Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Historia

kirjat, DDR, kirjailija, farkut, Itä-Saksa, kirjallisuus, tyyli, kommunismi, rokki

Rehevän rivohkoilla romskuillaan maailmanmaineeseen aikoinaan noussut Günter Grass on taas kerran herättänyt huomiota lausunnoillaan DDR:stä. Hän on juuri julkaissut päiväkirjansa Saksojen yhdistämisen ajoilta ja antanut asian vaiheilta haastattelun, jossa hän tietysti on haukkunut pataluhaksi koko yhdistymisprosessin: väärin sammutettu. Sinänsä tässä ei ole mitään hirveän uutta kellekään, joka on lukenut Grassin pienen kokoelman Saksan yhdistymistä käsitelleitä artikkeleita - Ein Schnäppchen namens DDR: Letzte Reden vorm Glockengeläut. Sekä tässä kirjassa että Grassin nykyisissä mielipiteissä tuntuu voimakkaana tympääntynyt ärtymys siitä, että DDR pantiin lihoiksi - ja että itäsaksalaiset suostuivat siihen. Erityisesti Grassia suututtaa, että - kuten hän sanoo - DDR:n kirjallisuus ja taide on heitetty menemään yhdistymisprosessin myötä.

Grass sai nopeasti samalla mitalla takaisin Monika Maronilta, joka totesi, että itäsaksalaiset kirjailijat ja intellektuellit eivät olleet mitään puhtoisia pulmusia, vaan monet heistä olivat melkoisen innokkainakin mukana ylläpitämässä DDR:n diktatuurijärjestelmää. Maronin luulisi tietävän - hän nimittäin toimi 70-luvulla jonkin aikaa Stasin kontaktihenkilönä, eikä asian paljastuttua ole juurikaan suostunut puhumaan siitä julkisesti, puolustautuen sillä, että kaikkihan sen tietävät. Kuitenkin korostaessaan kirjailijoiden osasyyllisyyttä Itä-Saksan sortokoneiston ylläpitämiseen hän kieltämättä puhui koko Itä-Euroopan ja entisen Neuvostoliiton kannalta merkittävästä menneisyyden kysymyksestä.

En tiedä mitä Günter Grass haluaa sanoa väittäessään, että Itä-Saksan kirjallisuus tai kulttuuri olisi tuhottu yhdistymisen myötä. Minulla ei ainakaan ole ollut mitään vaikeuksia hankkia kotikirjastoni jatkeeksi uusia painoksia tärkeiden itäsaksalaiskirjailijoiden niistäkään teoksista, jotka ovat ensimmäisen kerran ilmestyneet sensuurin luvalla ja virallisten kustantamojen kautta. Monet DDR-klassikot ovat kommunisminjälkeisen maailman näkökulmasta hyvinkin arveluttavaa tavaraa pönkittäessään oman aikansa reaalisosialistista systeemiä salavihkaa, mutta silti niitä yhä luetaan.

Hyvä esimerkki on Ulrich Plenzdorfin suomeksikin käännetty, näytelmästä romaaniksi työstetty nuorisokuvaus Die neuen Leiden des jungen W - ”Nuoren W:n uudet kärsimykset”. Olen kirjoittanut tästä kirjasta jo aikaisemmassa DDR:ää käsitelleessä kolumnissani, enkä halua toistaa itseäni, mutta kerronpa sen verran, että kyseessä on kuvaus 17-vuotiaan Edgar-nimisen nuorukaisen yleisesti ottaen varsin vaarattomasta ja tavanomaisesta kapinoinnista auktoriteetteja vastaan. Toki kapinallisuus kohdistuu pikemminkin pikkukaupungin tukahduttavaan ilmapiiriin kuin sosialismiin: päähenkilö toteaakin, että ”kellään jokseenkin järkevällä ihmisellä ei voi nykyään olla mitään kommunismia vastaan” (kein einigermassen intelligenter Mensch kann heute was gegen Kommunismus haben).

Kirjan muikein hahmo on nuoren Edgarin iäkäs työkaveri Zaremba, kommunistiveteraani ja jo vanha mies, joka kuitenkin edelleen tekee työtä vaikka olisi oikeutettu eläkkeeseen. Kirja ei ole nyt ulottuvillani, mutta muistelen Zaremban olleen myös Spanienkämpfer eli osallistuneen Espanjan sisällissotaan francolaisia vastaan taistelleen kommunistisen vapaaehtoisprikaatin riveissä. Joka tapauksessa Edgarin näkökulmasta Zaremba on jännittävä, erikoinen ja kiehtova mies, potentiaalinen esikuvakin. Zaremba ei hämmästy mistään, ei edes Edgarin kapinoinnista, johon hän osaa suhtautua kaiken nähneen, viisaan vanhuksen rennolla asenteella. Kun Edgarin ja tiukkiksempien työläistoverien välille tulee ristiriitoja, Zaremba sovittelee. Osoittautuu, että Zaremba on iästään huolimatta myös viriili mies, joka makaa nuoren tyttöystävän kanssa. Varsinainen rokkivaari, vai mitä? No tavallaan - Edgar, jolle ”oikeat farkut” ovat tärkeä nuoruuden ja kapinan symboli, on yleisesti ottaen sitä mieltä, että jo 25-vuotiailta vanhoilta pieruilta pitäisi kieltää farkkuihin pukeutuminen; mutta Zaremba on hänen mielestään vaari-iässäkin niin cool, että voisi pitää vaikka farkkuja eikä se olisi yhtään noloa.

Rokki ei kuitenkaan ole Zaremban musiikkia, pikemminkin päin vastoin. Kun työpaikan tunnelma tuntuu käyneen liian konfliktipitoiseksi, Zaremba virittää laulun, joka ei ole rokkia nähnytkään, vaan on aina jokin kommunistinen taisteluvirsi, jossa komennetaan sosialisteja eespäin ja puhutaan vihollisen tulituksesta ja liehuvista punalipuista.

Koska itäsaksalaisista kirjallisuusarvostelijoista tietty kiintiöosuus oli aina lukutaidottomia puupäitä, myös Plenzdorfin kirja joutui jonkun oikeaoppisen hölmön arvostelemaksi: tämä intti, että kirjassa ei ollut positiivista sosialistista sankaria. (Häh!? Entäs Zaremba?) Tätä suunsoittoa tuli sitten puoluepampuilta sen verran, että lännessäkin Plenzdorfin romaanin uskottiin olevan DDR:n yhteiskuntaa kritisoiva teos; niinpä se julkaistiin silläkin puolen rajaa ja oli valtava menestys ilmestyessään taskukirjana Liittotasavallan puolella. Sieltähän minäkin sen sitten nuorena poikana ostin ja luin useampia kertoja kuin muistankaan. Ei se huono kirja ole: jos tunnette jonkun saksaa opettelevan lukiolaisen, joka etsii suhteellisen helppoa, sujuvalla puhekielellä kirjoitettua luettavaa, ostakaa hänelle Plenzdorfin Die neuen Leiden des jungen W - siksikin, että se puhuttelee käytännöllisesti katsoen ketä tahansa maailmasta paikkaansa etsivää nuorta ihmistä. Mutta itäsaksalaisen yhteiskunnan kritiikkiä siitä on melko turha etsiä.

Ilkeämielisempi lukija voisi itse asiassa nähdä Zaremban hahmon Itä-Saksan hallitusherrojen mielistelynä. Railakas ja sympaattinen Zarembahan edusti juuri maata hallinneiden vanhojen kommunistien sukupolvea - esimerkiksi DDR:n julmana Stasi-ministerinä sittemmin tunnetuksi tullut Erich Mielke oli sotinut Espanjassa. Luulisi, että maan johtajat olisivat hyvinkin imarreltuja, että heidän sukupolveaan ja arvomaailmaansa edustava mies esitetään niin sympaattisessa valossa kuin Zaremba, jonka reilun konstailematon asenne, viriiliys ja kyky ymmärtää nuoria kommunistisista periaatteistaan tinkimättä tekevät hänestä viime kädessä juuri sellaisen supermiehen, joka sosialistisen realismin ”myönteisen sankarihahmon” piti olla. Se, että kommunistiset laulut riittävät palauttamaan järjestyksen työporukkaan, tarkoittaa tietenkin, että kommunistiset ihanteet yhä puhuttelevat DDR:n kansaa, myös Edgarin kaltaista nuorta kapinallista. - Tietysti kirjaa voi tulkita niinkin päin, että Zaremba on ihannekuva siitä, millainen rooli kommunismilla ja kommunisteilla olisi Plenzdorfin mielestä pitänyt Itä-Saksan yhteiskunnassa olla, ja pointti oli, että tyypillinen puoluebyrokraatti oli kaukana Zaremban kaltaisesta vanhan hyvän ajan sankarityöläisestä. Tämä on yhteiskuntakritiikkiä, jos niin haluatte, mutta tuskin erityisen kumouksellista.

Ennen vanhaan itäsaksalaiset kirjailijat olivat sekä oikeiston että useimpien vasemmistolaisten silmissä useinkin sankareita, jotka sensuuria uhmaten ujuttivat kirjoihinsa hiukan yhteiskunta- ja kommunismikritiikkiä, ja Günter Grass on ilmeisesti jämähtänyt noiden aikojen muistoihinsa. Nykynäkökulmasta asiat näyttävät hieman toisenlaisilta: ”rohkeus” ja ”uskaltaminen” oli usein näennäistä ja laskelmoitua, ja varsin kyyniset systeeminmyötäilijät - alkaen vaikkapa Hermann Kantista (joka tosin on kirjoittanut yhden todella hyvänkin kirjan, Der Aufenthalt) opettelivat kirjoittamaan tyylillä, joka näytti ehkä hyvinkin yhteiskuntakriittiseltä, mutta joka samalla oli niin varmistettu ja moneen suuntaan ”jälleenvakuutettu”, ettei siitä tullut sanomista. Toki tällaisen tyylin osaaminen edellytti jonkinasteista lahjakkuutta, aivan törppö kirjailija ei olisi moiseen pystynyt, mutta sopii kysyä, onko hirveän suuri vahinko, jos tällainen näennäiskriittinen systeemin elätti ja sortajan kanssarikollinen ei enää saa taidoilleen arvostusta kamalassa kapitalismissa.

Panu Höglund