Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

Veikko Huovinen, epitafi, muistokirjoitus, kuolemantapaus, hautakivi, hautakirjoitus, kotimainen kirjallisuus, Kainuu, Sotkamo

Veikko Huovinenkin on sitten siirtynyt manan maille. Koska äitivainaa vietti meitä veljeksiä muovanneet 1970-luvun vuodet opettajana Kainuussa, Lentiiran koululla, Huovisen kirjat, nimenomaan ne menneiden aikojen erä- ja kyläelämää kuvailleet, ovat muodostuneet meille hyvin läheisiksi - niin läheisiksi, että niitä vastaan on ainakin minun aika ajoin suorastaan pitänyt kapinoida. Olen valmis myöntämään, että Huovinen on huomattava kirjailija, mutta en osaa pitää häntä niin suurenmoisena kuin varmaankin kuuluisi. Toki hän on poispyyhkimätön osa Suomen kirjallisuuden historiaa ja nimenomaan päätäpahkaisten fantasioiden luojana ylittämätön.

Toisin kuin isoveljeni, en itse varsinaisesti koskaan asunut Lentiirassa, mutta kävin siellä kyllin usein alle kouluikäisenä säilyttääkseni elävän mielikuvan kainuulaisesta elämänmuodosta metsäteineen ja varsinkin vapaana liikkuvine koirineen. Tästä syystä Kylän koirat on aina ollut minulle henkilökohtaisesti kaikkein tärkein Huovisen teoksista. Tässä kirjassa hän kuvailee Sotkamon koirakulttuuria ennen vesikauhun aikoja, kun maalaiskoirat saivat riekkua irtaimina raitilla ja ilmeisesti saattoivat kulkea pitkiä matkoja metsissä yksinään - hiukan panee kyllä kysymään, oliko se silloisenkaan metsästyslainsäädännön perusteella ihan sallittua. (Joku asioista paremmin perillä oleva, joka itse asuu maalla ja metsästää koirilla, voi varmaan valistaa minua.) Huovisen kuvaus siitä, kuinka valtavat uroskoiralaumat rientävät räksyttäen piirittämään kiimaisen nartun kotitaloa, on tuttu minullekin. Olen nimittäin pikkupoikana ollut vastaavanlaisia tapahtumia todistamassa, muistelenpa, että kun äiti ja isoäiti menivät kauppaan - joka muuten taisi siellä korvessa olla kauppa-auto - he kahlasivat vyötäisiään myöten koirissa talon portaita alas, joskus melkein ratsastivat koirilla, kun ne yrittivät ängetä heidän polviensa välistä portaita ylös ovelle.

Toinen tärkeä kirja on tietysti Havukka-ahon ajattelija, jota katsoimme isovanhempien kanssa televisiosta kun olin oikeastaan vielä liian pieni tajuamaan, mitä oli tekeillä - lukea kyllä osasin jo kolmivuotiaana, joten jäin ihmettelemään sanaa ajattelija: eivätkö kaikki osanneet ajatella, kun tarvittiin erityistä ajattelija-nimistä ammattikuntaa sitä tekemään? - Sittemmin olen lukenut kirjankin, ja omien kainuulaisten lapsuusmuistojeni sekä näkemäni televisiosovituksen vuoksi pystyn näkemään sekä Huovisen kuvaamat maisemat että ihmiset elävästi edessäni.

Noiden varhaisten syrjäläiselämäkuvausten jälkeen Huovisen ihmisläheinen ote henkilöihinsä vaihtui satiirisemmaksi. Muutoksen pani alulle Rauhanpiippu, joka sai viisikymmenluvulla kovin töykeän vastaanoton - sodasta oli vasta vuosikymmen, ja suurin piirtein mikä tahansa, puhtaasti ajatusleikin tasollakin liikkuva, pasifistinen teos rikkoi ankarasti aikakauden sopivaisuuden sääntöjä. Tuntuu siltä, että Rauhanpiippu-tapaus oli Huoviselle jonkinlainen henkilökohtainen Salama-sota, josta hän ei koskaan toipunut. Myöhemmissä haastatteluissaan ja tuotannossaankin Huovinen pyrki ikään kuin vakuuttelemaan 50-luvun arvostelijoilleen, ettei ollut sellainen epäisänmaallinen renttu kuin väitettiin, korostamalla aina maanpuolustustahtoaan ja vahvan armeijan tarpeellisuutta Suomen kaltaiselle maalle. Tuntuu siltä, että rohkea ja suoraselkäinen mies olisi runtattu lopullisesti kumaraan, mutta sehän on sinänsä kansantapa maassa, jossa kukaan ei ole koskaan saanut olla muita pitempi.

Satiiria Huovinen oli kokeillut tietysti jo ennen Rauhanpiippua ilkikurisella pikkukaupunkikuvauksella Ihmisten puheet, jossa poroporvarillinen ja mielikuvitukseton kauppamatkustaja muuttuu ihmisten juoruissa himokkaaksi naistenkaatajaksi. Kirja on ihan luettava periaatteella ”kyllähän tämän selaa ennen kuin turpiinsa ottaa”, mutta nykynäkökulmasta sitä - kuten aika suurta osaa Huovisen tuotannosta muutenkin, esimerkiksi eräitä Ronttosaurus-kokoelman tarinoita - rasittaa tietty esiteinimäisyys, pikkupoikamainen hihittely seksiasioille. Olen usein miettinyt, johtuuko moinen siitä, että Huovinen aikuistui näiden asioiden pariin vuosikymmen pari ennen suurta seksivallankumousta - ikään kuin kulttuurimme esimurrosiän aikana.

1970-luvun poliittisia intohimoja Huovinen satirisoi Lentsussa, joka suhtautui tylyhkösti ajan vasemmistolaisiin virtauksiin: kirja kertoi mm. ukrainalaisesta Otkalenkosta, joka yhdessä Ahti Karjalaista muistuttavan suomalaispoliitikko Urkuhartin kanssa saapuu jonkinmoisiin rauha- ja neuvostoystävyysjuhliin täkäläisten vasemmistolaisten hurrattavaksi, mutta on itse asiassa kyyninen asekauppias, joka lähtee Suomesta suoraan johonkin Neuvostoliiton renkivaltioon sopimaan isoista kaupoista. Mutta koska Huovinen oli Huovinen, hän suhtautui pohjimmiltaan myötäeläen tavalliseen kansanihmiseen - työläisisään - joka haki vasemmistolaisuudesta itselleen itsetunnon rakennusaineita ja vei pienen tyttärensä Otkalenkolle pyhittävää kättenpäällepanemisseremoniaa varten. Naiivi mies, Huovinen tuntui sanovan, mutta naiiviuteensa oikeutettu; eikä pohjimmiltaan täysin vailla yhtäläisyyksiä vaikkapa Konsta Pylkkäseen.

Myöhemmin Huovinen palasi uransa alkuvaiheiden korpielämän kuvauksiin vuonna 1980 ilmestyneessä Koirankynnen leikkaajassa, jonka itse olisin valmis nostamaan hänen pääteoksekseen asti. Toisin kuin Konsta Pylkkäsen kodikkaassa maailmassa, tässä romaanissa on läsnä elämän traagisuus aivan toisella tavalla: päähenkilö on sodassa aivovaurion saanut nuorukainen Mertsi, joka on vammojensa vuoksi taantunut lapsen tasolle, mutta jonka on kuitenkin 1940-luvun korpioloissa jotenkin elätettävä itsensä; ja kokeakseen itsensä tarpeelliseksi hän lähtee päähänpistosta työkaverinsa koiran kynsiä leikkaamaan. Tuntuu siltä, että suurimman osan urastaan muilla aiheilla sormiharjoiteltuaan kirjailija on kirjoittaa taas siitä, minkä todella tuntee ja tietää, mutta ei enää humoristisena juttumiehenä, vaan vakavammin ja asioita pehmentämättä.

Panu Höglund