Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Politiikka

sota, natsit, kirjailija, Saksa, kolmikymmenvuotinen sota, nuoriso, saksalaiset, veijariromaanit, mielisairaalat, vasemmistolaisuus

Saksalainen Nobel-kirjailija Günter Grass tunnetaan ennen kaikkea lörpöttelevistä, burleskeista veijariromaaneista, joissa sotkuisesti polveileva juoni toimii lähinnä tekosyynä milloin ladella rahvaanomaisia anekdootteja, milloin kertoa enemmän tai vähemmän mytologisia tai muuten vain uskomattomia tarinoita. Rakenteellisesti niille löytynee vastineita uuden ajan alusta alkaen Saksassa ilmestyneistä kansankirjoista, ja esimerkiksi Peltirummun päähenkilö Oskar Matzerath muistuttaa kansankirjojen sankareita. Myös Grimmelshausenin Der abentheuerliche Simplicissimus Teutsch lienee omalta osaltaan rohkaissut Grassia omaksumaan tavaramerkikseen muodostuneen anarkistisen tavan rakentaa romaaneja, eikä liene sattumaa, että siinä missä Grimmelshausenin sotkuinen veijariromaani kumpusi kolmikymmenvuotisen sodan koettelemuksista, Grassin absurdit tarinat liittyvät läheisesti toisen maailmansodan kokemukseen. Toisin kuin Heinrich Böll, jonka pienimuotoisten satiirien sukkeluus pakkaa romaaneissa tukehtumaan saksalaisen syyllisyysposeerauksen alle, Grass pystyy pitämään itseruoskinnan sikäli aisoissa, että saarnaamisen sijasta etualalle nousee koko dickensiläisen hirviömäinen henkilögalleria.

Oman graduni aihe, sleesialaissyntyinen ja evakkoaiheista kirjoittanut Horst Bienek, ei ole aivan eturivin kirjailijan maineessa, eikä häntä valitettavasti voi lukea suomeksi (ruotsiksi tietysti voi). Saksalainen kielialue on täynnä hyviä tai kohtalaisen hyviä (mies)kirjailijoita, joita ei suomenneta; naiskirjailijoilla on tietysti aina sukupuolietu puolellaan (jos kohta suomennetuista ainakin romaniansaksalainen Herta Müller on oikeasti hyvä kirjailija, jota minä olen lukenut saksaksi jo lukiolaispoikana, kun Suomessa juuri kukaan ei ollut kuullutkaan hänestä - Matala maa on ilmestynyt alkukielellä jo 80-luvun alussa). Bienek oli poliittisesti lähinnä maltillinen konservatiivi, joskin hänellä lienee oletettuna homoseksuaalina (hänen väitetään kuolleen immuunikatoon) ollut vaikeuksia suhtautua luonnolliseen poliittiseen kotiinsa eli kristillisdemokraatteihin, eikä hän kirjoittanut Böllin ja Grassin kaltaisten avoimesti vasemmistolaisiksi tai (silloin kun se ei vielä ollut Yhdysvalloista kauko-ohjatun räyhäoikeiston käyttämä haukkumasana) ”vasemmistoliberaaleiksi” tunnustautuneiden kirjailijoiden itseruoskivaan tyyliin, vaan jätti natsismin moraalikysymykset pienten lukijalle annettujen vihjeiden varaan.

Hyvä esimerkki on hänen yläsleesialaisen romaanitetralogiansa sivuhenkilö ”Vesi-Milka” eli Emilie: tämä naimaton ja hieman omalaatuinen keski-ikäinen nainen on vaarassa joutua juonituksi mielisairaalaan, koska hänen ahneet sukulaisensa haluavat päästä hallinnoimaan hänen perintöosaansa. Lukijan tiedossa on, että mielisairaalaan joutuminen olisi Natsi-Saksassa todennäköisesti tiennyt eutanasiaa. Romaanihenkilöt sitä vastoin eivät ymmärrä sitä, mikä tekee asiasta puolta kaameamman: he ovat siis tietämättään tuomitsemassa Milkan kuolemaan. Milka välttää kuitenkin tämän kohtalon liittymällä itse natsien naisjärjestöön, jolloin häntä ei enää voikaan julistaa hulluksi. Tämä kertoo oikeastaan paljon enemmän siitä, miksi ihmiset liittyivät natsipuolueeseen, kuin mikään moralisointi; ja luonnollisesti tätä voi soveltaa myös Neuvostoliittoon ja muihin kommunistidiktatuureihin.

Konservatiivinen Bienek ei koskaan erityisemmin salaillut sitä, että oli nuorena poikana ollut nuorten poikien tapaan innostunut Hitler-nuorison touhuista. Toisaalta hän ei myöskään juurikaan vaivautunut ymmärtämään saksalaisia evakkoja, Heimatvertriebene, jotka kokoontumisissaan ja juhlissaan haikailivat takaisin kotiseudulleen, koska häntä tympäisi heidän itsesäälinen uhrimentaliteettinsa: toinen maailmansota oli suuri katastrofi, jolla oli paljon muitakin uhreja, ja muualla. Bienek oli sodan jälkeen päätynyt aluksi Itä-Saksaan ja joutunut epäillyksi vakoilusta. Noina stalinistisina aikoina Itä-Saksan turvallisuuspoliiseina toimivat venäläiset, joten Bienekin tuomitsi neuvostoliittolainen sotilastribunaali, ja hän joutui 50-luvulla muutamaksi vuodeksi Gulagiin. Hän ei kuitenkaan joutunut istumaan koko absurdin pitkää tuomiotaan, vaan pääsi vuosikymmenen lopulla Müncheniin, missä hänestä sittemmin tuli radion kulttuurijournalisti, kirjallisuuskriitikko, kustannustoimittaja (muistaakseni Deutscher Taschenbuch-Verlagilla) ja tietenkin proosakirjailija - lyyrikkona hän ehti aloittaa jo Itä-Saksassa. Gulagissa hän oppi venäjää, ja hänen ovensa oli aina auki venäläisille emigrantti-intellektuelleille. Solženitsyn oli luonnollisesti hänelle tärkeä kirjailija, kun kerran herrat olivat istuneet samassa vankileirien saaristossa.

Bienek harrasti kyllä modernistisia muotokokeiluja - hänen esikuviaan ja lempikirjailijoitaan olivat ainakin William Faulkner, Ezra Pound ja Jorge Luis Borges - mutta mikään (enemmän tai vähemmän kuvitteellisen) ”porvarin” ärsyttäminen ei koskaan tunnu kiinnostaneen häntä, ei silloinkaan kun ärsytettävä porvari olisi ollut vasemmistolaisen kulttuurivakiintuneiston jäsen. Hänen merkittävin teoksensa, yläsleesialainen tetralogia, on ennen kaikkea kertomataiteellinen voimannäyte, ja seksuaaliset (myös homoseksuaaliset) kohtaukset on nivottu luontevaksi osaksi tarinaa, ihmisten elämää - siinä missä uskonnollisuuskin. Bienekin ihmiset, nimenomaan porvarilliset, keskiluokkaiset ihmiset, ovat usein raadollisia, vilpillisiä ja tekopyhiä, mutta kyse ei ole minkään ”porvarillisuuden” osoittelevasta arvostelemisesta, vaan yksinkertaisesti hänen ihmiskäsityksestään, joka nyt vain on tällainen.

Siinä missä Bienek oli maltillista oikeistoa, Günter Grass tuki sodanjälkeisessä Saksassa sosiaalidemokraatteja, mutta sitten kun nämä pääsivät maata hallitsemaan, Grass alkoi kiukutella siitä, että mokomat keskittyivätkin jonkinlaisen poroporvarillisuuden vastaisen utopian luomisen sijasta turvaamaan työväestön mahdollisuuksia turvattuun poroporvarilliseen elämään. Hieman ilkeästi tekisi mieli sanoa, että Grassin mentaliteetti oli ”kommunistisella” - utopistisella - tavalla vasemmistolainen, vaikka hän kannattikin sosiaalidemokratiaa. Hän oli sosiaalidemokraatti härnätäkseen porvaria, ja jopas häneltä naama venähti, kun osoittautui, että sosiaalidemokraatit halusivatkin antaa kaikille oikeuden olla poroporvareita. Hänelle ei ollut valjennut, että vasemmistolaisuuden jokseenkin ainoa järkevä pointti demokraattisessa yhteiskunnassa on turvata milloin minkäkin sorretun tai syrjäytymisvaarassa olevan ryhmän mahdollisuudet päästä halutessaan viettämään poroporvarillisen turvattua, ennustettavaa ja lainkuuliaista elämää - että keltään ei esimerkiksi ihonvärin tai epähienon syntyperän vuoksi tukita tietä tällaiseen elämäntapaan. Demareita äänestänyt Saksan työväestö halusi juuri tätä ja sen myös sai.

Tämän jälkeen ei tunnu hirveän odottamattomalta, että Grass nyt tunnustaa kuuluneensa lyhyen aikaa SS-joukkoihin sodan loppuvaiheessa, ilmeisesti jonkinasteisesta vakaumuksesta eikä pakotettuna, ja suhtautuneensa sotilaselämään jopa myönteisesti, koska se merkitsi hänelle poispääsyä ”poroporvarillisesta” kotiympäristöstä. (Elämäkerran tähänastisen ”virallisen version” mukaan hän oli Flakhelfer eli ilmatorjuntajoukkojen apumies.) Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi (tosin ei SS:ään, vaan sukellusvenejoukkoihin, mutta nämä eivät ottaneet vastaan uusia alokkaita), koska kotipiiri ahdisti, ja sota ilmeisesti tuntui anarkistisesti vapauttavalta kokemukselta. Armeijaan liittyminen ja sota houkuttelivat nuoria miehiä pohjimmiltaan samalla tavalla kuin boheemielämä ja renttuilu sodan jälkeen.

Joka tuntee saksalaista kulttuuria, huikkaa tässä kohtaa ”Jünger!”, ja tosiaankin, Grassin äidinkielen opettaja oli saksalaiskansallinen asenteiltaan, muttei varsinaisesti natsi, ja natsien propagandaroskan sijasta hän suositteli pojalle luettavaksi Ernst Jüngerin esikoisteosta In Stahlgewittern. Jüngerille sota ja machoilu olivat kaikkein suurin kapina poroporvarillisuutta vastaan, eikä ensimmäisen maailmansodan älytön lihamylly ilmeisestikään saanut häntä luopumaan tästä asenteesta, joka oli varsin tavallinen rintamalle vuonna 1914 rientäneiden, lyhyttä ja voitokasta sotaa odottaneiden nuorukaisten keskuudessa. Brittiläisellä puolella sen on ikuistanut parhaiten Rupert Brooke runossaan Now, God be thanked Who has matched us with His hour, jossa sodasta puhutaan selän kääntämisenä kunnian unohtaneelle, väsyneelle ja romantiikasta piittaamattomalle belle époque -idyllille, ”loikkana puhtauteen” ja ihanteellisuuteen. Brooke kuoli itse hyttysenpistosta saamaansa verenmyrkytykseen Kreikassa, matkalla Gallipoliin.

Natsismin boheemimainen, poroporvarillisuuden vastainen luonne on ollut puheena monissakin Hitlerin Saksan historiaa käsittelevissä teoksissa, ennen muuta tietysti Michael Burleigh’n suurteoksessa The Third Reich: A New History, joka on nimellä Kolmas valtakunta saatu onneksi suomalaistenkin lukijoiden ulottuville. Aikalaistodistukset ovat harvinaisen yksimielisiä siitä, että esimerkiksi natsipuolueen nuorisojärjestöihin, kuten Jungvolkiin, Hitler-Jugendiin ja Bund Deutscher Mädeliin liittyminen merkitsi monelle nuorelle saksalaiselle irtiottoa vanhemmista ja kotikurista. Perinteinen konservatiivisuus ei ollut mitenkään itsestään selvästi liitossa natsismin kanssa, sillä, kuten eräässä natsinuorten taistelulaulussa laulettiin, wir sind die fröhliche Hitlerjugend, wir brauchen keine Christentugend - me olemme iloinen Hitler-nuoriso, me emme tarvitse kristillisiä hyveitä. Kristillisessä kodissa oli tylsää, Hitler-nuorissa oli hyvä pössis, ja juuri pössiksen avulla nuoret voidaan vietellä. Esimerkiksi natseiksi.

Nykyinen henkisesti laiska vasemmistolaisuus on kuitenkin tehnyt nuorison ”kapinallisuudesta” siinä määrin palvotun fetissinsä, että minäkin olen joutunut useammin kuin kerran vastakkain jonkun pölhövasemmistolaisen inttäjän kanssa, joka ei halua nähdä mitään eroa terveen poroporvarillisen konservatiivisuuden ja Hitlerin edustaman vallankumouksellisen, perinteiset arvot kumoavan pahuuden välillä. Tietenkin olisi liikaa vaadittu, että tällaiset inttäjät näkisivät kaikenlaisissa ”nuorissa kapinallisissa” tuhoavaa potentiaalia, koska heille ”nuorten kapinallisuus” sinänsä on jotain hyvää ja arvostettavaa. Se, että nuori voisi kapinoida poroporvarillista, konservatiivista kotiaan vastaan alkamalla natsiksi, on pölhövasemmistolaiselle mahdoton ajatus, koska pölhövasemmistolainen on liian tottunut haukkumaan kilttejä konservatiiveja ”natseiksi” älytäkseen konservatiivisuuden olevan eri asia kuin fasismi.

Panu Höglund