Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Irlanti

Irlanti, siirtolaisuus, Amerikka, Yhdysvallat, amerikanirlantilaiset, Frank McCourt, Angela's Ashes, Seitsemännen portaan enkeli

Frank McCourt, joka tuli vuosikymmen sitten kuuluisaksi Irlannin itsenäisyyden varhaisvuosien kurjuudella mässäilleellä, filmiksikin väännetyllä muistelmateoksella Seitsemännen portaan enkeli (Angela’s Ashes), on sitten poistunut keskuudestamme. Kuolinsyyksi mainitaan pahanlaatuisen ihosyövän hoidon komplikaationa syntynyt aivokalvontulehdus. Mies ehti kuitenkin lähes 80 vuoden ikään ja sai nauttia maailmanmaineesta vuosikymmenen. Itse olen kyllä aina ihmetellyt, mikä McCourtista teki sellaisen gurun, enkä kymmenen vuoden jälkeenkään osaa selittää asiaa muulla kuin amerikkalaisten Irlanti-kuvalla ja sen muutoksilla.

McCourt sanoi lapsuudestaan, että se oli kurja, erityisen kurja siksi että se oli kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä kaksin verroin kurjempi koska se oli kurja irlantilainen katolinen lapsuus. Yhdysvalloissa tämä saattoi ollakin jotain uutta, koska siellä ainakin viime aikoihin vallinnut ihannekuva Irlannista on saanut vahvasti vaikutteita irlantilaisten katolisten suuresta kertomuksesta. Esimerkiksi amerikanirlantilaisten keskuudessa ainakin jonkinasteinen puolileikillinen lukkarinrakkaus IRA:ta kohtaan on melko valtavirtainen ilmiö. Noissa romanttisissa mielikuvissa Irlanti on ennen muuta maaseutua, jossa eletään perinteistä, köyhää mutta hurskasta elämää keijukaisten ja maahisten kanssa seurustellen. Irlannin itsenäisyyden alkuaikojen kaupunkilainen kurjuus tuntuu päässeen amerikkalaiseen tietoisuuteen kunnolla vasta Seitsemännen portaan enkelin myötä.

Frank McCourtin kurja irlantilainen lapsuus ja nuoruus sijoittuivat Limerickiin eli kuten meillä iirinkielisissä piireissä sanotaan Luimneachiin, tosin hän kävi Amerikassa syntymässä, mistä koko perhekunta sitten muutti takaisin kotimaahan. Äiti oli itse limerickiläistä sukua, isä taas pohjoisesta - McCourt eli Mac Cuarta on leimallisesti ulsterilainen sukunimi, esimerkiksi 1600-1700-luvulla eleli nykyisen Pohjois-Irlannin kaakkoisrajan tienoilla runoniekka nimeltä Séamus Dall Mac Cuarta. Isä oli juoppo huithapeli, tyhjäntoimittaja ja työnkarttaja, joka vietti suurimman osan valveillaoloajastaan (ja luultavasti myös nukkuma-ajastaan) kapakan lauteilla ryyppäämässä ja hoilaamassa nationalistien taistelulauluja ”urheista feeniläisistä miehistä”.

Äidin sukulaiset halveksivat isää, mutta eivät niinkään juoppouden vuoksi kuin siksi, että hän oli kotoisin Pohjois-Irlannin suunnalta ja siksi heidän mielestään melkeinpä protestantti tai muu ulkomaalainen. McCourtin kirjassa vapaavaltion varhaisvuosikymmenten Irlanti näyttäytyykin hyvin provinsiaalisena yhteiskuntana, jossa paikallisuus ja maakunta- ja heimohenki ovat kansan keskuudessa voimakkaampia kuin mikään nationalismi, isänmaallisuus tai brittivastaisuus. Tekisi miltei mieli selittää tämä Irlannin vuosisataisella hajanaisuudella: englantilaisten (tai siinä vaiheessa oikeastaan ranskaa puhuvien normannien) ensimmäisen kerran saapuessa maahan Irlanti oli heimokuningaskuntien ja pienempien vasallikuntien rypäs, ja ennen 1900-lukua englantilaisvaltaa vastaan suuntautuneet kapinatkin rajoittuivat tyypillisesti yhden maakunnan alueelle.

Kirjassaan McCourt korosti erityisesti, kuinka kiihkeästi hän koko lapsuutensa ja nuoruutensa ajan hinkui muuttamaan Yhdysvaltoihin. Voisin hieman ilkeämielisesti uumoilla, että kirja myi jenkeissä niin hyvin, koska se silitti amerikkalaisten isänmaallisuutta myötäkarvaan, ja varmaan tästä olikin kyse ainakin jossain määrin. Toisaalta McCourtin kuvaama kaipuu rapakon taakse oli sinänsä olemassa irlantilaisessa yhteiskunnassa: maastamuutto oli irlantilaisilla niin verissä, että heitä ei juurikaan kiinnostanut jäädä kotiin isänmaata rakentamaan, kun sukulaiset ja ystävät olivat joka tapauksessa jo astuneet valkoiseen laivaan (an bád bán). Mícheál Ó Conghaile, iirinkielinen kirjailija ja kustantaja, kirjoitti joskus ennen kuin minä edes opin iiriä teoksen nimeltä Conamara agus Árainn 1880-1980: Gnéithe den Stair Shóisialta (”Connemara ja Aran-saaret 1880-1980, näkökohtia sosiaalihistoriaan”), jossa hän pohti kotiseutunsa elämäntavan kehitystä maakunnan iirinkielisten kirjailijoiden tuotannon valossa. Erityisen tärkeällä sijalla oli tietysti maastamuutto, josta Ó Conghaile sanoi, että siitä oli käytännössä tullut osa kulttuuria: länsirannikon iirinkieliset maalaisihmiset muuttivat mieluummin Bostoniin kuin Dubliniin tai Corkiin, koska Bostonissa heillä oli jo sukua ja kylänmiehiä auttamassa ja opastamassa, kun taas Irlannin muut osat olivat heille täysin vieraita.

Vaikka Frank McCourt Seitsemännen portaan enkelissä korostikin Irlantia noina aikoina yksinvaltiaana hallinneen katolisen kirkon tekopyhyyttä ja ilkeyttä, hänen omakin tekstinsä itse asiassa kyseenalaisti nämä puheet jossain määrin. Irlannissa tietysti kirkko huolehti myös koulutuksesta ja opettajina toimivat pelottavat, ankarat papit, munkit ja nunnat. Kaikki he eivät kuitenkaan olleet julmia eivätkä epäoikeudenmukaisia. Eräs opettaja suuttui köyhempien oppilaiden (kuten pikku Frankin) huonoja kenkiä pilkanneille koulukiusaajille ja osoitti luokkahuoneessa riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa: Katsokaa meidän Vapahtajaamme! Pitikö hän kenkiä riippuessaan ristillä! Ei! Hän kuoli avojaloin! Vähän ennen kirjan loppua McCourt mainitsee myös kanssaan lempeästi ja ymmärtäväisesti keskustelleen fransiskaanin antaen ymmärtää, että hengenmiehen lempeä luonteenlaatu oli jotenkin tekemisissä hänen sääntökuntansa kanssa.

Kyllä Seitsemännen portaan enkeli ihan mieleenjäävä kirja oli, mutta minua ärsytti siinä jonkin verran se, että se ei loppujen lopuksi ollut sen parempi eikä ihmeellisempi kuin lukuisat aiheesta - tästä Amerikan-siirtolaisuudesta - iiriksi kirjoitetut muistelmateokset. Niissä kaikissa oli aina muistettu mainita, mikä köyhyys, kurjuus ja surkeus, bochtanas, cruatán agus anró, Irlantia kohteli ja miten surullista oli pakon jättää jäähyväiset isänmaalle, ja yhtä lailla niissä kuvattiin myös Amerikkaa ihmeiden maana, joka tarjosi valppaalle ja teräväpäiselle nuorelle miehelle paljon merkillepantavaa ja pohdittavaa. Näitä muistelmia erottaa kuitenkin McCourtin kirjasta niiden yleisesti ottaen positiivinen, elämäniloinen ja maailmalle avoin asenne. McCourt tuntuu omien tuskiensa ympärille kiertyneeltä egoistilta ja melankolikolta, kun taas iirinkieliset siirtolaisuuskirjailijat Klondiken kultamailla luuhanneesta Micí Mac Gabhannista britteihin loikanneeseen Dónall Mac Amhlaighiin pitävät silmänsä auki ja hymyilevät ystävällisesti vastaantulijallekin. Sanoisin jopa, että huomattava osa iirinkielisistä siirtolaiskuvauksista on ihan kirjallisuutenakin valmiimpaa ja kypsempää työtä kuin McCourtin depressiivinen kitinä. Niinpä minusta tuntuukin, että Seitsemännen portaan enkeli on hiukkasen halpaa katinkultaa verrattuna siihen ehtaan irkkukamaan, johon minulla on ollut kunnia tutustua.

Panu Höglund