Farzad Moghaddampour, muslimitaustainen maahanmuuttaja - en ole asiantuntija, mutta nimen perusteella olettaisin hänen olevan iranilaisia - rohkeni ottaa puheeksi suomalaisen alkoholikulttuurin blogissaan ja kertoa, miten vieraalta ja pelottavalta tuntuu joutua tekemisiin sen törkeimpien esiintymismuotojen kanssa, jos on siihen asti kuvitellut Suomesta vain kaikkea kaunista. Jos on kotoisin sellaisesta kulttuuripiiristä, jossa alkoholin nauttiminen on täysin sopimatonta, täytyy olla melkoinen järkytys nähdä sikahumalaisia suomalaisia miehiä kastelemassa kasveja virtsallaan, siitin yhdessä ja pullo toisessa kädessä, eikähän se mikään epätavallinen näky perinteisinä ryyppyjuhlapäivinämme olekaan. Kuten odottaa saattoi, Farzadin kommenttilaatikko täyttyi nopeasti kirouksista ja rivouksista, sillä mikäänhän ei ole suomalaisille rapajuopoille niin vastenmielistä kuin raittiusmies, paitsi islamilaisesta maailmasta tänne muuttanut raittiusmies.
Viime aikoina muutkin kuin pahamaineinen Björn Wahlroos ovat julkisesti kritisoineet hyvinvointivaltiota - ”kritiikki” tulee tässä yhteydessä ymmärtää sanan viime aikoina yleistyneessä merkityksessä, jonka mukaan esimerkiksi Hitleriä voidaan kutsua ”juutalaisuuden kriitikoksi” - ja kun se kerran tuntuu olevan muotia, minäkin voin tuhertaa muistiin pari sanaa asiasta. Keltään ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, että suhteeni hyvinvointivaltioon on viime vuosina käynyt yhä epäilevämmäksi, vaikken mielelläni haluakaan samaistua niihin, jotka tuntuvat vastustavan sitä silkasta sadismista. Yksi tärkeimpiä syitä siihen, miksi en halua heittäytyä mukaan käynnissä olevaan retoriseen sotaan sosiaalivaltiota vastaan, on se, etten nuoruusvuosinani varmaankaan olisi selvinnyt hengissä ilman sen ajoittaista apua. Tällä taustalla ei tunnu moraalisesti oikeutetulta kyseenalaistaa sosiaaliapua. Sitä vain ei kehtaa.
Brindisissä, Italian kengänkorkomaakunnassa, jonka nimi on italiaksi Puglia ja meidän muiden kielillä jokin variantti latinalaisesta nimestä Apulia, on räjähtänyt pommi, joka surmasi yhden ammattikoulutytön ja haavoitti useita muita. Pommin taustalta voi tietysti löytyä mitä porukkaa tahansa muslimiterroristeista äärioikeistoon ja äärivasemmistoon, kun kerran Italiassa ollaan, mutta spekulaatiopörssin tämänhetkisten kurssien mukaan viisas raha veikkaa järjestäytynyttä rikollisuutta, mafiaa. Apuliassa paikallisen rikollisjärjestön nimi tosin ei ole mafia, vaan sacra corona unita, ”yhdistynyt pyhä kruunu”, ja se on alun perin syntynyt Napolin ja Campanian camorran, ei Sisilian mafian haarana, mutta se on tiettävästi viime aikoina niin heikentynyt, että oikea mafia on syrjäyttämässä sen kotikonnuillaan.
Niihin aikoihin kun rauha alkoi tulitaukosopimusten myötä palata Pohjois-Irlantiin, myös iirin kielen asia nousi esityslistalle. Siinä missä iiri on Irlannin tasavallassa vielä elävä kieli enimmäkseen länsirannikolla sijaitsevissa kylissä, Pohjois-Irlannista se lienee aitona murteena kadonnut joskus 1900-luvun puolivälin aikoihin, vaikka kielen harrastajia maakunnasta löytyykin joukoittain. Joskus kuulee jopa väitettävän, että iirin kielen asema olisi turvatumpi Pohjois-Irlannissa kuin Irlannin tasavallassa, mikä tietysti on hölynpölyä, mutta pohjoisen kieliliikkeen innokkuus hämää varovaisempiakin.
Niin vapaa ja tasa-arvoinen kuin yhteiskuntamme onkin, siinä esiintyy syntipukki- ja paariaryhmiä, joiden lyöminen ja sylkeminen on ollut eliitin, vakiintuneiston ja hallitusherrojen luovuttamaton oikeus jo vuosikymmeniä. Ennen vanhaan tällainen ryhmä olivat aseistakieltäytyjät ja siviilipalvelusmiehet, joita sai solvata ja uhkailla murhilla täysin laillisesti. Tästä katkeroituneina, kuten tiedämme, joukko entisiä siviilipalvelusmiehiä on alkanut brändätä maahanmuuttajia uudeksi maalitauluksi ja pitkälti onnistunutkin siinä. Mutta yksi mudanheiton kohde on pysynyt muuttumattomana, eli opiskelijat. Ne himputin lorveliinit, jotka eivät muuta teekään kuin juhlivat haalarit päällä, ovat sukupuoliyhteyksissä toistensa kanssa ja hoilaavat aivan liian hilpeitä lauluja vappuisin. Aina silloin tällöin joku ministeri tai muu kanisteri alkaa julkisuudessa marmattaa siitä, kuinka ne helvetin stuidut eivät vieläkään valmistu ajoissa ja kuinka tärkeää olisi saada elinkeinoelämän kaleeriin nuoria aironvetäjiä mitä pikimmin. Mielellään maisterintasoisia. Katsokaas kun talous vaatii tuottavan työn tekijöitä.
George Orwell kirjoitti aikoinaan kodikkaan takanedusesseen englantilaisen murhan rappiosta, jossa murhauutiset sinänsä todettiin oleelliseksi osaksi rattoisaa ja turvallista koti-iltaa: kun kaikki on kunnossa, tuli sijassa, tee keitettynä ja puohtimella peitettynä ja lämmin huopa ympärillä, mistä kunnon englantilaismies haluaa ajankulukseen lukea? Mistäpä muustakaan kuin murhasta. Mutta ei mistä tahansa murhasta, vaan vanhan hyvän ajan oikeasta murhasta. Orwellin mielestä kunnon murhaan kuuluu tukahdutettuja suuria tunteita, joiden vuoksi yhteisön tukipilari, moitteeton ja vanhoillinen mies, surmaa esimerkiksi vaimonsa mitä kammottavimmalla ja tunteisiinvetoavimmalla tavalla. Kunnon murhassa on kyse järkyttävistä, mielellään vielä kielletyn seksuaaliperversseistä intohimoista poroporvarillisen, puhtoisen pinnan alla.
Näköjään irlantilaisten nettituttujeni Sinn Féin -henkinen osa kohkaa nyt Bobby Sandsista, joten kaipa minun täytyy kirjoittaa pari sanaa suhtautumisestani IRA:han ja Sinn Féiniin iirinkielisyysmiehenä. Suurin piirtein koko sen ajan, kun olen opetellut iiriä, minulle on kerrottu typeriä vitsejä IRA:sta ja terroristipommeista, kunnes olen lopulta alkanut laukoa niitä itsekin. Tiedättehän te nämä jutut: yksinäinen mies ajaa autolla jotain epävirallista rajaseututietä Pohjois-Irlannissa, kun joukko kommandopipoihin sonnustautuneita pyssymiehiä repäisee oven auki. ”Katolinen vai protestantti?” miehet ärjäisevät. ”Ateisti”, autoilija piipittää henki kurkussa, jolloin isoin ja julmin terroristi mylväisee: ”Älä yritä! Katolinen vai protestanttinen ateisti?” - Kun välttämätön huumoriosuus näin on sivuutettu, siirrytään asiaan eli Bobby Sandsin kansainvälistä kuuluisuutta saaneeseen nälkälakkokuolemaan 31 vuotta sitten.
Kuten hyvin muistatte, olen vuosien varrella julistanut jopa hieman itseäni parodioiden suomalaisen jääkiekkohulluuden kansakunnan syöväksi ja lätkämiehet alkoholisoituneiksi väkivaltarikollisiksi, jotka eivät millään tavalla sovellu esikuviksi kasvavalle nuorisolle. Totta kai minulla on myös ollut unelma: voitto jääkiekosta. Se, että Suomeen mahtuisi lopulta muitakin innostuksen aiheita kuin jääkiekko - että jääkiekon varjo väistyisi Suomen yltä ja nuorille järjestyisi muutakin tekemistä kuin lätkän lätkiminen ja jännääminen. Ei siksi että haluaisin jääkiekon kokonaan kieltää tai karkottaa marginaaliin, mutta en olisi hirveän pahoillani, jos siitä tulisi vain yksi harrastus ja yksi urheilulaji muiden joukossa.
Perussuomalaisten suhdetoimintamies Matti Putkonen jyrähti tuossa äskettäin siitä, kuinka väärin persuja hänen mielestään viestimissä kohdellaan. En tiedä oliko kyse freudilaisesta lipsahduksesta vai mistä, mutta Putkonen sanoi ihan oikeasti jota kuinkin niin, että viranomaislähteistä saatuihin tietoihin perustuva kirjoittelu on hänen mielestään vihakirjoittelua ja poliittista vainoa, jos se koskee perussuomalaisia. Putkosen mielestä median edustajien pitäisi neuvotella persujen kanssa yhteiset pelisäännöt siitä, miten puolueesta saa kirjoittaa - kumma kyllä mikään muu puolue ei ole tällaisia rauhanneuvotteluja tarvinnut, vaikka suhteet poliitikkojen ja toimittajien välillä ovat jo toimittajan työn luonteen vuoksi aika ajoin kiristyneet: muistamme esimerkiksi Kalevi Sorsa -vainaan puheet toimittajista sopulilaumoina ja mahtavaa epäparlamentaarista valtaa käyttävinä ”infokraatteina”. Tällaiset vastakkainasettelut nyt kuuluvat länsimaisen demokratian luonteeseen, niille ei voi mitään. Mutta Putkonen yrittää silti voida. Hän vaati mm. lähdesuojan purkua ja uhkasi, että puolueen äänenkannattajasta tehtäisiin ”kiinalainen seinälehti”, jossa esiteltäisiin pahimpia perussuomalaisten loukkaajia.
On taas vapun, kansallisen viinajuhlamme (yhden niistä) aika. Joskus muinoin keksimme isosiskon kanssa irvailevia määritelmiä eri kännijuhlille: uusi vuosi oli vanhenemisen aiheuttama ahdistus tekosyynä juoda viinaa; vappu oli muistaakseni kevätväsymys tekosyynä juoda viinaa; ja olisiko tuo juhannus sitten ollut kesäpäivän seisaus tekosyynä juoda viinaa, jotenkin niin se meni. Joka tapauksessa vappu on ehdottomasti Suomen suosituin tekosyy nauttia väkijuomia arveluttavan runsaissa määrin: vanhan vitsin mukaan ne oikeat kovan luokan juopot välttelevät vappujuhlintaan osallistumista, koska vappuna on liikkeellä aivan liikaa harrastelijajuoppoja. Ammattimiehestähän mikään ei ole niin ärsyttävää kuin amatöörijuoppo, joka julistaa olevansa ihan kauhean kaatokännissä, ikään kuin humaltumisesta muka jotain tietäisikin.