Hemohessun hei, ral-lal-lei
1.12.2006
Panu
Aihealueet: Päihteet, Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri
Näköjään valmisteilla on taas jonkin sortin hiihtodopingskandaali, kun Lapista on tienposkesta löytynyt ruiskuja ja lääkeampulleja, eikä maakunnassa oikein ole heroinistejakaan riittävästi tuottamaan sellaista määrää tämäntyyppisiä jätteitä. Pitäisiköhän olla kiitollinen siitä, että kun pohjoisen lumipenkasta pilkistää käytetty injektioruisku, kukaan ei ensimmäisenä ajattele sillä pumpatun hepoa, vaan hemoa ja epoa, eikä mieleen liioin tule ryhmysuoninen narkkari, vaan ladulla ähkivä hiihtomestari?
Yksi tärkeimmistä syistä siihen, että suhtaudun kilpa- ja penkkiurheiluun hienoisella vastenmielisyydellä, on dopingiin liittyvä tekopyhyys. Muistan vielä teinivuosieni suuren dopingskandaalin, Martti Vainion kärähdyksen Los Angelesin olympialaisissa. Käytännöllisesti katsoen kaikki luokkatoverini olivat urheilu-uskovaisia, mutta sen sijaan että he olisivat suuttuneet Vainioon tai murehtineet tämän häpeällistä epärehellisyyttä, he koettivat viimeiseen asti tuudittautua lehdistön ja urheiluliiton tyrkyttämään kuvitelmaan, että asiaton aine olisi jotenkin joutunut vahingossa tämän elimistöön. Muistaakseni jossain välissä selitettiin, että hänen naapurinsa ja treenikaverinsa olisi vahingossa antanut hänelle vitamiiniruiskeen sijasta omia anabolisia steroidejaan. Nykyisin doping-aineiden käyttö on tietysti huippu-urheilijoiden huonon esimerkin vaikutuksesta alkanut yleistyä tavallisten urheilunharrastajien keskuudessa, mutta 1980-luvulla selitys kuulosti täysin epäuskottavalta: ajatus, että huippu-urheilija ei käytä dopingia, mutta huippu-urheilijan naapuri käyttää, oli ehdottomasti yksi historian läpinäkyvimpiä hätävalheita.
Siinä vaiheessa kun Vainion syyllisyydestä ei enää ollut epäilystä, koulukaverieni kelloon tuli vain hiukan toisenlainen ääni: nyt he näet eivät enää inttäneetkään Marttinsa vilpittömyydestä, vaan siirtyivät julistamaan, että kiellettyjen lääkkeiden käyttö olikin aivan yleistä eikä sitä siksi saanut laskea vilpiksi. Koska kaikki kuitenkin söivät pillereitä ja pumppasivat suoniinsa yhtä tujuja ruiskeita, oli epäreilua rangaista juuri suomalaista (kursivoitu sana äännetään pateettisen nyyhkynationalistisella äänellä) moisesta herrasmiehen hairahduksesta.
Toki tuohon aikaan kehissä oli vielä mukana itäblokki, jossa doping-aineita kehiteltiin yhtä hartaasti kuin joukkotuhoaseita rappeutuneen kapitalistisen lännen päänmenoksi, ja suomalaisten urheilujohtajien Ihantola, itse DDR, oli sekin yhä pystyssä. Mutta yhtä kaikki oli vaikeaa uskoa enää pätkääkään jonkun Pierre de Coubertinin yleviin arvoihin, kun nuorten urheilun ystävien mielessä urheilijamaisuuden ja reilun pelin ihanteetkin olivat ennen kaikkea vastapuolen lyömiseen tarkoitettu karttu, eivät sellainen eettinen tavoite, johon olisi itse pitänyt pyrkiä ja johon pitäytymistä oman puolen sankareilta olisi odotettu. Pitemmälle, korkeammalle, nopeammin, voimakkaammin - mutta ei rehellisemmin. Pikemminkin epärehellisemmin.
Ja jos minua risoo tämä suomalaisten urheiluhulluus, syynä ei viime kädessä ole se, että urheilusankarit vetelivät minua päin alventtia, potkiskelivat vatsaan ja heittelivät pallolla päähän ala-asteelta ylioppilasvuoteen asti, vaan pikemminkin se, että olen saanut kotonani vanhan ajan urheiluidealistisen kasvatuksen. Vuonna 1902 syntynyt isoisäni, jonka maailmankatsomus lienee Ylihärmässä muovautunut ennen kaikkea maakunnan nuorisoseuraliikkeen vaikutuksesta, yhdisti henkilössään kansanvalistusaatteen ja varhaisen urheiluaatteen rakentavan isänmaallisuuden: hän oli kansakoulunopettaja, joka toimi kauppalan pesäpallojoukkueen organisoijana ja valmentajana. Hän jos kuka uskoi täydellä todella coubertinilaisiin ihanteisiin ja koki juurruttaa ne minuunkin, vaikka olinkin sellainen pulska lukutoukka (70-luvulla ei vielä ollut nettinörttejä).
Vieroksun siis suomalaista huippu-urheiluintoa samalla tavalla kun sisilialainen kirjailija Leonardo Sciascia vastusti mafiaa: hän sanoi joskus jotain sellaista kuin että sota mafiaa vastaan merkitsee hänelle myös sotaa itseään vastaan, koska Sisiliassa kasvaneena hän oli varttunut mafian arvoihin. Minullekin Garmisch-Partenkirchenin mäkihypyt olivat monen nuoruusvuoden ajan uudenvuoden pyhä rituaali. Minutkin on kasvatettu uskomaan, että urheilu, myös penkkiurheilu kaljanhuuruisine nationalismeineen, on jotain lähtökohtaisesti hyvää ja hienoa ja että se pohjautuu yleviin ja yleishyödyllisiin arvoihin; ja jollain tasolla minulle on aina pettymys nähdä, että synkin ja kyynisin arvioni osuu oikeaan.
Esimerkiksi silloin kun Johanna Aatsalo-Sallinen ja Kari Väisänen joutuivat tuomituksi absurdeihin vahingonkorvauksiin Suomen Tietotoimiston kerrottua uutisen Hiihtoliiton doping-korruptiosta, inhimillinen myötätuntoni oli toki toimittajien puolella, joiden elämä näytti loppuvan järjettömiin maksuvaatimuksiin, mutta en varsinaisesti uskonut, tai halunnut uskoa, mihinkään salaliittoteoriaan oikeuslaitosta manipuloivasta hormonihiihtomafiasta. Uskoin, tai toivoin voivani uskoa, että Hiihtoliitolla oli oikeasti puhtaampia jauhoja pussissaan kuin itse olin STT:n uutisen kuultuani luullut. Jopa minusta näytti todennäköiseltä, että Aatsalo-Sallinen ja Väisänen olivat langenneet huonosti valmistellun skuupin houkutukseen.
Sitten tuli vuosi 2001, jolloin suomalainen hiihto uitettiin ravassa, räässä ja ripulissa. Nuorena itsetarkoituksellisen radikaalina kuvainkaatajana olisin varmasti hihkunut riemusta kansallisurheilulajin alennustilan nähdessäni, mutta olin jo vähän liian keski-ikäinen ollakseni kunnolla vahingoniloinen. Oikeastaan vain suretti ja tympäisi ajatella kaikkia niitä ihmisiä, joille kuvitelma lajin kansallisesta tärkeydestä ja puhtaudesta oli oikeasti merkinnytkin jotakin. Naiiveja ja harhaanjohdettujahan he ehkä olivat, mutta sekin on niin perin inhimillistä.
Jos vielä olisin nuori ja ihanteellinen, voisin ehkä ruveta jonkinlaiseksi urheiluidealistiksi minäkin. Perustaisin Suomeen vaihtoehtoisen kuntoiluliikkeen, joka keskittyisi kansanterveydellisen kuntoliikunnan edistämiseen tietoisessa oppositiossa kilpa- ja penkkiurheilua vastaan. Liikkeen ideana olisi raittiuden, terveiden elämäntapojen ja oikeiden liikuntatottumusten levittäminen - ja samalla tylyn kyyninen ja avoimesti vihamielinen asenne kilpaurheiluun. Tunnuslause olisi ”Älä urheile - liiku” ja propagandajulisteet esittäisivät pallopelivalmentajan (anteeksi, isoisä) pedofiilisesti virnuilevana sarvipääpiruna, jonka selän takaa kurkkisivat viinapiru, tupakka ja pienempäänsä kuristava koulukiusaaja-nuorisorikollinen. Urheilusuorituksissa kilpaileminen esitettäisiin yhtä typeränä kuin syömisessä tai juomisessa kilpaileminen, koska liikunnassa on perimmiltään kyse samantyyppisestä fysiologisesta välttämättömyydestä. Nuorillekin korostettaisiin liikunnan ja urheilun erilaisuutta käsitteinä: urheilijanuori olisi liikkeen tiedotuksessa järjettömiin pallo- ja kiekkopeleihin kaiken aikansa haaskaava fanaatikko, jonka elämään ei mahtuisi muuta kuin harkat, ottelumatkat ja niihin liittyvä ryyppääminen, kun taas liikkuva nuori olisi omassa tahdissaan ja rennosti ottaen kuntoileva nuori, joka tietenkin pärjäisi hyvin myös koulussa ja suunnittelisi tulevaisuuttaan ja ammatinvalintaansa.
Ehdotettu mikä ehdotettu. Joku muu varmaan sen vielä perustaa.
- KaavasuunnittelijaLaukaan kunta
- KartoittajaLaukaan kunta
- SovelluskehittäjäInPlace Solutions Ab Oy
- SystemutvecklareInPlace Solutions Ab Oy
- Civil Engineer, SubstantionsABB
- Myyntiassistentti (Backoffice) /JärjestelmäasiantuntijaHR Yhtiöt Oy
- Kundserviceanställda (4)Turku stad
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- 1.
-
Urheilun jaloja ihanteita noudatettiin ehkä kaikkein vahvimmin juuri sinä aikakautena, kun kilpaurheilu oli pelkkää aatelisnuorukaisten leikkiä. Antiikin ammattiurheilu oli erittäin likaista ja korruptoitunutta peliä. Ehkä nykyään on palailtu takaisin vanhaan kreikkalais-roomalaiseen käytäntöön.
- 2.
-
Mielestäni pitäisi erotta toisistaan urheilu, etenkin huippu-urheilu ja liikunta. Ja siitäkin vielä erottaisin hyötyliikunnan, jolla tarkoitan raavasta fyysisen työn tekoa kuten lumenluontia, puunhakkuuta, pihanraivausta ym.. Sitten tulisi vain niiden huippu-urheilijoiden antaa käyttää dopingia mielinmäärin. Tai ainakin lääkärin valvonnassa. Jos joku haluaa välttämättä terveytensä uhrata asiansa eteen, siihen on kirjoittamaton oikeus kullakin täysi-ikäisellä yksilöllä. Mutta pitäisi jo lopettaa se hurskastelu urheilun puhtaudesta. Aivan kuin lopetettiin hurskastelu amatööriurheilusta tai amatöörihuippu-urheilusta kontra ammattilaisurheilu. Kukaan täysjärkinen ei enää usko huippu-urheilun viattomuuteen vaikka kuinka näytteitä otetaan, tutkijat tutkii ja tuomioilla uhkaillaan ( tuomioita jaetaan) rikkeistä. Koko homma on ollut jo vuosia pelkkää farssia. Ainoastaan kiihkeimmät urheilufriikit ovat pyhästi uskoneet uskon kohteensa puhtauteen. Tunnetusti ihminen ei idealismistaan helposti luovu. Suuren yleisön silmissä on peli menetetty. En ainakaan minä jaksa enää hurrata ”menestyvien” Suomi-urheilijoiden puolesta. Pettymyksiä on ollut jo liikaa. Urheilu on viihdettä siinä missä stand-up komiikkakin joten annetaan sen olla sitä. Nyt huippu-urheilu on ainoastaan lääketieteilijöiden välistä kilpailua; kuin keksiä tämän hetkisisssä testeissä näkymättömiä kemikaaleja, bioteknisiä aineita ja menetelmiä. Toisella puolella ankarasti pohditaan miten kehittää testausmenetelmiä jolla saadaan selville nuo keinot. Se on kuin sodankäyntiä. Ihmisen fyysiset rajat on jo aikaa sitten ylitetty ennätystehtailussa ja parannuksia ei enää saada kuin keinotekoisesti kehoa rakentamalla. Nuorison silmissä tuollaisen urheilun status on vastaavaa luokkaa kuten taannoin kovia huumeita käyttäneiden rock-säveltäjien ylistykset ”tajunnan laajentajista” parempien ja mielikuvituksellisempien biisien luomisessa. Nekin tuomittiin niissä piireissä sittemmin. Nähtävästi täytyy urheilussakin mennä pohjan läpi ennen kuin järki löytyy.
- 3.
-
Veli todistaa väkevästi. Ei muuta kuin aamen.
- 4.
-
Lapsen patistaminen kilpaurheiluun on kyllä yksi niitä hyvillä aikeilla tehtyjä lapsen elämisen pilaamisia. Vanhemmat ripustaa lapsen identiteetin urheilumenestykseen ja lapsi alkaa hankkia hyväksyntää menestymisellään. Tuskinpa kovin huippu-urheilija on harrastuspäätöstään kovin itsenäisesti tehnyt, kun pitää aloittaa niin nuorena. Onneksi murrosiässä kapinoidaan ja erotaan hiihtojoukkoeesta. ainakin suurin osa eroaa.
Suurin osa urheilijoista ei menesty. NIin monta on niitä piiritason mestareita, jotka uhraavat nuoruutensa eivätkä pääse mihinkään. Ja vaikka pääsisivätkin niin ei suomen mestaruuksilla paljoa elele.
Urheilu pilaa myös terveyden. vaikkei kiellettyjä käyttäisikään niin nivelet menee pilalle ja ruokailutottumukset kasvaa sellaisiksi, että viiden vuoden päästä lopettamisesta urheilija onkin sitten timo jutila. lisäksi menetetyn tarkoituksen ja kadotettujen adrenaliininosteiden takia helposti ruvetaan pullon kanssa seurustelemaan.
Huippu-urheilun kiinnostavimmat kamppailut käydään doping-säädännön ja urheilulääketieteen menetelmien välillä. Urheilulääkärit kun tuntuvat löytävän paljon sairauksia joihin lääkkeenä on periaatteessa urheilussa kielletty, mutta lääkärintodistuksella sallittu tuote. käsittääkseni aika monet hiihtäjät imevat astmapiippuja, (vaikka en ole selvillä mekanismista jolla se suoritusta parantaa)
- 5.
-
”…joka keskittyisi kansanterveydellisen kuntoliikunnan edistämiseen tietoisessa oppositiossa kilpa- ja penkkiurheilua vastaan. Liikkeen ideana olisi raittiuden, terveiden elämäntapojen ja oikeiden liikuntatottumusten levittäminen…”
Olet ns. pointin ytimessä. Mitenköhän monen liikuntainnostuksen liikuntatuntien pakkomielteinen kilpailuttaminen ja mittaaminen on tuhonnut…
- 6.
-
” Nyt huippu-urheilu on ainoastaan lääketieteilijöiden välistä kilpailua”
Ööö…tietänet kuitenkin sen verran urheilusta, että urheilija joutuu silti tekemään jokaikisen toiston itse ja juoksemaan jokaikisen askeleen. He treenaavat vähintään yhtä kovaa kuin ennenkin - tolkuttomat treenimäärät ovat yksi syy kiellettyjen aineiden käyttöön, muuten ei keho palautuisi.
Minustakin huippu-urheilulla ja tavallisten pulliaisten liikunnalla pitäisi olla ihan eri sääntönsä. Huippu-urheilu ei missään nimessä ole tervettä, joten miksei dopingia voisi sallia?
Tavallisten pulliaisten sitten pitäisi omaksua ”liikunnalle myönteinen elämäntapa”, kuten ”veteraaniurheilija” asian ilmaisee.
Sen sijaan termi ”hyötyliikunta” pitäisi julistaa pannaan: nykyään naistenlehtiä lukevat ihmiset pitävät jopa imurointia liikuntana. Kyllä minä sen ymmärrän (jotenkin ainakin) etteivät kaikki pidä oksennustreeneistä, mutta jotain tehoa liikunnassa pitäisi silti olla.
- 7.
-
” käsittääkseni aika monet hiihtäjät imevat astmapiippuja, (vaikka en ole selvillä mekanismista jolla se suoritusta parantaa)”
Laajentaa hengitysteitä, eli parantaa hapenottokykyä sitä kautta. Lisäksi useimmilla ihmisillä tulee lieviä rasitusastman oireita kun rasitus on riittävän kovaa. Minullakin tuli nuorempana, nykyään en enää pysty niin kovaan rääkkiin.
- 8.
-
Oman käsitykseni mukaan (huippu-)urheilun kielteisin vaikutus suhteessa liikuntaan on - kiistämättömien mutta luullakseni silti melko harvinaisten ikävien kouluaikaisten kokemusten ohella - kilpailu resursseista. Esimerkiksi Hiihtoliitto on joskus perustellut panostamistaan kilpaurheiluun sillä, että huippu-urheilu muka tuo ihmisille ja varsinkin nuorille esikuvia, jotka innostavat heitä harrastamaan kuntoliikuntaa. Samat resurssit ovat kuitenkin pois lasten hiihtokouluista, kansanhiihdoista, laturetkistä ja muusta, minkä on helppo uskoa tuovan konkreettista innostusta enemmän kuin mitenkuten menestyvien harvojen kansainvälisen tason suomalaishiihtäjien suoritukset maailmancupissa.
Kilparheilua varmasti harjoitetaan jatkossakin (kansan syvät rivit tuskin allekirjoittavat urheilun ja liikunnan jyrkkää kahtiajakoa samalla tavalla kuin me nettinörtit), ja lajiliitto sinänsä ei ole mikään paholainen, vaan varsin tarpeellinen ilmiö kilpaurheilun alalla.
Ongelmana on se, että jotakin Suomen Ladun tai - tietyin suurin varauksin - Reserviläisurheiluliiton tyyppistä järjestöä lukuunottamatta kuntoliikunnankin organisointi (esim. liikuntapaikkojen ylläpitoon osallistuminen kuntasektorin ohella) ja resurssien jakamisesta päättäminen on monessa liikuntamuodossa kilpaurheiluun keskittyvien lajiliittojen ja niiden vaikutuksen alaisuudessa toimivien seurojen hallinnassa tavalla tai toisella. Tai sitten toiminta on kaupallistunut, mitä ainakin kansanedustaja R. Meriläinen on kritisoinut naisnäkökulmasta. Hänen mukaansa, ja ilmeisen perustellusti, riistäjä on iskenyt nimenomaan naisten kukkaroille luomalla heitä kiinnostavista liikuntamuodoista liiketoimintaa. Tästä tosin seuraa kaltaiseni epäcoolien junttilajien ystävän näkökulmasta kysymys, onko aivan pakko kuntoliikunnan kulutusvalinnoilla osoittaa, että kalliita lisenssejä vaativille les Mills -tyyppisille rahastusautomaateille on kysyntää. Tuskin monet liikuntaa harrastavat miehetkään ensimmäisenä juoksevat ostamaan oman lajinsa kilpailulisenssiä, jos ovat vain harrastemielellä mukana (toki on miestenkin suosimia lajeja, joissa jonkinlainen lisenssi on välttämätön jo matalallakin tasolla harrasteltaessa, mikä on samanlainen epäilyttävä rahastusautomaatti kuin edellä mainittu). Olen mieluusti väärässä väitteideni kanssa.
Hiihtoliitosta vielä. Synkkänä doping-talvena 2001 olin tankkaamassa autoa, ja kattotelineellä oli sukset. Viereinen tankkaaja tupakankärhäämisensä lomassa kysyi: ”Miten sä oikein kehtaat vielä hiihtää?” En äkkiseltään muista toista kertaa, jolloin mieleni olisi yhtä kovasti tehnyt mieli kysyä, onko keskustelukumppani ollut syntymästään saakka noin yksinkertainen, vai onko hänelle tapahtunut jokin aivot rappeuttava onnettomuus.
- 9.
-
Ammattilaisurheilun ja kuntourheilun kategorinen erottaminen toisistaan olisi teoriassa näppärä temppu, mutta käytännössä ei. On nimittäin niin, että tietyssä vaiheessa elämäänsä aika moni pitää ammattilaisurheilijoita jonkinlaisina esikuvina ja omaakin liikkumista innoittavina idoleina. Kasvavan nuorison vuoksi on siis hyvästä elätellä valkoista valhetta urheilun pohjimmaisesta puhtaudesta ja jaloudesta. Useimmat tulevat kuitenkin järkiinsä jossakin vaiheessa.
Niin että ei se ihan niinkään mene, että nuoret haluaisivat oikeasti olla opiskelemassa iiriä tai laturetkeilemässä erämaassa, mutta kun pahat natsiopettajat ja fasistivanhemmat pakottavat vastentahtoisen pikkuvesselin kilpaurheilemaan. Aika monet pikkuvesselit ja -vesselittäret ovat ihan omaehtoisesti kiinnostuneita huippu-urheilusta.
- 10.
-
Olen ennenkin kertonut siitä suomalaisen liikuntakasvatusjärjestelmän kauneimmasta kukkasesta, että minut, joka pikkupoikana rymysin kaikki talvet lähimetsissä ja kaikki kesät meressä tai järvessä ja vähän isompana poikana painelin vaihteettomalla fillarilla kevyesti muun puuhan ohessa 100-150 kilsaa päivässä pitkin poikin, saatiin kehittämään itselleni epäliikunnallinen identiteetti. Tempun ydin on siinä, että jo poikana ymmärsin joukkueurheilun olevan idioottien hommaa ja sellainen poikahan on kolmen ällän ylioppilas eli laiska, lihava ja lahjaton.
- 11.
-
Sitä minä vielä - eikä liity mitenkään äskeiseen - että nimimerkki Satunnaislukija on harvinaisen oikeassa tuossa ylempänä. Urheilijat vetävät enemmän mömmöjä kuin koskaan, mutta myös treenaavat kovempaa kuin koskaan. Luvallisia ja luvattomia aineita käytetään nimenomaan palautumisen tehostamiseen ja suorituksen optimoimiseen, ei mihinkään ansiottomaan arvonnousuun ja vippaskonsteiluun.
Tämä on osa sitä ammattimaistumis-, tehostumis- ja rationalisoitumisprosessia, joka jyllää nykyisin aivan kaikilla elämänaloilla.
Voi olla, että kattila kiehuu jossain vaiheessa yli, mutta jokin helvetin urheilu on silloin huolistamme vähäisimpiä.
- 12.
-
” Hänen mukaansa, ja ilmeisen perustellusti, riistäjä on iskenyt nimenomaan naisten kukkaroille luomalla heitä kiinnostavista liikuntamuodoista liiketoimintaa”
Me elämme markkinataloudessa, joten olisi aika ihme, ettei näin olisi käynyt. Eikä minusta 60 e kuussa kuntoklubin jäsenyydestä ole mikään hirveä summa työssäkäyvälle ihmiselle -sillä rahalla saa mm. räätälöidyn harjoitusohjelman kuntosalille ja ainakin sillä salilla missä kävin oli mm. höyrysauna. Miettikääpä, miten paljon rahaa ihmiset käyttävät vaikka tupakkaan.
Eikä kukaan myöskään kiellä naisia harrastamasta lajia, joka ei vaadi niin ”suuria” investointeja.
Jos joku väittää, että ei ole aikaa/rahaa harrastaa ensinkään liikuntaa kyse on siitä, ettei hän halua. Tutkimusten mukaan liikuntaan käytetty aika on pois television katselusta ja kuten sanottu, halpoja(esim. kausikortti uimahalliin, jolla pääsee myös hallin kuntosalille), jopa ilmaisia(kävely, juoksu, tarvitset vain hyvä tossut, okei, ne maksaa yli sata euroa mutta niillä sitten juostaan melkein kaksi vuotta) liikuntalajeja löytyy kyllä.
- 13.
-
Kyllä ne norjalaisetkin..
Eli miten norjalaiset pärjäävät hiihdossa venäläisille, joiden kansallisurheilua hiihto myös on? Kaikkihan me otaksumme, että Venäjällä doupataan, koska hekin ovat toistuvasti kärynneet. Norjalaiset eivät käryä, koska he pyörittävät ruotsalaisten kanssa dopingvalvontaa ja miehittävät vahvasti kabinetteja. Suuret käryt (Myllylä/Muhlegg) on yleensä masinoitu sinnoin, kun norjalaiset ovat alkaneet hyytyä kelkasta.
No, ehkä tämä on julistust vailla todisteita, mutta miksi kaikenmaailman toimittajilla pitäisi olla oikeus laukoa mitä hyvänsä hiihtoliitosta ja urheilusta ilman näyttöjä? Norjassahan vastaavan paljastuksen tehnyt media joutui nimenomaan maksamaan suuret korvaukset ja kiertämään maailmaa julistamassa puheensa perättömiksi. Muutenkin Norjan suhteutuminen omiin kärynneisiinsä on ollut vastenmielistä. Maan media on mennyt heidän puolelleen ja liitot ovat yrittäneet luistaa kilpailukielloista ja väittäneet urheilijoita puhtaiksi.
Sitä ikävämmältä tuntuu, kun norjalaiset ja ruotsalaiset yrittävät moittia suomalaisia oikein kunnolla tässä doping-asiassa. Tietysti kaikkialla maailmassa kaikki muut huippu-urheilijat paheksuvat jyrkästi kärynneitä urheilijoita ja jeesustelevat puhtaudellaan. Kun Suomessa kärysi koko valmennusjohto, tietysti tällainen jeesustelu kohdistuu koko maahan. Positiivista on tietysti se, että näin regoidaan. Muutenhan meistä ajateltaisiin samalla lailla kuin venäläisistä, sillä heitä norjalaiset eivät ole paheksuneet.
Mielestäni ei ole reilua, jos maamme median avulla norjalaiset ja ruotsalaiset saavat kärynneille urheilijoillemme jotain erikoisrangaistuksia, jotka eivät perustu sääntöihin ja joita ei vaadita minkään muun maan kärynneiltä urheilijoilta. Kaikki muut maat yrittävät puolustaa urheilijoitaan viimeiseen asti ja suovat kaikille pikaisen paluun kilpailukieltojen jälkeen. Siksi suomalaiste mollaaminen, johon läntiset naapurimme ovat suorastaan jämähtäneet, tuntuu olevan osaksi epäurheilijamaista omien urheilijoiden mahdollisuuksien parantamista yrittämällä saada esim. Variksen ura katkaistua.
Miksi vain Suomi suomii urheilijoitaan ja vain Suomen media tuntuu heitä inhoavan? Onko tämä oikeasti vain hyvä asia? Vai kertooko se jotain suomalaisesta itsetunnon puutteesta? Suomi on hävinnyt sotansa ja lyöty kansakunta, jolla ei ole oikeutta muiden, aidosti vapaiden kansakuntien isänmaallisuuteen? Onko osittain kyse myös tästä eli kieliikö sinänsä terve hippu-urheilun ja nationalismin voimakas vastustaminen vain kypsästä mielestä ja terveestä kiihkokansallisuuden vastustamisesta, vai onko kyseessä myös oire jostain henkisestä alemmuuskompleksista? Sinänsä hienoa, jos Suomessa voidaan olla kypsempiä, mutta tämä ei saa tapahtua väärällä tavalla. Sen pitää nousta terveestä ja itsetunnoltaan vahvasta kulttuurista eikä matelusta, josta minusta on kysymys, jos esim. suostutaan Variksen paluun vaikeuttamiseen. Johtajathan hänet kuitenkin houkuttelivat pahoille teille ja hän saattaa todella olla itse nyt tehnyt parannuksen.
Miten naapurimme uskaltavat ja kehtaavat yrittää moista paheksuntaa? Ajatelevatko he, että suomalaiset ovat jotenkin houkuteltavissa täydelliseen itseruoskintaan ja simputukseen alistumiseen? Eikö se ole tällöin oikeastaan huono juttu, jos tällaistakin asennetta on mukana, eikä vain hienoa, että meiltä odotettiin jotainmuuta kuin Venäjältä ja Valko-Venäjältä? Pitäisikö meidän ainakin jossain määrin panna vastaan näissä asioissa ja kyllähän urheilupamppumme varmaan panevat. Mutta kertooko suomalaisten käryäminen heikosta asemasta kabineteissa?
- 14.
-
Ylipitkä väninä liittyen mm. meidän suomalaisten (oletettuun) heikkoon kansalliseen itsetuntoon on tehokas tapa tappaa keskustelu.
- 15.
-
Mielenkiintoinen keskustelu käynnissä kuten aina täällä Panun huoneessa!
Kommentoin tätä minua koskevaa juttua:
”Tavallisten pulliaisten sitten pitäisi omaksua ”liikunnalle myönteinen elämäntapa”, kuten ”veteraaniurheilija” asian ilmaisee.
Sen sijaan termi ”hyötyliikunta” pitäisi julistaa pannaan: nykyään naistenlehtiä lukevat ihmiset pitävät jopa imurointia liikuntana. Kyllä minä sen ymmärrän (jotenkin ainakin) etteivät kaikki pidä oksennustreeneistä, mutta jotain tehoa liikunnassa pitäisi silti olla.”
Olen kirjoittajan kanssa aivan samaa mieltä tuosta käsitteestä hyötyliikunta. Liian pitkälle on menty jos imurointi lasketaan mukaan päivittäiseen liikunta-annokseen. Vaikka tämän väitteen esittäisi kovinkin oppinut ehkä jopa professoritason kansanvalistaja niin ei se kuitenkaan muutu järkeväksi terveysvalistukseksi.
On hyvä, Panu, kun tongit näitä ”pyhiä asioita”. Itse olen huippu-urheilija henkeen ja vereen, mutta dopingia vastustan yli kaiken. Maassamme on kokonainen koneisto valjastettu huippu-urheilun edistämiseksi. Se on varsinainen salaliittojen salaliitto. Urheilu sinänsä on tervettä, mutta urheilun parissa hääräävät helppoheikit tekevät pelistä likaisen.
En minä lähtisi urheilijaa syyllistämään. Tottakai urheilija tuon steroidipiikin vastaanottaa ja käsittää mitä hänelle on tapahtumassa, mutta ennen sitä hänen menestyksensä varaan on rakennettu odotusarvoja täynnä oleva asetelma sponsoreineen, urheilujohtajineen (joista useimmat ovat vähä-älyisyydessään ja vastuunpakoilussaan aivan oma lukunsa), sukulaisineen, kotiseutuineen, nationalistisine aatteineen, pelastusviesteineen, historiallisine painolasteineen kaikkineen. Ainoa selväjärkinen tässä sekamelskassa voi olla itse urheilija. Hänen jäädessään kiinni, hänet kuitenkin jätetään oman onnensa nojaan ja urheilujohtajamme valitsevat seuraavan uhrin kohteekseen. Sellaisen kohteen jonka varaan he voivat ladata kaikki ne itsekkäät odotusarvonsa ja joka sitten vie urheilujohtajan yhä korkeammalle virkakoneistossa. Kyllähän noita urheilijoita riittää. Kuka on tällä hetkellä esimerkiksi kiinnostunut tietämään miten Ville Tiisanojalla menee? Onko ratkennut ryyppäämään? Vieläkö hän yrittää paluuta kilapkentille? Oikeampi kysymys olisi: Mitä Suomen Urheiluliitto on tehnyt pelastaakseen menestyneen urheilijansa maineen? Jos Ville esimerkiksi (kauheaa sentään!) riistää itseltään hengen, syytteseen pitäisi siinä kuvitteellisessa tilanteessa asettaa nykyinen SUL:n johtoporras.
Anteeksi tällainen vuodatus, mutta tuntui helpottavalta saada istua Panu Höglundin vastaanotolla. Toivottavasti et kirjoita kovin kallista laskua psykoterapiasta!
- 16.
-
”Ylipitkä väninä liittyen mm. meidän suomalaisten (oletettuun) heikkoon kansalliseen itsetuntoon on tehokas tapa tappaa keskustelu.”
Myös kaikkialle/kaiken aikaa/kaikesta singahtelevat kommentit tappavat keskustelun. Tietysti, onhan niitä jotka eivät tiedä että ovat väärässä, heitä täytyy toki neuvoa. - 17.
-
”ruokailutottumukset kasvaa sellaisiksi, että viiden vuoden päästä lopettamisesta urheilija onkin sitten timo jutila. lisäksi menetetyn tarkoituksen ja kadotettujen adrenaliininosteiden takia helposti ruvetaan pullon kanssa seurustelemaan.” eskimo, tässä on jotain totuutta.
Itse rupesin vihaamaan urheilua, sen jälkeen kun koululiikunta käytänössä alkoi. Olin hyvä urheilija, mutta väärässä joukueessa. Tämän vuoksi paikallinen opettaja piti minua epäurheilijamaisena. Nyttemmin ei enää paljoa kiinosta, koko juttu.
- 18.
-
Minulla oli ala-asteenopettaja joka valmensi jotain nappuloiden jääkiekkojoukkuetta. Aina liikuntatunnin alussa ne pari luokkaa, jotka urheilivat yhdessä, jaettiin kahteen joukkueeseen. Toiseen laitettiin kaikki paikallisessa urheiluseurassa urheilevat jääkiekkoilijat ja futaajat, toiseen kaikki seuroihin kuulumattomat luuserit. Pisteenä i:n päälle maikka meni ”liigajoukkueeseen” vahvistukseksi.
Lopputuloksena en voi sietää jääkiekkoa. Kukaan ei niissä peleissä ottanut mitään leikin kannalta, vaan aina pelattiin niin tosissaan kuin vaan voi. Sekään ei riittänyt että otettiin joka jumalan tunti turpaan, vaan vielä sekin että ”liigajoukkue” oli aina ojentamassa meitä luusereita. ”Ei pakki nouse noin ylös”, ”Etkö sä osaa muuta kun imeä siellä maalilla saatana”. Minäkin räpistelin niihin aikoihin uintijoukkueessa, mutta se ei opettajaa kiinnostanut. Onneksi en menettänyt huonojen liikuntatuntikokemusten pohjalta kiinnostusta siihen.Tästä on aikaa suunnilleen 12 vuotta, mutta vieläkin vetäisin kyseistä miestä turpaan jos tilaisuus siunaantuisi. Ja jos opettajien palkkoja ei pian nosteta, samanlaista aivotonta paskaporukkaa kasautuu peruskouluihin ”opettamaan” koska parempia ei kiinnosta.
- 19.
-
No, nythän se syy löytyi….koulupa koulu…sepä se on ”pilannut” niin monen loppuelämän, itsellähän siihen ei näillä kavereilla olekaan ollut vaikutusmahdollisuutta.
- 20.
-
”No, nythän se syy löytyi….koulupa koulu…sepä se on ”pilannut” niin monen loppuelämän, itsellähän siihen ei näillä kavereilla olekaan ollut vaikutusmahdollisuutta.”
Älä viitsi liioitella. Liikunnalla ole paskankaan väliä loppuelämän ”onnistumiseen”. Toisaalta jos haluaa ajatella elämään jonkinlaisena suorituksena niin se on asia ja sairaus erikseen.
- 21.
-
Käytin itse aikanaan bodatessani steroideja ja insuliinia.
Nyt mitään aiemmista voimista ja lihaksista ei ole jäljellä. Paitsi helvetinmoiset raskausarvet käsivarsissa ja olkapäissä. - 22.
-
”Älä viitsi liioitella. Liikunnalla ole paskankaan väliä loppuelämän ”onnistumiseen””
Tottakai on. Liikuntaa harrastava ihminen todennäköisesti elää terveempänä ja pidempään, on vähemmän altis masentumaan, näyttää paremmalta–>parempi markkina-arvo –>saa enemmän pimppaa/pippeliä.
Asuin aikanani varuskuntakaupungissa ja katselin inhoten 19-vuotiaiden sällien jenkkakahvoja. Sitten katseeni siirtyi siiderimassupissiksiin ja totesin, että nykynuoriso taitaa ansaita toisensa.
- 23.
-
Itse asiassa täytyy sanoa, että olen tässä asiassa Satunnaislukijan kanssa samaa mieltä. Kun reilu vuosi sitten liikuin enemmän ja olin paremmassa kunnossa, voin myös selkeästi paremmin kuin nyt. Ja silloin viitisen vuotta sitten, kun en liikkunut lainkaan ja olin ylipainoinen punkero… no, turha kai mainitakaan, että fyysinen oloni oli hyvinkin huono.
- 24.
-
Arawn: olen huomannut, että tietyn tyyppiset wannabe-intellektuellit haluavat korostaa oletettua (tai pikemminkin kuviteltua) älyllisyyttään paheksumalla liikunnan harrastamista ja tuomitsella kaiken liikunnan narsistiseksi, vain ulkonäön takia tapahtuvaksi itsetehostukseksi tms.
Eräänkin tuollaisen miehen tunnen, jonka mielestä urheileva/liikkuva ihminen (mies erityisesti) on luolamiehen tasolla. Pihlajanmarjat on toisinaan kovin happamia…
Anyway kun itsellä tulee fyysisesti huono olo jos on viikonkin liikkumatta (esim. kipeänä), on vaikea kuvitella, millainen olo mahtaa olla niillä, jotka eivät KOSKAAN liiku.
- 25.
- 26.
-
Minäkin olen Panu koulukiusattu ja minut valittiin liikuntatunneilla aina viimeisenä tai toiseksi viimeisenä pesisjoukkueeseen. Meillä pelattiin hirveästi kaikkia pallopelejä joissa olin käsittämättömän huono.
Se ei kuitenkaan estänyt minua harrastamasta liikuntaa vapaa-aikana (ratsastusta, tanssia, aerobicia) eikä estä näin aikuisenakaan.
Ovatko siis pienet nörttipojat vain niin paljon heikompia kuin pienet ulkopuolistytöt, että saavat traumoja ja henkisiä haavoja helpommin? ;)
- 27.
-
Sama juttu. Aina vikana joukkueissa, se porukan punkero, liikuntunneilla hyljeksitty. Pesäpallossa pallo lensi pitkälle, jos osuin, mutta sitä sattuin koooovin harvoin.
Itse asiassa ryhmäliikuntamuotoja karsastan vieläkin, mutta pyrin sitten harrastamaan yksilölajeja.
- 28.
- 29.
-
Itselläni oli onni, että liikunnanopettajat olivat varsin täysijärkisiä, minkä vuoksi liikuntatunneilla pelattiin reilusti eikä kiusaamista esiintynyt. Matka liikuntapaikalle saattoi kyllä olla vaikea, sillä oltiinhan koulualueen ulkopuolella, poissa sivilisaation rajoituksista. Tunti sen sijaan meni mukavasti ja johdetusti. Opettaja ei vaatinut liikoja: kunhan yritti parhaansa, sai numeroonsa korotuksen. Numero sinänsä määräytyi ihan objektiivisesti sen perusteella, miten selvisi Cooperista, lihaskuntotesteistä, voimisteluliikesarjoista permannolla ja tangolla, kuntosaliharjoitteista, yleisurheilulajeista. Nämä kaikki testattiin joka vuosi seitsemännestä lukion toiseen luokkaan saakka. Pelailuun jäi yllättävän vähän aikaan eikä se esittänyt numeroissa merkittävää osaa. Monesti testeissä oli verenmaku suussa, mutta itsensä ylittämisen elämys oli jotain mahtavaa.
Itselleni liikuntaa lisäävänä tekijänä toimi lähestyvä varusmiespalvelus, johon aloin abivuonna valmistautua kohottamalla kuntoani. Ei minusta mitään hirmua tullut, mutta 2600 m alokas-Cooperissa riitti mainiosti pohjakunnoksi ja tie RUK:hon saakka oli auki. Tämän jälkeen olen yrittänyt kuntoani pitää yllä lähinnä kävelemällä. Työ vaan vie liikaa aikaa, minkä vuoksi kävely tahtoo jäädä vähille. Syksyn Cooper antoi tulokseksi enää 2510 m.
Pidän liikuntaa äärimmilleen vietynä narsismin muotona. Sen sijaan normaali kuntoliikunta on keino pitää itsensä henkisesti ja fyysisesti kunnossa. Tätä ei tietenkään voi tietää kuin liikkumalla itse.
- 30.
-
Panu: ”Vai onko poikien liikunnanopetus paljon joukkuelaji- ja pallopelipainotteisempaa?”
Onko? Kyllä meidänkin pääliikuntamuotomme olivat joukkuepelit: jääpallo, pesäpallo, koripallo, sähly. Yksilölajeista harrastimme talvisin jonkin verran hiihtoa, kävimme uimassa 2/3 kertaa vuodessa ja ”yleisurheilimme” 3-4 kertaa kevään ja syksyn aikana yhteensä.
Niin ja lisäksi oli se cooperin testi… mikä nöyryytys.
- 31.
-
arawn: meilläkin pelattiin todella paljon. Lentopalloa, sählyä, koripalloa, jalkapalloa ja ennen kaikkea sitä helvetin pesäpalloa. minä olen hidas juoksemaan, en osu palloon enkä osaa heittää.
Minulla oli ennen silmäleikkausta merkittävän huono (-7) näkö, joten oli tosi siistiä opetella uimahallissa hyppäämään pää edellä tai sukeltaa renkaita pohjasta. Yleisurheilu -no, siinä pitäisi pitkälti osata joko juosta tai heittää.
Jotenkin en nyt ihan jaksa uskoa, että poikien liikuntatunnit olisivat olleet niin kauhean paljon traumaattisempia. Minua eivät ehkä muut vetäneet turpiin, mutta eräänkin kerran opettaja nauroi suureen ääneen ja huusi kaikille, kun olimme suunnistamassa enkä parini kanssa (luokan ultimate luuseri) löytänyt ensimmäistäkään rastia.
Ja sitten oli vielä luistelu. Minulla on paha ylipronaatio jaloissa, joten luistelu on minulle erittäin tuskallista, mistä syystä olen ollut siinä aina todella huono. Muistan varmasti ikuisesti, miten tokaluokalla oli pakko osallistua -luistelukisat. Kompuroin jalat sattuen sen typerän radan läpi siskon vanhoissa rähjäisissä luistimissa kun toisesta viestijoukkueesta viiletti vissiin kolme tyyppiä ohitseni opettajan huutaessa kannustavasti miten minun pitäisi luistella eikä ”kävellä”.
- 32.
-
”pidän liikuntaa äärimmilleen vietynä narsismin muotona”
Pidätkö Erastotenes sitten vaikkapa kielten opiskelua tai kirjoittajapiirissä olemista äärimmilleen vietynä narsisimina? Itsensä kehittämistä sellainenkin on. Ja jos vaan henkisten ominaisuuksien kehittäminen on sallittua, tulee ihan mieleen, että ihminen haluaa kieltää sen, että ihminen on mitä suurimassa määrin fyysinen olento, eikä mitään pelkkää jaloa henkeä. Viimeistään oksennustaudin sattuessa sitä kyllä huomaa, että ruumis määrää meidän elämämme -ruumis ON me.
- 33.
-
Sanajärjestykseni oli väärä: Pidän äärimmilleen vietyä liikuntaharrastusta eräänä narsismin muotona. Samoin pidän äärimmilleen vietyä kirjoittamisharrastusta tai kielten opiskelua narsismin muotona. En siis pidä kaikkea liikuntaa äärimmilleen vietynä narsismina.
- 34.
-
Okei, sitten puhumme samasta asiasta. Mikä tahansa äärimmilleen vietynä on epäilemättä haitallista.
- 35.
-
Tässä näkee pilkkusääntöjen tarpeellisuuden. Olisi tullut kirjoittaa: ”Pidän kaikkea liikuntaa, äärimmilleen vietynä, narsismina.”