo polvenkorkuisesta räkänokasta. Hän kuuluu lapsuuteni 70-lukuun siinä missä toinen senaikaisista lempipakinoitsijoistani, pari viikkoa sitten muistelemani ”Mikko-setä” Haljoki. Kotiimme tuli Suomen Kuvalehti, jota jo pienenä luin, vaikken siitä hirveän paljon käsittänytkään; Elina Karjalaisen kodikas tyyli oli kuitenkin hyvin sopivaa jo sen ikäiselle.

Elina Karjalainen kirjoitti juttuja Kuopiosta - siitä Savosta, jossa oltiin oikeasti mukavia ja seurallisia ihmisiä. Vaikka olen viettänyt elämäni ensimmäiset kahdeksantoista vuotta Varkaudessa, en ole koskaan ymmärtänyt, mistä savolaisten lupsakka maine on peräisin. Vasta vanhemmilla päivillä olen alkanut ymmärtää, että vanha ja itsetunnossaan vakiintunut Kuopion kaupunki, jossa viimeisen päälle stailatut diskon kuningattaretkin kuulemma puhuvat savoa sitä erityisemmin häpeilemättä, on ehkä oikeasti mentaliteetiltaan erilainen paikka kuin Varkaus, jossa juurettomuus ja kyräily on normaalia, suurin osa asukkaista elinkelvottomaksi käyneeltä maaseudulta teollisuuskaupunkiin puoliväkisin kaavittuja muuttajia ja jossa jokaisen sanan ensimmäisen tavun verran yritetään puhua kirjakieltä, mutta sen jälkeen valahdetaan takaisin nolosteltuun murteeseen.

Syntyperäinen kuopiolainen Elina Karjalainen ei yllättävää kyllä ollut, vaan ihan oikeasti karjalainen muutenkin kuin nimen puolesta - tyttönimeltään hän oli Saraste. Lieneeköhän sukua Jukka-Pekka Sarasteelle? Muusikkoja hänellä ainakin oli perheessään, sillä hänen vanhempi poikansa soitti mm. crwthia - ei, se ei ole kirjoitusvirhe, hän kertoi lukijoille pakinassaan Crwth. (Jos joku ihmettelee: crwth äännetään [kruθ] - vokaalin pituudesta en mene takuuseen, kun en tuota kymrin kieltä osaa pariakymmentä sanaa ja kieliopin alkeellisimpia alkeita lukuun ottamatta - ja tarkoittaa walesilaista harpun tai lyyran tapaista kielisoitinta. Sana on lainattu muodossa cruit iiriinkin - oikea kunnon harppu, joka löytyy Irlannin vaakunastakin , on nimeltään cláirseach.) Sitä kirjoitusta ei kylläkään julkaistu Suomen Kuvalehdessä, vaan Kotiliedessä, johon hän kirjoitti nimimerkillä Papurikko; ne jutut julkaistiin joskus kokoomaniteenä, jonka lainasin kirjastosta.

Papurikon pakinoissa Karjalainen kertoi ennen muuta perheestään, kuten juuri pojistaan. (Kokoomateoksen nimikin näkyy olleen Perhe on paras.) Toinen, tämä crwthinsoittaja, oli yhteiskunnallisesta todellisuudesta erillään elelevä, musiikkimaailman ulkopuolisesta elämästä piittaamaton taiteilija, nuorempi taas aikansa iskulauseita toisteleva räyhäradikaali. Minulla itselläni oli juuri pakinakirjaa lukiessani jokin idealismivaihe tai mikähän lieneekään ollut auktoriteettikapina päällä, ja hämmästelin sitä, miten luontevasti ja filosofisesti Karjalainen pystyi suhtautumaan poikiensa mentaliteettieroon ja miten hän sodan kokeneena ihmisenä osasi ottaa nuoremman pojan vasemmistointoilun niin lunkisti. Mutta lapsiahan he tietysti hänelle olivat.

Joviaalin savokarjalaiseukon ohella Karjalainen oli myös kieliä osaava maailmannainen, mikä 1970-luvulla oikeasti tarkoittikin jotakin. Saksaa hän puhui varmaankin sujuvammin kuin minä (ja siltä varalta että joku on asiaa ihmetellyt: porvarillinen ammattini, siis se homma jonka osaamisesta minulla on todisteena hienolla leimalla ja värikkäällä sinetillä varustettu pahvi, on saksan maisteri). Eräästä hänen pakinastaan opinkin itse asiassa, mitä kuola on saksaksi: se on der Geifer.

Kyseisessä kirjoituksessa Karjalainen kertoi siitä, kuinka hänen piti mennä kylään jonkin saksaa puhuvan perheen luo, ja häneen iski hirveä ramppikuume ja epävarmuus omasta kielitaidostaan: Hyvänen aika, onko jalkapallo der-, die- vai das-sukuinen? (Muistan hämmästelleeni tätä kovasti, koska jo tuolloin, varmaankin noin kuudentoista tai seitsemäntoista ikäisenä, tiesin jo itse erinomaisesti, että jalkapallo on der Fussball. Nykyään olen jo kokenut sen, kuinka sujuvakin kielitaito saattaa hermoillessa pätkiä - viikko sitten tapasin pari keskemmästä Euroopasta Turkuun turistimatkalle tullutta tuttua, joiden kanssa puhuin saksaa, enkä aluksi muistanut, että pimeä on saksaksi dunkel.) Vierailu sujui kuitenkin vaikeuksitta, joskin isäntäväen isot koirat intoutuivat tervehtimään vierasta niin railakkaasti, että hän pelkäsi niiden kuolaavan ainoan pyhäpukuni pilalle - ja tässä kohtaa Karjalainen lisäsi lukijan tiedoksi, että oli itsekin hämmästynyt, kun muisti, mitä tuo avainsana ”kuola” oli saksaksi.

Itse asiassa minulle oli pienenä aika hämmentävä asia, että vieraita kieliä ylipäätään joku osasi - lapsuudenkotini oli niin yksikielinen, ettette uskokaan - ja ihmettelin usein, miltä se mahtoi tuntua. Elina Karjalaisen pakinoista sain tietää myös sen, millaista käytännössä on olla ”kieliä osaava” ihminen ja millaisia nolauksia siihen joskus liittyi. Oli toki tärkeää lukea hänen pakinoistaan sekin, että niistä kommelluksista myös selvisi viime kädessä hengissä, ainakin hänen asenteellaan. Ehkäpä hän on tietämättään rohkaissut minua valitsemalleni (tai pikemminkin minut valinneelle) uralle.

Mitä noloimmatkin asiat Karjalainen saattoi esittää turvalliseen ja rauhoittavaan pakinatyyliin. Kuvaava oli tarina suomalaisesta perheestä ”saunomassa” ulkomailla, missä ”sauna” tarkoitti jotain aivan muuta kuin meillä: saunan pukuhuoneeseen mennessä nimittäin joukkoon tunkihe naiseläjä, joka kieputti kummasti kankkuja ja antoi isälle, äidille ja lapsille (!) ihka aidon striptease-esityksen. Sitten kun saunaan - ilmeisesti ilman naiseläjää - päästiin, osoittautui, ettei löylynheittoon ollut kunnollista mahdollisuutta, mutta seinässä oli jonkinmoinen kädensija, jota toinen lapsista halusi vetää. Siitä tulee varmaan löylyä, arveli isä, joo, vedä vaan. Kyseessä oli tietenkin palohälytin.

Karjalaisen jutut Savon elämästä saattoivat käsitellä sellaisia aiheita kuin Savonlinnan oopperajuhlia, länkiritarien seremonioita tai Neuvostoliiton ilmavoimien vierailua Kuopioon. Häntä kiinnosti ennen kaikkea tavallisen ihmisen näkökulma tällaisiin tapahtumiin, ja tunnelman tiivistäville repliikeille herkkänä hän saattoi kertoa lukijalle, kuinka pikkupoika rauhoittelee vanhempiaan: ei se mitään, mikit (venäläiset MiG-hävittäjäkoneet) vuan rikkovat iänivallin, tai kuinka väkijoukossa joku länkiritarien ohimarssia seuratessaan toimittaa, että herranen aeka, siellähän on tohtori Alhava, minun leikkuuliäkärj. (”Kirurgi” on siis puhtaalla suomella ”leikkuulääkäri”, mikä täten kaikkien tiedoksi todettakoon. Muistakaa käyttää vastedes tätä mainiota sanaa.) Myös oopperajuhlista raportoidessaan Karjalainen muisti liikkua kaupungilla ja seurata torimyyjien ja näiden asiakkaiden puheita. Näin syntyi mukaansatempaavia kokonaiskuvia,journalistisia freskoja, joiden ansiosta lukijakin saattoi tuntea olleensa läsnä ja tietävänsä, miltä tuntui olla savonlinnalainen oopperajuhlien aikana, miten juhlat vaikuttivat kaupungin tunnelmaan ja muuttivat sitä.

Tämä oli Elina Karjalaisen suurin ja erityisin journalistinen lahja, jollaista olen myöhemmin usein kaipaillut suuria yleisötapahtumia käsittelevistä reportaaseista. Mutta ehkä niitä tekemään ei enää kaivata hyväkorvaista ja ihmisläheistä toimittajaa, vaan mellakkapoliisin varustuksessa läpi kännimölinän, yrjöilyn ja öyhötyksen rämpivää kommandosoturia - nyt kun olemme vapautuneet ikävän stalinistisen seitsemänkymmenluvun alkoholipoliittisesta holhouksesta.

(Huomautus: kursivoidut sitaatit Elina Karjalaiselta ovat täysin muistinvaraisia - en ole lukenut mitään hänen kirjoittamaansa vuosiin. Mielelläni kyllä lukisin.)

Panu Höglund