Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Neuvostoliitto, USA, kommunismi, ohjukset, ministerit, Yhdysvallat, valtionpäämiehet, neuvostoliittolaiset, espanjalaiset

Kuuban valtionpäämies jo puolen vuosisadan takaa, comandante en jefe ja máximo líder Fidel Castro on nyt lopultakin ilmoittanut jättävänsä valtaistuimensa. Mukaansatempaavien palopuheiden ja muhkeana pärisevän parran lisäksi Castro tunnetaan maailmalla ainakin siitä, että hän vei Kuuban vapaaehtoisesti mukaan kommunistiseen blokkiin ja näyttää pysytelleen siinä senkin jälkeen kun kaikki muut maat ovat siitä poistuneet. Tätä lienee pidettävä joltisenkin merkittävänä saavutuksena ainakin jääräpäisyyden alalla. Tosin eräätkin Kuubaa käsitelleet kirjoittajat ovat antaneet ymmärtää, että Castron pääasiallinen rooli maansa hallituksessa on ollut toimia jonkinlaisena ammattimölytoosana: neuvostoyhteyksien solmimisesta vastasi tiettävästi enemmänkin hänen veljensä ja harmaa eminenssinsä Raúl, asenteiltaan kuulemma varsin kova ja määrätietoinen stalinisti.

Fidel Castrosta on saksalainen Volker Skierka kirjoittanut melko äskettäin elämäkerran, jonka olen jopa onnistunut lukemaan espanjaksi käännettynä - en kyllä edelleenkään tiedä, millä lihaksilla. Kaipa minun täytyy taas kerran kaivaa siitä esille se usein muistelemani kohta, jonka mukaan Castro saattoi vielä suhteellisen nuorena ja tolkullisen ikäisenä ruveta puhumaan kuin mikäkin ajantajunsa kadottanut ja nuoruuteensa palannut vanhus: kun Kuuban valtiovarainministeri antoi hallitukselle selontekoa maan taloustilanteesta, máximo líder saattoi yhtäkkiä kysäistä vieressään istuvalta sissiaikaiselta kaveriltaan, mikäs mies se tämä onkaan ja miten se tietää noin paljon Kuuban asioista, ettei vain olisi vakoilija ja jenkkisabotööri, joka pitää panna putkaan. Sissikaverille tuli kiire vakuutella, että kyseessä oli valtiovarainministeri, sinun itse nimittämäsi, Fidel hyvä. Muistaakseni Fidelin sekoaminen ministereissä saattoi kyllä johtua siitäkin, ettei hän ollut koskaan oikein tyytyväinen kabinetin kokoonpanoon, vaan vaihtoi ministereitä useammin kuin kalsareitaan.

Joka tapauksessa mies, jolta pallo pääsi hukkumaan näin helposti, ei välttämättä ole koskaan ollut oikeasti kovin lujalla otteella kiinni maansa ohjaksissa - eivätkä ne hallituksen ministeritkään tietysti sosialistisissa maissa koskaan ole niin tärkeitä pomoja kuin kaikkivaltias Puolue, turvallisuuselimistä puhumattakaan. Mahdollisesti asioista päättivät Fidelin sijastaan alun pitäenkin Che Guevara ja Raúl Castro - molemmat olivat huomattavasti máximo líderiä halukkaampia solmimaan läheiset suhteet kommunistimaihin - ja itse partajeesuksen hommaksi jäi mukaansatempaavien puheiden pitäminen kansan agitoimiseksi kulloinkin päätetyn politiikan puolelle.

Jos se näin meni oikeastikin, se oli aika nokkela veto noilta takahuoneen pojilta. Siinä vaiheessa kun Castron mahdollisesta erosta, eläkkeellelähdöstä, kaatamisesta tai kuolemasta alettiin ensimmäisen kerran vakavasti puhua - koska äijänhorisko on jo yli kahdeksankymmenen, näitä spekulaatioita on sipisty jo hyvinkin kahden vuosikymmenen ajan - kaikki kommentaattorit olivat sitä mieltä, että Fidelin henkilökohtainen kannatus oli Kuuban yhteiskunnassa yhä suhteellisen laajaa, mutta voimassaolevan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän ei niinkään. Ne jätkät, jotka ovat hallinneet maata oikeasti, eivät varmaankaan ole olleet liian tyhmiä tajuamaan tätä. Toisin sanoen heidän etunsa mukaista on ollut pitää Castroa keulakuvana loputtomiin.

Joku minua viisaampi kaveri, joka taisi olla peräti neekerismiehiä, on sanonut jotain sen suuntaista, että kehitysmaiden paikallaanjunnaamiseen itsenäistymisen jälkeen ovat pitkälti syyllisiä valtionpäämiehiksi nousseet vapaussankarit. He eivät kykene avaamaan tulevaisuutta maalleen - tämän sanamuodon muistan tarkkaan - vaan jämähtävät kertaamaan mielessään vapaustaistelua, toistelemaan sen latteita iskulauseita ja lämmittämään uudelleen sen aikaisia vihollisuudentunteita. Fidel Castro sopii tähän kuvaukseen kuin nyrkki silmään. Hänen maansa ongelma ei oikeastaan ole edes kommunismi, vaan tuo vapaussotamuisteloihin jämähtäminen. Jopa kommunistipuolueen äänenkannattaja on nimeltään Granma - kyllä, se on englantia ja tarkoittaa ”Mummeli” - sen vähän isoa moottorivenettä pitemmän jahdin muistoksi, jolla Fidel kavereineen purjehti Meksikosta Kuubaan aloittamaan vallankumousta. Kommunismiin kääntyminen oli ennen muuta hyvä käytännön tapa ikuistaa vanhojen vallankumousveteraanien ylivalta yhteiskunnassa.

Vasemmistolaisten maailmanparantajien keskuudessa Fidel nauttinee edelleen suurempaa kunnioitusta kuin olisi kohtuullistakaan, ottaen huomioon sen triviaalin pikkuseikan, että ottamalla neuvostoliittolaiset ohjukset maansa maaperälle hän oli vähällä tulla tehneeksi maastaan sellaisen infernon, josta kukaan ei olisi selvinnyt hengissä. Toki ymmärrän, että Kuuba on ilman erityisempiä vasemmistolaisia vakaumuksiakin helppo nähdä ison, ilkeän imperialistin vainoamana pienenä maana, eräänlaisena talvisodan aikaisen Suomen amerikkalaisena vastineena. Se ohjuskriisikin päättyi Kuuban vallanpitäjien kannalta sikäli hyvin, että Yhdysvallat sitoutui olemaan hyökkäämättä maahan, jos Neuvostoliitto poistaisi ohjukset. Vallitsevan käsityksen mukaan Castro oli jälkeen päin Hruštšoville kovin käärmeissään siitä, että tämä petti hänet viemällä ohjukset pois; toisaalta joku entinen neuvostokenraali kuuluu jossain haastattelussa sanoneen, että Hruštšov sijoitti ydinräjähteet Kuubaan Castrolta lupaa kysymättä ja sitten myös poisti ne maasta yhtä yksipuolisella päätöksellä; niinpä Castroa olisi suututtanut tapauksessa ennen kaikkea se, että Kuuban ylitse käveltiin kuin tavanomaisen neukkusatelliitin. Tuntuukin hieman epäuskottavalta, että alkuperäiseltä poliittiselta innoitukseltaan hyvinkin isänmaallinen Castro olisi ollut halukas tekemään kansalaisistaan noin vain venäläisen ydinsodan tykinruokaa. Mutta voi olla, että asioista päättivät tosiasiassa ihan muut miehet, ne, jotka olivat lojaalimpia Neuvostoliitolle ja kansainväliselle kommunismille kuin Kuuballe. Siinä vaiheessa kun Kuuba ryhtyi yhteistyöhön venäläisten kanssa, maahan raijattiin iso joukko Francon voiton jälkeen Neuvostoliitosta turvapaikan saaneita espanjalaisia kommunisteja ”neuvonantajiksi”, mutta kyseessä lienee ollut tyypillinen neuvostoliittolainen neuvonta, ts. neuvot, joista ei voi kieltäytyä.

Castron ero tuskin muuttaa Kuuban poliittista järjestelmää kovin merkittävästi, varsinkin jos tosiasiallinen valta on joka tapauksessa muualla. Poliittinen oppositio on yksittäisten viemärierakoiden tasolla: turvallisuuspoliisi on onnistunut estämään sellaisen organisoituneen toisinajattelijaliikkeen syntymisen, joka aikoinaan onnistui Itä-Euroopan maissa nousemaan valtaan Neuvostoliiton otteen kirvotessa 1980-luvun lopulla. Yhdysvaltain itsepintainen boikottipolitiikka Castroa vastaan tehtyine murhayrityksineen on myös antanut aseita kommunistipuolueen käsiin, koska hirmuhallitus on voitu perustella kansalle jenkkiuhalla pelottelemalla ja USA-vastaista nationalismia lietsomalla. Tähän vastakkainasetteluun tuskin tulee muutosta: sekä USA:lla että Kuuballa on paljon vilpittömän isänmaallisia syitä olla toisilleen katkeria. Kuuballe USA, joka vapautti maan espanjalaisen siirtomaavallan ikeestä, on ollut ilkeä, komenteleva isä, joka ei olekaan antanut lapsensa nauttia itsenäisyydestä aikuisenakaan; USA:lle Kuuba on ollut uhmakas lapsi, joka isää ärsyttääkseen meni mukaan isän bisneksiä häiritsevään gangsteriliigaan eikä ole osoittanut katumuksen merkkejä senkään jälkeen kun liiga on hajonnut ja sen pääkonnat heitetty vankilaan. Kuuban ja Yhdysvaltain ristiriidoissa on itse asiassa kyse eräänlaisesta perheriidasta, mutta nehän tahtovat olla pitkällisiä ja katkeria yleensäkin.

Panu Höglund