Runebergin päivän jälkeen täytynee juhlia toistakin merkkipäivää jälkikäteen, nimittäin saamelaisten kansallispäivää. Heti kättelyssä joudun myöntämään, että olen häpeällisen huonosti perillä saamelaiskulttuurista, ja jos minua pidetään tekopyhänä siksi että osaan muiden maiden uhanalaisia kieliä (iiriä), mutta en saamea, otan vastaan moitteen nöyränä. Toki olen vuosien varrella aina silloin tällöin vilkuillut saamenkin oppikirjoja, ja Mikko Korhosen ”Johdatus lapin kielen historiaan” tuli luettua jo silloin kun vielä haaveilin kemistin urasta - eri juttu sitten on, ymmärsinkö siitä silloin vielä höykösen pölähdystäkään. Silti saamen taitoni rajoittuu tervehdysfraaseihin ”buorre beaivvi” (hyvää päivää), ”ipmel atti” (Jumal’ antakoon) ja ”bures” (käsipäivää).
Marakattien statuskilpailu jätti tänä vuonna varjoonsa todella tärkeät asiat eli Johan Ludvig Runebergin päivän, joten kansallisrunoilijasta täytyy puhua näin jälkijunassa. Kuten kaikki tietävät, suomalainen - nimenomaan suomenkielinen - kirjallisuus on ennen kaikkea kommentteja Runebergin teosten marginaalissa. Edes Topelius ei ole saanut yhtä keskeistä asemaa, mikä tavallaan hämmästyttää: hän nyt kuitenkin oli ennen kaikkea proosakirjailija, joka kirjoitti seikkailullisia ja mukaansatempaavia tarinoita Walter Scottin historiallisten romaanien hengessä, sillä erotuksella, että Walter Scott on (ehkä ”Ivanhoeta” lukuun ottamatta) pitkästyttävä kuin mikä, kun taas ”Välskärin kertomuksissa” on menoa, meininkiä ja tunnelmaa.
Kuten sanottu, en ole hirveän innostunut kirjoittamaan joutavuuksista, ts. siitä, kenet Suomen enemmistö (ne kasvottomat laumat ilman yksilöllisyyttä ja sielua) valitsee fallossymbolikseen, mutta kaipa minunkin täytyy kommentoida tämänpäiväisiä vaaleja parilla sanalla. Vaikka myönnänkin ensimmäisellä kierroksella äänestäneeni Haavistoa lähinnä jännittävämmän kisafinaalin toivossa, en ehkä tehnyt oikeaa ratkaisua. Tällaisena aikana, kun kaikkien kunnon ihmisten voimat tarvitaan taistelussa päälle vyöryvää absoluuttista pahaa vastaan, titaanien taistelu Kokoomuksen ja sen puisto-osaston välillä on juuri se vihoviimeinen asia, mitä isänmaa tarvitsee. Kun kääpiöt ja haltiat ovat kiinni toistensa kurkussa, siitä hyötyy ainoastaan Sauron.
Homoseksuaalisuuden yhteys politiikkaan Suomessa on kiintoisa aihe muistakin syistä kuin siksi että asia on noussut meneillään olevan vaalitaistelun myötä keskustelun keskiöön. Nykyään politiikalla ymmärretään olevan varsin vähän liikkumatilaa, kun markkinavoimat joka tapauksessa määräävät kaikesta ja talous jyllää irrallaan säätelymekanismeista. Siksi politiikan piiriin on jäänyt vain homoseksuaalisuuden kaltaisia arvokysymyksiä. Koska ihmiset eivät koe voivansa parantaa omaa osaansa poliittisin keinoin, ainoa mitä heille jää on parempiosaisiksi mieltämiensä elämän myrkyttäminen. Tämä sitten ilmenee esimerkiksi homo- tai ulkomaalaisvastaisuutena.
Fantasiasarja Game of Thrones on pyörinyt meikäläisessä televisiossa jo sen verran aikaa, että uskaltaudun sanomaan siitä pari sanaa. Kyseeääs on yksiselitteisesti täysikasvuisille suunnattu sarja, eikä vain siksi, että siinä mässäillään seksillä melko avoimesti - itse asiassa se seksipuoli on tarkoitettu enemmänkin teini-ikäisille kuin aikuisille. Aikuisinta on, että sarjasta puuttuvat yksiselitteisesti hyvät ja pahat osapuolet, ja hyviksetkin ovat realistisesti kuvattuja aatelisia, julmia alustalaisiaan kohtaan Sarja sijoittuu siihen tavanomaiseen satujen maailmaan, eli tyyliteltyyn keskiaikaan, josta tietysti puuttuvat kaikki merkit kristinuskosta: magia toki toimii, ja monijumalaisuuteen ja paikallisiin jumaluuksiin viitataan.
Minua ei oikeastaan kiinnosta pätkääkään se, kumman ehdokkaistaan tämä vähäjärkisten kääpiömarakattien kansa päättää valita heimopäällikökseen - molemmat ehdokkaat ovat omien rajoitustensa puitteissa kelpo miehiä - mutta eräs Pekka Haaviston tukijoista oli kirjoittanut tästä henkilökohtaisen muiston, joka varmasti oli omiaan tuomaan ehdokkaalle kannattajia. Tukija oli näet Hannes Tiira, näkövammainen pastori ja yksi poikavuosieni idoleista, koska hän noinkin vakavasta vammasta huolimatta oli onnistunut kouluttautumaan papiksi - ilmeisesti vielä aika nuorella iällä, koska hän ei laskujeni mukaan ole minua kuin kaksitoista vuotta vanhempi, mutta jo ala-asteella muistan hänen pitäneen radiossa päivänavausta ja opettajamme kirjoittaneen taululle: Pastori Hannes Tiira on sokea. Tärkeää ei kuitenkaan ole se, että Tiira asettui Haaviston tukijaksi, tärkeää on, millaisen muiston hän Haavistosta kertoi.
Puntland, eli somaliksi Buntlaand, on Afrikan sarven kärjessä sijaitseva alue, joka periaatteessa kuuluu Somaliaan. Toisin kuin Somalimaa, Puntland ei pyri eroon Somalian valtiosta, mutta oma erillinen hallintojärjestelmä siellä kyllä on, joka juontaa juurensa 1990-luvun lopulta. Vuonna 1998 alueen älymystö, klaanipäälliköt, liikemiehet, poliitikot ja johtohenkilöt noin yleensä kokoontuivat kuukausia kestäneeseen suurkokoukseen Garoween, Puntlandin kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin, ja tuloksena saatiin aikaan jonkinlainen sopimus järjestyksenpidosta ja alueen käytännön asioiden hoidosta. Sen jälkeen Puntland on ollut huomattavasti vakaampi kuin Somalia yleensä, ja alueella on pystytty rakentamaan infrastruktuuria ja parantamaan mm. koululaitosta.
Minullahan oli oikeastaan muitakin projekteja käsillä, mutta eipä kai perjantaina pidettyä vainojen uhrien päivää voi sivuuttaa vaikenemalla, varsinkaan nyt, kun Suomi ja koko Eurooppa seisovat avuttomina uuden fasistisen hirmuvallan kynnyksellä. Viime vuosien äärioikeistolainen teutarointi netissä on kyllä ollut mielenkiintoinen oppitunti ihmisluonnosta näyttäessään, miten helposti Suomen kaltainen suhteellisen vakaan ja sivistyneen länsimaan mainetta nauttinut tasavalta on syöstävissä kaaokseen ja miten helposti täysin marginaalissa olleet ja vainoharhaiset maailmankuvat ovat tuotavissa keskustelun keskiöön.
Jan Józef Lipski, puolalainen historioitsija ja kirjallisuuskriitikko, kommunistiaikainen toisinajattelija ja natsien vastaisen partisaanisodan veteraani (itse asiassa hän kuului nuoren ikänsä vuoksi partisaanien nuoriso-osastoon Szare Szeregiin eli Harmaisiin riveihin) julkaisi aikoinaan puolalaista katolista nationalismia käsitelleen esseekokoelman Tunika Nessosa, Nessoksen tunika. Kokoelman nimi oli viittaus kreikkalaiseen mytölogiaan, jossa Nessoksen tunika oli tämän nimisen kentaurin verellä kyllästetty vaate. Herakleen vaimo Deianeira oli harhautettu uskomaan, että Nessoksen veressä olisi voimallista lemmenlääkettä, ja kun Herakleessa ilmeni merkkejä toiseen naiseen retkahtamisesta, Deianeira kastoi vaatekappaleen tähän vereen ja antoi sen Herakleelle siinä toivossa että mies unohtaisi muut naiset. Todellisuudessa Nessoksen veri oli polttavaa ja myrkyllistä, ja Herakles kuoli tuskallisesti. Lipski vertasi nationalismia Nessoksen tunikaan: sen julkilausuttu tarkoitus on lääkitä ja eheyttää kansallinen kulttuuri, joka todellisuudessa kuitenkin menehtyy siihen. Tämä sana on nyt tullut lihaksi viime aikoina unkarilaisen, juutalaistaustaisen huippupianisti András Schiffin kohdalla. Hän on ollut riidoissa kotimaansa nykyisen hallituksen kanssa jo jonkin aikaa, mutta hiljattaisessa saksalaiselle Tagesspiegel-lehdelle antamassaan haastattelussa hän on julistanut boikotoivansa vastedes kotimaataan sen nykyisen poliittisen ilmapiirin, antisemitismin ja romanivastaisuuden vuoksi.
Eräs kaverini pyysi minua kirjoittamaan Puntlandin - sen Somalian rauhallisen osan, joka ei halua eroon emämaasta - öljylöydöstä, ja kunhan ensin perehdyn sekä hänen antamiinsa että muihinkin hyödyllisiin linkkeihin, pääsette varmasti kanssani virtuaalimatkalle Afrikan sarveen. Mutta ennen Puntlandia haluan kertoa mielikuvitusmaasta nimeltä Juntlanti, jonka pääkaupunki on Molopea. Kuulostaa melko villiltä, vai mitä? No totta maar, kyse on nimittäin iirinkielisestä jännitysromaanistani Tine san Iúntlainn - ”Tulta Juntlannissa” - joka on alkanut ilmestyä jatkosarjana erään amerikanirlantilaisen nettikaverini julkaisemassa neljännesvuotislehdessä.