Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kansainväliset suhteet, Historia

Skaftáreldar, tulivuorenpurkaus, tulivuori, laava, laavavirta, geologia, tuhka, Islanti

Siitä on aikaa, kun olen islannin kieltä tosissani harrastellut, mutta nyt lienee ajankohtaista panna bloggaukselle tuollainen otsikko, kun tulivuorituhka, islantilaisittain gjóska, vyöryy valtavana mökkurina, sauhupilvenä, koko Euroopan pohjoisosien ylle. En tiedä, onko tilanne todella näin vakava vai onko tässä kyse vain tyypillisestä hätävarjelun liioittelusta, mutta lehdet kertovat, että lentoliikenne pannaan jäihin täällä meilläkin islantilaisen gjóskan takia. Tulee kyllä mieleen, että meitä ihmisiä tässä muistutetaan vähäpätöisyydestämme ja avuttomuudestamme luonnon todella suurien voimien edessä.

Koska islanninkielinen lukion geologian oppikirjani on kadonnut jonnekin, en voi opettaa tässä kirjoituksessani islantilaisia alan ammattitermejä, joita itse asiassa en ole koskaan osannutkaan muilla kielillä. Mutta pari avainsanaa mainitsen kyllä vielä, nimittäin Skaftáreldar ja Móðuharðindin. Ensimmäisellä (”Skaftán tulet”, tai Skaftán tulivuorenpurkaus) tarkoitetaan 1780-luvun suurta tulivuorenpurkausta Vatnajökullin, Islannin kaakkoisosia peittävän suuren jäätikön lounaispuolella, jälkimmäisellä (suomeksi suunnilleen ”sumukatovuodet”) purkauksen seurauksia: karjan joukkokuolemaa ja katovuosia. Ei ole mikään ihme, että Skaftán tulivuorenpurkaus on tämän tuhkapilven myötä noussut puheenaiheeksi muuallakin kuin Islannissa, joten voinhan siitä mainita jotain minäkin.

”Skaftán tulet” syttyivät 8. kesäkuuta 1782: ensimmäiseksi nähtiin, kuinka musta tuhkapilvi nousi vuorilta ja tuhkaa putosi Kirkjubæjarklausturin kylään. Tuhkapurkaus voimistui ja kirvelevät rikkiyhdisteet täyttivät ilman, ja kylän aiemmin vuolaana virrannut joki, Skaftá, alkoi kuivua. Purkauksen voimasta sinkoili pieniä jähmettyneitä laavapisaroita yli sadan kilometrin päähän toisen sýslan (kihlakunnan) alueelle. 12. kesäkuuta hraun, laava, alkoi velloa kohti Kirkjubæjarklausturia. Laavavirran uhriksi joutui ilmeisesti useita maatiloja, mutta se pysähtyi ennen kylää. Hurskas, jumalaapelkääväinen maarahvas antoi tästä kunnian papilleen, séra Jón Steingrímssonille (séra on alun perin sama sana kuin englannin sir, mutta islannin kielessä se on papin nimen edessä käytettävä puhuttelu). Séra Jón piti kylän kirkossa väkevän ”tulimessun” tai ”tulijumalanpalveluksen” (eldmessan), ja jumalanpalveluksen aikana laavavirta pysähtyi kylän länsipuolelle; laavavirran jäähtynyt kärki tunnetaan nykyisin nimellä Eldmessutangi. Séra Jón muistetaan tietenkin ”tulipappina” (eldklerkur).

Séra Jónin tulimessun jälkeen Skaftán purkaus alkoi rauhoittua, ja se sammui helmikuun 1784 alkupuolella. Purkaus jätti jälkeensä mahtavan luonnonmuistomerkin, kolmattakymmentä kilometriä pitkän yli sadan kraaterin rivin, jonka nimi on Lakagígar (kraateri on islanniksi gígur). Mutta kuten sanottu, pulasta ei vielä tällä selvitty, sillä purkauksen levittämät rikkipitoiset kaasut myrkyttivät maaperän ja tappoivat valtavasti karjaa sekä muita eläimiä - séra Jón, joka ei ollut ainoastaan mahtava hengenmies, vaan myös ajan mittapuiden mukaan pätevä luonnontieteilijä, kirjoitti tulivuorenpurkausmuistelmassaan (sen nimi on Eldrit, suunnilleen ”Tulikirja” - rita ei tarkoita islannin kielessä piirtämistä, vaan kirjoittamista, kuten englannin write) esimerkiksi pienten lintujen muuttuneen täysin sekopäisiksi ja kuolleen, ja hiirten menehtyminen merkitsi, että myös maatalojen kissat nääntyivät nälkään.

Móðuharðindin tarkoitti käytännössä sitä, että maanviljely aiemmin hyvin viljavassa ja tuottoisassa maassa vaikeutui merkittävästi, ja neljännes islantilaisista menehtyi parissa vuodessa. Maan väkiluku, joka oli katastrofin jäljiltä alle neljäkymmentä tuhatta, alkoi taas kasvaa vasta vuonna 1787. Tällöin myös tulivuorenpurkauksen pitkälti autioittamaa Vestur-Skaftafellssýslaa, kihlakuntaa, jonka alueella myös séra Jónin kirkko sijaitsi, alettiin ottaa uudelleen viljelykseen.

Skaftán purkauksen tuhkapilvet aiheuttivat merkittävää haittaa maanviljelylle ja sitä myötä elintarvikepulaa myös monissa Islantia vähemmän kiinnostavissa maailmankolkissa. Kerrotaan esimerkiksi, että jossain Ranska-nimisessä maassa olisi 1700-luvun lopussa puhjennut nälkämellakoita, jotka olisivat laajentuneet huomattaviksikin yhteiskunnallisiksi mullistuksiksi.

(Pääasiallisena lähteenäni olen käyttänyt tätä nettisivustoa.)

Panu Höglund