Harry Potter ja Clark Kent
24.7.2007
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri
Kaikki ovat viime aikoina kohisseet Harry Potterin seikkailujen viimeisestä osasta, jota kirjojenahmimisikäinen ja vähän vanhempikin nuoriso on jonottanut kuin uusimman sukupuoliyhdynnästä ja huumausaineista laulavan rupulibändin konserttilippuja. Harry Potter -ilmiö on mennyt minulta enimmäkseen ohi, koska en valitettavasti ole perheenisä, jolla olisi Potter-ikäisiä lapsia; uudehkoista lastenkirjasarjoista Philip Pullmanin Universumin tomu -trilogia on perusidealtaan enemmän minun mieleeni kuin Potter. Mutta minäkin olen tutustunut Harryn maailmaan, sillä sarjan ensimmäinen osa, Harry Potter ja viisasten kivi, on käännetty jopa iiriksi (Harry Potter agus an Órchloch). Luonnollisestikin pyhä velvollisuuteni pelättynä kielioppi-inkvisiittorina oli hankkia itselleni oma kappale ja lukaista se voidakseni sitten antaa neuvoani kysyville painavan lausuntoni käännöksen laadusta (ei täydellinen, muttei hassumpikaan - ne pari huolimattomuusvirhettä on helppo antaa anteeksi).
Myönnetään, että yleinen kohkaaminen Harry Potterista oli saanut minutkin uteliaaksi. Luonnollisesti ainakin Yhdysvalloissa kaikki mahdolliset huolestuneiden tätien yhdistykset ovat paheksuneet Harryn seikkailuja mitä moninaisimmista näkökulmista. Kuten tiedämme, kaikki kulttuurituotteet, joista lapset pitävät, tulee tätiyhdistysten ihan periaatteessa tuomita lapsen kehitykselle vahingollisina ja sopimattomina. Tädeistä huolestunein on ollut miespuolinen: amerikkalainen kirjallisuuskriitikko ja sertifioitu tylsimys Harold Bloom, joka on tunnetuin tekeleestä nimeltä The Western Canon, ts. ”Länsimaisen kirjallisuuden kaanoni”. (En tiedä, onko se kammotus saanut suomenkielisen asun. Toivottavasti ei.) Tekele on yksinkertaisesti selvitys Bloomin omasta, jokseenkin ennalta-arvattavasta ja teennäisestä kirjallisesta mausta. Suuruudenhulluna miehenä hän on tietenkin lähtenyt siitä, että ”länsimaisen kirjallisuuden kaanoni” ovat kaikki ne tekofiksut sepustukset, joista hän ylhäisyydessään sattuu tykkäämään (tai on tykkäävinään, ollakseen mieliksi niille kauan sitten kuolleille horiseville ukoille, jotka joskus nuoremmalla jurakaudella opettivat hänelle, mistä kirjoista kuuluu pitää). Harry Potterista tämä tyhjänpäiväinen homekorva kuulemma on sanonut, että tämän seikkailut ovat kliseisiä ja latteita eivätkä edes edistä lukukulttuuria, ts. johdata lapsia lukemaan hänen hirmuisuutensa hyvänä pitämiä teoksia, kuten Kiplingin Viidakkokirjaa saati Kenneth Grahamen klassikkoa Kaislikossa suhisee.
Itse en tietenkään voi olla lisäämättä, että Walt Disneyn tuotteistama versio Viidakkokirjasta ja sen henkilöistä on suunnilleen kaikki, mitä siitäkin tekeleestä tarvitsee tietää. Suuri osa Kiplingin tuotannosta ylipäätään on puuduttavaa ja teennäistä sössöä, eikä se johdu äijän poliittisesta katsantokannasta, sillä hänen parhaat runonsa (kuten On the Road to Mandalay) ovat nimenomaan häpeilemättömän ja viattoman imperialistisia ja joko romantisoivat tai ylistävät brittien ylivaltaa Intiassa: hän osasi sen homman ja olisi saanut suosiolla myös pitäytyä siihen. Mitä sitten ikiällöttävään lässytteeseen Kaislikossa suhisee tulee, jo kymmenvuotiaana pidin sitä lapsia aliarvioivana roskana. Varsinkaan Adamsin Ruohometsän kansan ja Ruttokoirien jälkeen sellaisia ihmismäistettyjä söpöeläimiä ei voinut ottaa vakavasti: Grahamen teos oli yksinkertaisesti Aku Ankkaa ilman kuvitusta, ja kymmenvuotias lukee Akunsa mieluummin kuvien kera, kiitos. Jos Harry Potter saa nuoret lukijansa kiertämään Kaislikonsuhinat kaukaa, en voi pitää sitä varsinaisesti huononakaan asiana.
Luonnollisesti ääriuskovaiset Yhdysvalloissa ja islamilaisessa maailmassa moittivat Harry Potteria pirulliseksi viettelijäksi, kun kerran poika käy oikein noitakoulua ja oppii siellä saatanallisia taikuustaitoja. Sitä paitsi kirjat eivät missään kohdassa mainitse uskontoa eivätkä Jeesusta, joten ne levittävät amerikkalaisille uskovaisille niin vastenmielistä sekulaaria humanismia. Feministit puolestaan näkevät Harryn seikkailut patriarkaalisena ja miessovinistisena propagandana, koska feministeihin on naistutkimuksen laitoksen salaisessa kellarilaboratoriossa asennettu teknillinen laite, joka on ohjelmoitu näkemään patriarkaalisuutta ja miessovinismia kaikissa lasten rakastamissa tarinoissa, ja Potterien valtava menestys saa tämän laitteen pyörimään ylikierroksilla. Vasemmisto pitää kirjoja oikeistolaisina, oikeisto vasemmistolaisina. Kirjoissa puhutaan erityisenä käsitteenä ”puoliverisistä” (osittain jästisyntyisistä) velhoista, mikä antaa hidasjärkisille aihetta epäillä niitä rasismista. Toisaalta niissä mainitaan myös ilmiselvästi rasistinen ja fasistinen pahisryhmä, Kuolonsyöjät, joiden tarkoituksena nimenomaan on surmata ”puoliveriset” ja ottaa velhomaailma paholaismaisen johtajansa Voldemortin komentoon. Mutta millä perusteilla Pottereita sitten paheksutaankin, J.K.Rowling itse on kaikkien paheksujatahojen mielestä noita-akkojen noita-akka, joka kierosti kätkätellen lentää (huispaa?) luudallaan ympäri maailman ryöstämään rahat ja kukkarot pieniltä viattomilta lapsilta ja heidän vanhemmiltaan ja kylpee kolikkomeressä kuin Roope Ankka konsanaan.
Itse asiassa Potterin viehätystä ei ole vaikea selittää. Kun Bloom sanoi, että Potter on ”kliseinen”, hänen olisi pikemminkin pitänyt sanoa, että Rowling tuntee genren (lastenkirjan) konventiot ja osaa hyödyntää niitä sujuvasti, puhumattakaan siitä, että hän tietää oikein hyvin, mistä lapset pitävät. Ajatus arkipäivän takana väijyvästä kätketystä, toisesta todellisuudesta on vanha ja hyvä lastenkirjallisuuden motiivi, jota ovat käyttäneet niin Lewis Carroll romaaneissaan Liisa ihmemaassa ja Liisa peilimaassa, C.S.Lewis Narnia-sarjassaan kuin Astrid Lindgrenkin Rakkahimmassa siskossa, Mio poikani Miossa ja Veljeni Leijonamielessä. Ja kuten Tuomas Nevanlinnakin huomautti, käytännöllisesti katsoen kaikki lapset ovat joskus kuvitelleet olevansa todellisuudessa adoptoituja prinssejä, prinsessoja, valtavan omaisuuden perijöitä tai muuten vain koko muuta perhettään erityisempiä ja ihmeellisempiä - kuten esimerkiksi velholapsia taikuuden päälle ymmärtämättömien ”jästien” maailmassa. Toisaalta, vaikka Tylypahka on osa ”jästeille” tuntematonta velhomaailmaa, se on myös koulu, ja jokainen, joka on ensi kertaa seissyt uuden, pelottavan koulun kynnyksellä, pystyy samastumaan Harryn hämmennykseen ja epävarmuuteen hänen matkustaessaan ensimmäistä kertaa Tylypahkaan. Viime kädessä Harry Potterista pidetään siksi, että Rowling ei aliarvioi lapsia eikä pidä sen enempää lasten tyypillisiä haaveita kuin heidän ominaispelkojaankaan triviaaleina eikä naurettavina.
Myös Tylypahkan sosiaaliset suhteet on käsittääkseni kuvattu realistisesti ja itse asiassa realistisemmin kuin lasten välejä tyypillisesti uskalletaan kuvata heille kirjoitetussa kirjallisuudessa; lisäksi taikuus esitetään vaarallisena, vastuullisesti käytettävänä voimana, Voldemortin uhka heittää pelottavan varjonsa ja hyvinkin tärkeitä henkilöitä kuolee, ja menetyksiin suhtaudutaan asianmukaisin tuntein. Luonnollisesti huolestuneiden tätien internationaali pitää tätä kaikkea lapsille vaarallisten pelkotilojen aiheuttajana. Heidän olisi kuitenkin kannattanut lukea lapsuudessaan Potteria edeltäneitä lastenkirjoja. Esimerkiksi Lisa Tetznerin laajalti arvostetussa romaanissa Musta veljeskunta, joka kuvaa köyhien sveitsiläisten nokipoikien koettelemuksia rikkaassa Italiassa 1800-luvulla, päähenkilö Giorgion ystävä Alfredo menehtyy nuohoustyössä saamaansa keuhkosairauteen, ja hänen hidasta, hivuttavaa kärsimystään oikein korostetaan. Päähenkilön lähipiirissä tapahtuvat kuolemantapaukset ovat olleet oleellinen osa perinteisten lastenkirjojen maailmaa, ja niillä on nimenomaan pyritty pedagogisiin päämääriin, tekemään lapsia tietoisiksi kuoleman olemassaolosta ja väistämättömyydestä.
Tietenkään Harry Potter -kirjat eivät tätiyhdistysten höpinöistä huolimatta ole vahingoksi kellekään, tai jos ovat, silloin suurin osa siitä perinteisestä lastenkirjallisuudesta, jonka motiiveja Rowling kekseliäästi kierrättää, pitää yhtä lailla heittää tunkiolle tai polttaa roviolla. Itse asiassa epäilen, että paheksujat ovat Harrysta kateellisia nykylapsille. Nykynuorisohan saa kaiken liian helposti. Kun minä olin nuori, ei ollut pleikkaripelejä eikä Harry Pottereita, tietokoneissakin oli mahtava yksi kilotavu muistia eikä nettiäkään ollut…(lisätään sopiva määrä vanhan ukon äreää kärinää siitä, kuinka nykynuoriso sitä ja nykynuoriso tätä, erityisesti sitä joutumatta tekemään tätä ja tuota).
Oman lapsuuteni sankareista olisin valmis etsimään Harry Potterille läheisintä vastinetta Teräsmiehestä. Clark Kent on kaikkien hieman ylenkatsoma rillipäinen nörtti ja nahjus, mutta oikeastaan pelkkä julkisivu, jonka takana piileksii voittamaton sankari. Kaikki keskenkasvuiset ajattelevat, etteivät ole sellaisia kuin minä toiset heidät näkevät - ja pitkälti näin onkin, sillä nuori ihminen ei välttämättä vielä ole päässyt ujoudestaan ja estoistaan eikä uskalla sanoa suoraan, kuka on ja mitä tahtoo. Ulospäin hän näyttää vielä Clark Kentiltä, mutta sisimmässään hän tuntee Teräsmiehen voimien kuohuvan. Tämän takia yksitoistavuotiaan on niin helppo samaistua Clark Kentiin ja jokaiseen nöyryytykseen, jonka Kent joutuu nielemään, koska ei voi paljastaa todellista Teräsmiehen luontoaan.
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Asiantuntijoita tuotekehitykseen ja prosessitukeenMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- Junior ConsultantBentley Systems
- Kirjanpitäjä järjestelmän käyttöönottoprojektiinHR Yhtiöt Oy
- Java DevelopersVaadin Oy - Saranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 järjestelmäasiantuntijaaSaranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 kehittymishaluista it-tukihenkilöäSaranen Consulting Oy
- Tiedolla johtamisen konsultti (BI)Knowit Oy - Saranen Consulting Oy
- 1.
-
Minusta Harry Pottereita on mukava lukea juuri sen kliseisyyden takia; kun mitään suuria yllätyksiä ei ole odotettavissa, voi keskittyä nauttimaan.
Ja miten kukaan voi pitää pahana mitään, mikä saa nuoret lukemaan 500 -sivuisia opuksia?
Minä olen menettänyt uskoni kirjallisuuteen ja tullut siihen tulokseen, että toisinaan kunnon harlekiinipokkari on vähintään yhtä arvokas kuin Sota ja Rauha.
Offtopicina todettakoon, että Daniel Radcliffe on varsinainen namupala. Kukaan ei uskoisi poikaa 18 -vuotiaaksi. Tosin kun kerroin mieltymyksestäni kavereilleni, sain miltei pedofiilisyytöksiä niskaani: ”siis sehän on LAPSI”.
- 2.
-
Mä en ole oikein kyennyt noita alkaa lukea kaiken tämän hypen keskellä. Kun noita kirjoja ja elokuvia on tullut vielä jatkuvalla syötöllä niin hehkutus ei ole päässyt missään vaiheessa laantumaan. Se ensimmäinen elokuva oli kyllä äärimmäisen tyhjänpäiväinen. Ehkä tuota fantasiagenreä on tullut elämänsä aikana sen verran paljon kahlattua, että tuo Potter ei oikein ole tavoittanut millään tasolla.
Panu mainisti Universumin tomu (oliko englanniksi His Dark Materials, joka kuulostaa viileämmältä) -trilogian ja täytyy kyllä olla kanssa sitä mieltä, että kyseessä on erittäon hyvää tavaraa. Väkisinkin vaan miettii, että olisiko tässä jo sellaisia teemoja ja juttuja mitkä eivät ihan täysin mahdu lastenkirjallisuuteen (tyyliin katumusharjoituksia vuosikaudet tehnyt salamurhaajamunkki, jolle voidaan antaa tästä hyvästä ennakkosynninpäästö murhasta sekä zeppeliinillisen kasakoita ampuminen). Toisaalta olisin kyllä natiaisena ollut näistä jutuista aivan innoissani, joten ehkä noiden pariin löytävät junioreille sopii tänäkin päivänä.
- 3.
-
Aikuisten- ja lastenkirjallisuuden raja on väkisinkin häilyvä. Defoen Robinson Crusoe on pitkään laskettu nuortenkirjaksi, vaikka se onkin kirjoitettu aikuisille. Toisaalta uskaltaisin väittää, että Potter-sarjan uusimmat osat ovat muuttuneet jo aika synkiksi. Mielestäni velhoyhteisön hidasta toipumista sisällissodasta voi pitää aiheena, joka ei enää oikein mitenkään sovi peruslastenkirjallisuuden normeihin.
Toisaalta Rowling noudattaa erinomaisesti brittiläisen nuortenromaanin (erit. sisäoppilaitosromaanin) konventioita. Tämä voidaan luonnollisesti tulkita joko kliseisyydeksi tai sitten mestarilliseksi työksi. Mestarihan tunnetaan rajoistaan, l. siitä, miten hyvin hän osaa luoda uutta valitsemansa lajityypin sisäpuolella.
- 4.
-
”Ja miten kukaan voi pitää pahana mitään, mikä saa nuoret lukemaan 500 -sivuisia opuksia?”
Juuri tämän vuoksi en itse siedä ”kulttuurieliitin” populäärikulttuuria halveksuvia ja väheksyviä asenteita. Minut pakotettiin nuorena lukemaan koulun puolesta kirjoja, jotka eivät olisi ns. vähempää voineet kiinnostaa, ja lopputuloksena en tullut tärkeässä iässä lukeneeksi niin paljon kuin olisi ollut terveellistä. Minä en ollut ainoa, vaan tunsin monia, jotka eivät lukeneet senkään vertaa, ja joiden asenne vanhempanakin oli, ettei kirjoihin kosketa, ellei yliopistolla jonkun kurssin vuoksi joudu niin tekemään.
Minä en tiedä, ovatko eliitin vaalimat kankeat ja tahmeat ja hämärät tekeleet hyviä vai eivät, mutta jos Potter toimii porttina kovempiin kirjoihin, niin mitään valittamista ei pitäisi olla. Mutta kuten Panu taisikin todeta, tätien ja tätimäisten setien funktio on huolestua väkisin nuorisoa kiinnostavista asioita, ja kaivamalla kaivaa niistä demoneja ja saatananpalvontaa esiin.
- 5.
-
Ja vielä jatkaakseni: kuitenkaan nämä tädit ja sedät eivät ole huolissaan siitä, että lapsetkin voivat lopulta lainata mitä tahansa kirjoja. Aikana ennen lukemisenvastaista kautta, eli siis Potter-ikäisenä lapsena, luin Stephen Kingin romaaneja, ja vaikkeivät ne nyt ihan Lovecraftmaisen painajaismaisia visioita synnyttäneet, niin väitän silti että ne olivat melkein taatusti pelottavampaa kamaa lapselle kuin Potterit ikinä (tosin myönnän, etten ole Pottereita lukenut, enkä siis uskalla mennä ihan kuitenkaan täyteen takuuseen väitteestäni). Jos tätien ja setien huoli olisi aitoa ja järkevää huolta, niin he miettisivät ikärajasysteemejä kirjoille, sikäli kuin sellaista on mitenkään järkevää toteuttaa.
- 6.
- 7.
- 8.
-
Kukkahattutädit eivät ilmeisesti myöskään ole lukeneet jotain nuorten tyttöjen kirjasarjoja, joista osa on nykyään melkoista pehmpornoa. (ei sillä, että siinä minun mielestäni mitään pahaa olisi, mutta kukkisten luulisi niitä vastustavan).
Lisäksi kuka vaan voi lainata kirjastosta esim. Untinen- Auelin ”esihistoriallisia” paneskelukirjoja tai mitä tahansa überväkivaltaisia sotakirjoja missä ihmisiä kidutetaan ja teurastetaan.
- 9.
- 10.
-
Harry Potterissahan on mielenkiintoista se, miten ainakin alkujaan lähes pelkän mielikuvituksen voimalla saadaan kasaan niin paljon rahaa, että sitä on enemmän kuin Englannin kuningattareilla. Suomalaisten kirjailijoiden kohtalona on aiemmin ollut tuberkuloosi ja köyhyys ja nykyisin taiteilija-apuraha, eikä Potterin kultapotista kukaan ole voinut nähdä edes unta.
Jo puhtaasti kulttuurihistoriallisena ilmiönä kannattaa tutustua aiheeseen: mitä sinun pitää kertoa ( mitä sinun olisi pitänyt kertoa ), jotta olisit tullut rikkaaksi !
Kaikki sympatiat Rowlingille. Joitakin muitakin lastenkirjallisuuden klassikoita ainakin anglosaksisella kielialueella on lähtenyt samoista lähtökohdista: saada voita leivän päälle tai ainakin leipää omille lapsille. Eikös sama juttu koskenut myös Traversia ( Maija Poppasen luojaa ).
Expelliarmus ! Relashio !
- 11.
-
Itse tarjoaisin Clark Kentin tilalle mieluummin Peter Parkeria eli Hämähäkkimiestä. Hämis on jokseenkin moniulotteisempi ja kompleksisempi hahmo kuin ikipuhtoinen Teräsmies. Hämiksellä on myös se selkeä etu samaistumisen kannalta, että Peter Parker on yksi meistä, tavallinen ihminen - tai oli ennen kuin radioaktiivinen hämyri häntä puri. Ja Parker on kyllä vielä nörtimpi kuin Kent ikinä, hänet sentään esitettiin pitkään opiskelijana, joka on kiinnostunut nimenomaan luonnontieteistä ja erittäin hyvä niissä. Ja Parker lienee saavuttanut jokaisen nörttipojan unelman; vaimo Mary-Jane on suosittu mallikaunotar.
- 12.
-
”Nykykakaroille kirjoitetaan sellaisia kirjoja joista me olisimme natiaisina olleet aivan innoissamme. Epistä! Taas se elämä tönii ja kolhii! :D”
Toisaalta tällä ei ole sinänsä väliä, koska kuten todettu kirjastosta saa lainata mitä vain. Mutta kyllähän tuo Universumin tomu -trilogia on teemoiltaan syvempi ja tapahtumiltaan selkeästi karumpi kun moni ”oikea” bulkkifantasia.
Odotan innolla jo tänä vuonna tulevaa elokuvasovitusta: http://www.imdb.com/title/tt0385752/
- 13.
-
Lasten ja aikuiten kirjoista ja niiden erosta tuli mieleen, oliko teillä kauheaa henkistä kuilua kirjaston lastenosaston ja aikuistenosaston välillä? Olen keskustellut tästä erään ystävättäreni kanssa ja meille molemmille se siirtymä osastolta toiselle oli niin vaikea, että käytännössä lopetimme lukemisen muutamaksi vuodeksi kokonaan.
Lastenosastolla oli helppo lukea vaikka järjestyksessä ihan jokainen eteen tuleva nide, ja kaikesta saattoi odottaa mukaansatempaavaa seikkailua, jossa päähenkilönä ovat helposti samastuttavat lapsisankarit. Aikuisten osastolla eteen tunki kaikenlaista tietokirjaa ja kummallista erityisosastoa eikä kukaan kertonut missä ne ihan-vähän-vanhemmille-varhaisnuorille tarkoitetut helpohkot lukuromaanit ovat. Huvittavaa on, että ystäväni ja minä toisiamme tuntematta olimme selvittäneet ongelman samalla tavalla: lukemalla yli vuoden ajan pelkkiä Agatha Christien salapoliisitarinoita. Kun lopulta löysi jonkun hyllyn, missä on turvallista kamaa, jatkoi kuten lastenosastolla, nide kerrallaan eteenpäin.
Tähän ongelmaan tarvittaisiin kirjastontädeiltä jotain tsemppausta. Voisiko lastenosaston ja aikuistenosaston välissä olla muutamia haukkapaloja joistain helpohkosta romssuista tai voisiko lastenosaston hyllyn päädyssä olla lista mitä voisi hakea aikuisten osastolta seuraavaksi…? Tädit saattavat ehkä bongata harhailevan, pöllämystyneen 12-vuotiaan jossain elämäkertojen nurkilla, jolloin olisi hyvä haastatella minkähänlaista teosta asiakas mahdollisesti toivoisi tällä kertaa…
- 14.
-
”Juuri tämän vuoksi en itse siedä ”kulttuurieliitin” populäärikulttuuria halveksuvia ja väheksyviä asenteita. Minut pakotettiin nuorena lukemaan koulun puolesta kirjoja, jotka eivät olisi ns. vähempää voineet kiinnostaa, ja lopputuloksena en tullut tärkeässä iässä lukeneeksi niin paljon kuin olisi ollut terveellistä.”
No, usko pois, että ei sen parempi ollut, kun luetutettiin kaikenmaailman Liksomia ja Härköstä.
- 15.
-
Minulle tuo ”aikuisten kirjoihin” siiryminen oli helppoa; meillä oli kotona paljon kirjoja, ja samoin mummulassa ja hoitopaikassani ja sain ”aikuisten kirjoja” (esim. Muskettisoturit ja Tuhannen ja Yhden Yön Tarinoita) lahjaksi joskus 9-19 - vuotiaana. En myöskään koskaan kokenut kirjojen löytämistä kirjastosta vaikeaksi, kyllähän hyllyjen päässä lukee onko siinä hyllyssä tietokirjoja vai romaaneja.
Paljon nolompaa oli jossain teini-iässä käydä sitten välillä hakemassa kirjoja lasten/nuortenosastolta. Nyt olen päässyt tuostakin nolostelusta eroon.
- 16.
- 17.
-
Härkösen häräntappoase on kyllä ehkä kammottavin koskaan lukemani kirja. Heijus.
Mitä tulee siirtymään nuorten kirjoista aikuisten vastaaviin, itselläni se sujui ihan nohevasti. Varhaisteini-iässä luin kirjahyllystä mm. Salman Rushdien Häpeän (vaikka pidin sitä kyllä 12-vuotiaana aika kummallisena kirjana) ja kuningas Daavidista kertovan kirjan. Kirjastossa opin pian tarkistamaan ensin lasten- ja nuorten osaston ja sitten aikuisten osaston. Anais Niniä ja muutakin eroottisempaa kamaa tuli yläasteikäisenä luettua. Lastenosastolla pyöriminen ei koskaan häirinnyt minua ja nykyäänkin, jos kirjastossa käyn, tarkastan erityisesti satuosin. Harmi kyllä olen jo lukenut suurimman osan kirjastojen satuvalikoimista.
- 18.
- 19.
-
Eikö mieluummin Billy Binns kuin Clark Kent? Teräsmies muuttui kuitenkin voimiaan käyttäessään machoksi.
- 20.
- 21.
-
Miten se feminismi nyt saatiin tähänkin sotkettua? Itse en ainakaan ole huomannut valtaisaa feministisen kritiikin hyökynää Potteria kohtaan.
- 22.
-
Härkösen Häräntappoase ei nyt mielestäni ole erityisen hyvä romaani. Sen sijaan se on nuortenromaani, joka sisältää kaikki kriitikon mielestä nuorelle tarpeelliset ainekset: maaseutu-kaupunki-vastakkainasettelun, seksuaalisuuden ja nuorukaisen kypsymisen vastuullisemmaksi yksilöksi. Lisäksi kirja on kirjoitettu ”nuorten omalla kielellä”, minkä vuoksi sitä suositellaan mielellään nuorille.
Jos aletaan vertailla Härköstä ja Rowlingia, löydetään kaikki nämä nuortenkirjan kasvatukselliset elementit aivan ongelmitta myös Rowlingin kirjoista. Niitä ei vain ole kirjoitettu raa'asti auki. Ne on sen sijaan sijoitettu juonen osaksi varsin toimivasti, liiemmin paisuttelematta.
Monien nuortenkirjojen vika on se, että ne aliarvioivat lukijaa. Nuorikin kykenee havaitsemaan kirjoissa nyansseja. Kasvatustavoitteet ja sokkivaikutuksen etsintä eivät viedä juonelta ja henkilöiltä pääosia nuorisokirjoissakaan. Lisäksi on täysin tarpeetonta yrittää päästä lukijan lähelle kirjoittamalla ”aitoa” nuorisokieltä. Se muuttuu niin nopeasti, että jo muutaman vuoden päästä kirja on täysin vanhentunut. Juhani Ahon kieli on paljon lähempänä nykylukijaa kuin Härkösen 1980-luvun alun slangi.
- 23.
- 24.
-
Minä luin 7-vuotiaana Välskärin kertomukset (kirjoittanut joku Topelius - jos ette satu muistamaan)…Pankaa muksunne tekemään sama!
- 25.
-
”Härkösen Häräntappoase ei nyt mielestäni ole erityisen hyvä romaani. ”
Vaikea suhtautua millään tavoin positiivisesti romaaniin, jossa lukijalle tarjotaan samaistumisen kohteeksi päähenkilöä joka on yksi suurimpia kusipäitä nuortenkirjojen historiassa.
- 26.
-
Minun lapsuuteni lukemisia olivat vintiltä löytyneet isän vanhat Tarzanit ja Mars-kirjat - joista suorastaan tappelimme siskoni kanssa. Sitten haettiin kirjastosta loput Burroughsit ja sitten ne Christiet. Jossain välissä luin myös Välskärin kertomuksia ja - huhhuh - Talvi-iltain tarinoita.
Luulen kumminkin, että nuoremmat velhoteokset eivät ihan tähän pysty: rippikoulussa höpöttivät siitä Raamatusta, joten päätin sitten lukea sen. Huomasin Vanhan testamentin olevan jopa hämmästyttävän kiinnostava, ihan noin eeppisenä lukukokemuksena ilman uskonnollista painolastiaan. Hiukan raskaskielinenhän se oli - silloin ei ollut vielä tätä uutta käännöstä käytössä. Mutta sitä verenvuodatuksen, riitelyn ja sukupuoli-irstailun määrää, voi voi. Ihme, että sitä ei ole kielletty lapsilta.
- 27.
-
”Miten se feminismi nyt saatiin tähänkin sotkettua? Itse en ainakaan ole huomannut valtaisaa feministisen kritiikin hyökynää Potteria kohtaan.”
- 28.
-
Häräntappoase oli minusta aivan mahtava kirja silloin 80-luvun lopulla, kun se koulussa luetutettiin. Ja se kävi myös ihanan heinäladontuoksuiseksi runkkausaineistoksi, vaatimukset tosin tuskin ovat olleet masturbomatskulle kovin korkealla. Mutten tietenkään halua pilata muistoa lukemalla sitä uudestaan, siis olettaen että kieli on päässyt pahasti vanhentumaan. Sen silti sanoisin, että vaikka slangi vanhenee, niin ei sitä samaa tyylillistä efektiä saa millään muullakaan keinolla aikaiseksi (siis meitäkin ihan tosi on jotka tykkää puhekieltä jäljittelevästä tyylistä), vai saako.
Ja Harry Potter -elokuvat ovat minusta hyviä. Nam.
- 29.
-
Minusta hyvä kirjailija osaa luoda efektinsä ihan kirjakieltä käyttäenkin. En voi sietää kirjoja, joissa on slangia tai murretta. Esimerkiksi käyvät hyvin Eirä Pättikankaan historialliset (hömppä)romaanit, jotka ovat oikein saaneet jonkin kulttuuriseuran tukea siksi, että nainen on ympännyt muuten laatuunkäypiin kirjoihin täysin tarpeetonta pohjalaisdialogia.
Vähän sama juttu kuin se, että asiansa todella sisäistänyt professori kykenee selittämään minkä tahansa jutun ilman alan erikoissanastoa, huonompi taas puhuu niin, ettei asiaan vihkiytymätön ymmärrä sanaakaan.
Häräntappoasetta en ole koskaan saanut luettua, koska meidät pakotettiin koulussa katsomaan se kerta kaikkisen kauhea elokuva (ja Simpauttaja sitten seuraavaksi, mikä oli, jos mahdollista vielä huonompi.) Mieleeni on jäänyt erityisen elävästi se kohta, missä ”sankari” laittaa sitä vähäjärkistä daamia joka kysyy: ”Onko se nyt ihan varma, että sä tykkäät linnuista?” Toisiko joku oksennusämpärini…
- 30.
-
Satunnaislukija: Et sitten varmaan pidä Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaastakaan? Siinähän jätkät puhuvat eri murteilla. Itse en sinänsä välittänyt Tuntemattomasta niin hirveästi, vaikka laadullisesti se hyvä kirja onkin, mutta tuosta murrejutusta pidin. En usko, että kirjakielellä olisi saatu kuvattua sama asia yhtä tehokkaasti ilman, että sitä olisi täytynyt kirjoittaa auki.
- 31.
-
En ole lukenut tuntematonta, koska en lue sotakirjoja.
Ainoa kohta, missä murre sopii korvaani ovat Heli Laaksosen runot.
Mutta nämä ovat vain minun mielipiteitäni.
- 32.
-
En pitänyt Harry Pottereista niihin ujutetun kristillisen arvomaailman takia.
Vaikka Jeesusta ja jeesustelua ei mainitakaan kirjoissa nimeltä, odotin pakanallisempaa otetta asiaan. Siis sellaista, missä olisi vähääkään tunnetumpien scifi-kirjailijoiden tapaan otettu säälimätön ja mitään moralisoimaton näkemys brittiläisen sisäoppilaitoksen vankilaa muistuttavaan ihmissuhderulettiin sensijaan, että nyt kaikki ovat kavereita keskenään, poislukien tietysti Draco Malfoy ja hänen kaverinsa Luihuisen tuvasta.
Mitäpä muuta Harry on kuin eräänlainen Kristus-hahmo, joka on syntynyt kukistamaan ilkeän pahahapahan Voldemortin? Hahmot ovat kiiltokuvamaisen yksiulotteisia, joko hyviä, pahoja tai yhdentekeviä. Ainoa mielenkiintoinen hahmo on Severus Kalkarus, joka sujuvasti dilkkaa molempien osapuolten välillä, sekä hiukan hidasälyinen Rubeus Hagrid, jolla on sydäntä eläimille.
Mikä tekee pakanallisesta tarustosta, kuten Kreikan mytologiasta, niin luettavaa? Se, että kertomukset eivät ole mustavalkoisia. Jumalat eivät ole mitään kivoja, rakastavia ja poissaolevia juutalaiskristillisiä jumaluuksia, vaan julmia, juonittelevia, kieroilevia ja peri-inhimillisiä olentoja, jotka vihaavat luotujaan ja joita heidän luotunsa tottelevat pelosta ja toisaalta vihaavat. Tai kuten V. A. Koskenniemi kuvaa elegiassaan ”Vapautettu Prometheus”:
Kerran Moirat, Zeus, sinun korskean valtasi päättää,
kuiluhun tyhjyyden syöksevät luotusi sun,
särkevät luomasi sun, lelun hauraan henkesi pienen.
Maailmastasi, Zeus, ei edes rauniot jää.
Tyhjyys jää sekä yö, joka kerran jälkehes ilkkuu.
Silloin mun aikani on, silloin ma maailman luon.Ei ole vaikea ymmärtää, että ihmiskunnan kosto jumalia kohtaan tulee olemaan hirvittävä - ja samalla hirvittävän oikeudenmukainen.
Samoin Potter-kirjojen maailma on epärealistinen. Koska magia on hyvin vaarallinen voima ja kun se annetaan 11-vuotiaiden lasten (joista suuri osa on täysin empatiakyvyttömiä, arvaamattomia ja irrationaalisia, psykopaatin kaltaisia, olentoja) käsiin, on ihme ettei kukaan päästä ilmoja pihalle opiskelutovereistaan. Kaikki murhat kohdistuvat vain opettajiin ja henkilökuntaan, ei oppilaskunnan sisällä.
- 33.
-
Siis onko toi Häräntappoase kirjoitettu kokonaan jollain murteella vai onko se vain laitettu puhujien suuhun? Kyllähän nyt kertomuksen hahmot puhuvat omaa kieltään, ei kai se voi olla mikään vika tai miinus?
- 34.
-
Eskn: ”Vaikka Jeesusta ja jeesustelua ei mainitakaan kirjoissa nimeltä, odotin pakanallisempaa otetta asiaan. Siis sellaista, missä olisi vähääkään tunnetumpien scifi-kirjailijoiden tapaan otettu säälimätön ja mitään moralisoimaton näkemys brittiläisen sisäoppilaitoksen vankilaa muistuttavaan ihmissuhderulettiin sensijaan, että nyt kaikki ovat kavereita keskenään, poislukien tietysti Draco Malfoy ja hänen kaverinsa Luihuisen tuvasta.”
Ymmärrän kyllä, että kaipaat moista näkökulmaa sisäoppilaitoksista kertoviin kirjoihin, mutta onko tämä ”kaikki kavereita keskenään” ainutlaatuisen kristillistä? Muissa uskonnoissa ei olla kavereita keskenään? Pakanat eivät olleet kavereita keskenään?
Ovatko kaikkien tunnetuimpien scifi-kirjailijoiden näkemykset tosiaan moralisoimattomia ja säälimättömiä?
”Mikä tekee pakanallisesta tarustosta, kuten Kreikan mytologiasta, niin luettavaa? Se, että kertomukset eivät ole mustavalkoisia. Jumalat eivät ole mitään kivoja, rakastavia ja poissaolevia juutalaiskristillisiä jumaluuksia, vaan julmia, juonittelevia, kieroilevia ja peri-inhimillisiä olentoja, jotka vihaavat luotujaan ja joita heidän luotunsa tottelevat pelosta ja toisaalta vihaavat. ”
VT:n jumala ei ole kovin kiva, rakastava tai poissaoleva. :)
- 35.
-
Raahraah: Se on kirjoitettu 1. persoonassa, joten kun kyseinen henkilö puhuu omaa kieltään, koko kirja on slangia.
- 36.
-
ESKN: sinä asetat nyt bulkkiviihteelle samanlaisia vaatimuksia kuin korkeakirjallisuudelle. Tuo on sama kuin jos syyttäisi harlekiinipokkareita epärealistisuudesta; totta helvetissä ne ovat epärealistisia, ne ovat olemassa ollakseen sitä.
Minä olen tullut siihen tulokseen, että taiteen tärkein päämäärä ei suinkaan ole Kyseenalaistaa, Toimia Kriittisenä Ajankuvana tai Saada Ajattelemaan, vaan viihdyttää. Jos jokin kirja ei ole viihdyttävä, se ei ole hyvä. Kokonaan toinen juttu on sitten se, mitä kukakin viihdyttävänä pitää, mutta minun näkökulmastani esimerkiksi koko Tsehovin tuotanto on huonoa kirjallisuutta.
Teeskentelin ihan riittävästi intellektuellia teininä, nykyään en enää jaksa.
- 37.
-
Tshehov on venäjäksi kovaa kamaa, joskin Gogol on vielä kovempi.
Mutta sinänsä samaa mieltä kuin satunnaislukija. Viihteen ei ole tarkoituskaan aina olla realistista. Eivät monet scifikirjatkaan ole. :)
- 38.
-
@34: Noh, VT onkin oko Raamatun ainoa kiinnostava osa - varsinkin Aikakirjat sekä Kuningasten kirjat. Daavid on myös mielenkiintoinen hahmo. Hän ensin osoittaa mieletöntä rohkeutta ja fanaattisuutta Goljatia vastaan (filistealaiset eli Pelesetim, joiden mukaan Palestiina on saanut nimensä, muuten olivat arjalainen heimo), sen jälkeen hän pääsee kuningas Saulin suosioon, kuninkaan osoittauduttua mielisairauteen taipuvaiseksi käytännössä syrjäyttää tämän, rivien välistä voi lukea että hänellä on intiimi suhde kruununprinssin kanssa, ja kun kuninkaan kuoltua viimeinen poika Ishbaal kruunataan kuninkaaksi, hän vähin äänin murhauttaa tämän, sitten teloituttaa murhaajat, ja lopuksi sitten murhauttaa vielä henkivartiokaartinsa päällikön Uurian jotta pääsee bylsimään tämän vaimoa Batsebaa. Siitä suhteesta syntyykin sitten Salomo - kaikkein irvokkainta tässä on, miten heprean sana ”shlomo” (sh-l-m) tarkoittaa ”rauhaa” - se on sama sana kuin ”shalom”, ”salaam”, ”saalem” ja ”islam”, ja arabialainen miehennimi ”Suleiman”. Jotta tilanne ei jäisi tähän, niin tottakai sitten oma poika Absalom ryhtyy kapinaan (Absalom kuvataan psykopaatiksi) ja kenraali Jooab sitten nirtsii tukastaan puuhun kiinni jääneen Absalomin. Kun jo vanhuudenhöperyyden oireita ilmituova Daavid sitten pillittää Absalomin kuolemaa, kenraali Jooab palauttaa Daavidin maanpinnalle sanoessaan, että hei kamoon, kyse oli kapinasta. Ja muistettakoon, että Daavid oli ihan kovan luokan kitar… siis harpisti, ja monet Psalmien kirjan teksteistä ovat hänen käsialaansa. Kaikenkaikkiaan paljon mielenkiintoisempi hahmo kuin UT:n latteat persoonat.
Ja aikakauden kontekstissa Jahve, verrattuna vaikka Mardukiin, Ishtariin, Molachiin tai muihin aikakauden seemiläisiin jumaluuksiin, on lopultakin aika kiltti, tylsä ja ikävystyttävä jumaluus.
Kun luetaan Kreikan tarustoa, pakanallisia viikinkisaagoja tai mitä tahansa esikristillistä tekstiä, päällimmäinen teema on aina konflikti. Siis nietzscheläinen ”wille zur Macht” eli halu valtaan. Kaveruutta on vain suvun sisällä - sekä sille vastapainona todellinen veriveljeys. Ja juuri tällaista inhimillistä ristiriitaisuutta ja konfliktia olisin kaivannut myös Pottereihin, en mitään ah niin perikristillistä ottelua ”hyvän” ja ”pahan” välillä - todellisuudessa mitään hyvää ja pahaa ei ole olemassakaan, on vain asioita, joita pidämme hyvänä ja asioita, joita pidämme pahoina, ja kaikki on lopultakin herttaisen yhdentekevää. Pottereiden maailma on mustavalkoinen: siinä on tematiikka ”maailma on luotu täydelliseksi, mutta se meni rikki, se pitää ehjätä”. Pakanallisuudessa tematiikka on, että maailma on luotu juuri sellaiseksi kuin se on ja siinä tulee toimia ja pärjätä sen säännöillä eikä yrittää muuttaa sitä. Siksi pidän pakanallisuutta paljon rehellisempänä maailmankatsomuksena kuin juutalaiskristillistä dualismia.
Scifi-kirjallisuudesta luin nuorempana kaikkein mieluimmin kyberpunkkia. Lopetin sen lukemisen, sillä todellisuus osoittautui paljon irvokkaammaksi kuin mitkään kirjat. Nykyään luen enää lähinnä historiallisia romaaneja, populaaritiedettä sekä historian tietokirjoja.
Tolkien sanoi joskus: ”Sauronia ei enää ole, mutta Sarumanilla on paljon perillisiä”. Ja näinhän se on: musta ruhtinas on satuolento, mutta pahikseksi muuttuneet hyvikset ovat arkipäivää.
- 39.
-
ESKN: kiinnostava postaus.
Luulen, että Pottereiden hyvikset vs. pahikset - taistelu on nimenomaan se, mikä myy. Maailman näkeminen mustavalkoisena on helppoa ja rauhoittavaa. Luulen, että itse tykkäsin teininä niin kovasti Dragonlancesta ja Eddingsistä ja muusta hyvän ja pahan taistelu - bulkkifantasiasta juuri siksi, että asetelma on niin yksinkertainen. Kun ihmiselle alkaa tosielämän sääntöjen puute - valinnan vapaus, vastuu ja vaikeus- valjeta, on hyvin tyynnyttävää lukea jotain tuollaista, missä hyvät ovat selvästi hyviä ja mukavia, pahat selvästi pahoja ja ikäviä ja muutenkin selvät sävelet. Voi kuvitella, että maailmassa olisi edes jonkinlaista oikeudenmukaisuutta.
Lisäksi tuollaiset kirjat, elokuvat, ym. pönkittävät aikuisillakin sitä maailmankuvaa, jossa hyvä ja paha ovat yksinkertaisia asioita eivätkä suhteellisia. Se pitää karjan moraalikäsitykset lapsellisina ja karjan helposti hallittavana.
Inhottaa kun alan kirjoitella tällaista mukaälyllistä skeidaa.
- 40.
-
Hyvä-paha -taistelu ei ole mitenkään vain kristinuskon osa-alue vaan esiintyy muissakin myyteissä. En tunne kovin hyvin Ahrimanin ja Azura MAzdahin tarinaa, mutta olen ymmärtänyt, että siinä myös Paha Ahriman ja Hyvä Azura ovat vastakkain - liittyy käsittääkseni persialaiseen zoroasterilaisuuteen. Siis Azura MAzda on Zarathustra (jos kirjoitin väärin, sori).
Samoin esimerkiksi Ragnarök on taistelu hyvän ja pahan välillä, vaikka vaanit ja aasat eivät olekaan samalla lailla täysin hyviä ja puhtoisia kuin Jeesus (tai pyhä kolminaisuus). Lokessa voi nähdä joitain samoja piirteitä kuin Juudaksessa - tai jopa Saatanassa, sillä Saatahan aloitti uransa elelemällä Jumalan luona, aivan kuten Lokekin alun perin eli aasojen ja vaanien parissa.
Enemmän kristinusko on tietysti perinyt Lähi-idän uskonnoilta kuin viikinkisaagoilta. Tätä ei kannata unohtaa: harva kristinuskon myytti on erityisen omaperäinen vaan niillä on usein yhtymäkohtia ja esikuvia alueen muissa mytologioissa.
- 41.
-
Nuorempana kaiken käsiini saadun fantasiakirjallisuuden ja melko paljon englantilaista/ranskalaista poikakoulukirjallisuutta ahmineena (muistaako kukaan Jenningsin, ja mikä sen ranskalainen vastineen Petit Nicholasin suomenkielinen nimi olikaan? Sempen kuvittama.), huomasin siitä ainoasta lukemastani Potterista, että kliseegeneraattori oli ollut ahkerassa käytössä. Vanhan toistoa enimmäkseen. Sinällään sujuvaa tekstiä kyllä, ja en yhtään ihmettele että puree teineihin. Sitä en kyllä ymmärrä, miten joku vanhempi henkilö näistä jaksaa innostua, ellei sitten tosiaan ole jäänyt teinivuosien lueskelut enimmäkseen väliin.
Mitä tulee nuorisokirjallisuuden rajuuteen, niin näin muistan vieläkin erään ruotsalaisen (tietenkin), viikingeistä kertovan muutaman kirjan sarjan…Yhdessä kohtauksessa kylässä vietettiin pakanajuhlaa, johon kuului kylän tärkeimmän miehen toimesta tapahtuva neitsyen paneminen alttarilla. Kirja kuvailee hekumallisesti, kuinka alaston teinityttö hieroo huuliaan lipoen jalkoväliään alttarin patsaan puupenikseen jne. No, kylän tärkeimmälle miehelle sattuu ns. lerpsahdus, ja tilanne on kiusallinen. Noh, kilpailija hyppää kehiin ja ”kaikki näkivät heti, ettei hänessä ainakaan ollut mitään vikaa.” Tämän jälkeen paneskelua eri asennoissa ja bileet jatkuu. :-D Lerpsahtanut kylän ex-tärkein mies taas löytyy seuraavana aamuna miekkaan syöksyneenä.
Että semmosta pullamössöilyä 80-luvun kirjastojen _nuortenosastolla_… Veikkaan että Potterit jää kakkoseksi. :-D Jos joku muistaa lukeneensa (olivat siis ihan suomennetut), niin olisi kiva kuulla sarjan nimi. Ehdottomasti pitäisi suositella Potterin piukeille sensuroijille!
P.S. Mielestäni Wind in the Willows on ihan jees lastenkirja, jopa klassikko. Viittaukset kristinuskoon yhdessä kappaleessa tosin hieman noloja.
- 42.
-
Kommentoidaan nyt vielä sen verran, että itse en oikein näe termiä ”pakanallisuus” kovin mielekkäänä. Loppujen lopuksi kristinuskoa edeltävillä uskonnoilla ja mytologioilla kautta maailman on hyvin vähän muita yhteisiä tekijöitä kuin se, että ne ovat kristinuskoa edeltäviä. Mitään varsinaista ”pakanallista” mytologiaa tai uskontoa ei omasta mielestäni ole olemassa. Jos ryhtyisi esimerkiksi tutkimaan maailmanluomismyyttejä ympäri maailman, uskallan epäillä, että on muitakin myyttejä kuin kristinuskon vastaava, jossa maailma on aluksi ollut täydellinen ja sitten ”mennyt rikki”.
- 43.
-
Jaaha: minuakin alkoi kyllä kovasti kiinnostaa kuvaamasi kirjat… Tykkään sekä viikingeistä, että paneskelusta. ;)
Arawn: Hyvä pointti. Pitäisi aina mainita, minkä maailmankolkan pakanuus on kyseessä - onhan esimerkiksi suomenniemen muinainen sielunmaisema täysin erilainen kuin vaikkapa Ruotsin.
- 44.
-
Jaaha: ”mikä sen ranskalainen vastineen Petit Nicholasin suomenkielinen nimi olikaan? Sempen kuvittama.”
Sempén kuvittaman (ja Goscinnyn kirjoittaman) Le petit Nicolas'n suomenkielinen nimi on Pikku Nikke. Minäkin luin niitä paljon kouluikäisenä, varmaankin siksi, että Asterixista, Ahmed Ahneesta ym. paremmin tunnettu Goscinny oli minulle silloin ehdoton laadun tae. Nikkejä on hiljattain suomennettu lisää (nimellä ”Pikku Niken uudet seikkailut”), mutta niitä en ole tullut lukeneeksi.
Toinen suosikkini eka- ja tokaluokkalaisena oli Pauli Matikaisen kirjasarja, jolla oli sellaisia nimiä kuin ”Meidän koulu”, ”Meidän talvi”, ”Meidän kesäloma” jne. Ne tulivat tässä yhteydessä mieleen, koska Matikainen kuvitti kirjansa itse; hän ei ehkä ollut mikään Sempé, mutta kuvitukset olivat ihan hauskoja, ja kirjat samoin. Onkohan kukaan muu lukenut niitä?
- 45.
- 46.
-
Minusta sääntöjä pitää noudattaa siksi, että se on järkevää, ei siksi, että se on jotenkin mystisen moraalista. Mitään absoluuttista moraalia kun kerran ei ole, niin miksi meidän täytyy teeskennellä, että sellainen olisi? Minusta se, että emme ilmankaan pärjäisi kovin hyvin on ihan riittävä peruste sääntöjen olemassaololle ja noudattamiselle.
Siis en halua, että ihmiset alkavat öyhöttää. :) Minusta vain hyvään ja pahaan absoluutteina uskominen on älyllistä epärehellisyyttä. Eikä minua oikeastaan hirveästi kiinnosta, mitä karja ajattelee, pidätän vain itselleni oikeuden tuntea älyllistä ylemmyyttä. ;)
- 47.
-
Juu, Pikku Nikkehän se oli, kiitoksia. Se viikinkiaikaan sijoittuva kirjasarja jäi kyllä nyt vaivaamaan päätä. Muistaakseni joku nuoren pojan kehitystarina tms. se oli, ja sen ajan yhteiskuntaakin kovasti valotettiin. Taitaa olla mission impossible…
- 48.
-
Onko kukaan uskaltanut lukea sitä maissipeltokrisittyje n kirjoittamaa ”fantasia/scifi”saagaa, josta on suomennettukin ainakin 12.osaa (kovakantisia, Panu on tainnut sivulauseessa mainita tästä kulttuuriteosta muutamaan otteeseen)? Ei sinänsä kiinnosta tuollaista loputonta sontaa alkaa kahlaamaan, mutta jotkut kristityt semifantasiat (koska kirjailija tuskin ajattelee niitä fantasiana) ovat kyllä olleet aika valaisevaa luettavaa.
- 49.
- 50.
-
Näkyvissa kommentit 1-50. Yhteensä 67 kommenttia.