Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri

autoteollisuus, Saab, 70-luku, suomalaiset ikonit, yhteiskuntaluokat, statussymbolit, autot, kommunistit, köyhät porvarit

Länsinaapurista kuuluvat uutiset kertovat, että taas yksi lapsuutemme ikoneista on romahtanut, nimittäin Saab, tarkemmin sanoen Saabin autotuotantopuoli - se sotalentokoneita valmistava Saabhan on nykyään oma yhtiönsä. Silloin kun minä olin pikkupoika, Saabeja kuului pitää miltei suomalaisina autoina, vaikka firma ruotsalainen olikin. Uudenkaupungin Saab-tehtailla valmistettiin siihen aikaan erityistä Suomen markkinoille suunnattua loistoautoa nimeltä Saab Finlandia, ja me pikkupojat, joiden luonteeseen autoinnostus kuuluu, tunnistimme pettämättömästi Saabin eri mallit ja olimme isänmaallisesti tohkeissamme tuosta Finlandiasta. Kaikki olivat ehdottomia siinä, että sitten kun tultaisiin aikuisiksi ja alettaisiin ajaa omalla autolla, sen merkki olisi nimenomaan Saab.

Saab kuuluu samaan lapsuuden maailmaan kuin kesämökin hetekan alla lojunut laatikollinen vanhoja Valittujen Palojen numeroita, joista saattoi lukea usein myös Saabin mainoksia. Niiden otsikot oli aina painettu tunnusomaisilla groteskikirjasimilla, ja niissä toisteltiin aina samaa hermoillekäypää iskulausetta: Varmuuden maksimointia. Tiedä häntä kuka tekstinikkari mokoman oli keksinyt, mutta elämäänhän se tuokin sanonta jäi, ja tietenkin lähinnä ironisessa merkityksessä: nopea googletus osoittaa, että varmuuden maksimoinnilla tarkoitetaan nyttemmin tavallisesti sellaista pakkoneuroottista käytöstä, jota tankeroenglantilaisvaikutteinen rahvaanslangimme nimittää kontrollifriikkiydeksi. Jos siis haluatte välttää englantilaisperäistä roskakieltä, kutsukaa neurootikkolähimmäisiämme, ei suinkaan kontrollifriikeiksi, vaan mieluummin varmuudenmaksimoijiksi. Se on perinteikästä suomea, joka muistuttaa meitä, heh heh, isänmaamme kunniakkaasta menneisyydestä.

Kuten sanottu, Saab oli siihen aikaan saman tason suomalainen ikoni kuin sauna, Sibelius ja sotamuistot. Muistanpa jonkin perhelehdistämme, olikohan tuo nyt Apu vai Seura, julkaisseen mahdollisesti matkailuliitteessään hupinovellin suomalaisesta miehestä, jolle oli tullut riita vaimonsa kanssa pelottavassa ja outoa kieltä puhuvassa Ranska-nimisessä ulkomaassa ja joka joutui siksi etsimään tiensä hotellille yksinään. Novelli kuvasi miespolon orpoa ja päämäärätöntä vaellusta käsittämätöntä pröblööbjöötä solkkaavien alkuasukkaiden lomitse siihen surkuhupaisaan ja säälittelevään tyyliin, jolla suomalaisesta miehestä ja hänen koettelemuksistaan yleensä kirjoitetaan; mutta lopulta helpotus tuli, kun antisankarimme löysi autonsa, joka oli tietenkin Suomen pojan Saappi.

Mainosten maailma on tietysti aina jotain ihan muuta kuin ihmisten arkitodellisuus. Meidän suvussamme oli tuskin varaa edes länsiautoihin, me jouduimme tyytymään Mosseihin ja Ladoihin, ja itse asiassa vähän ihmettelinkin, kuka niitä Saabeja oikeasti ostaa, kun hinnat tuntuivat olevan omakotitalon luokkaa. Kaverienikin isillä oli yleensä japanilaisia autoja, joita silloin ei vielä sanottavasti arvostettu - niitä pidettiin hutaisten väsättyinä massatuotantoromuina. Saabit olivat kalliita kiesejä, joilla suinkaan ihan jokainen ei ajellut. Itse asiassa meidän kaltaisemme köyhät ritarit, ei kun köyhät porvarit, kertoivatkin mielellään ilkeitä vitsejä kommunisteista sun muista työläisistä, jotka ajoivat punatiilisistä omakotitaloistaan punaisella Saabilla työväentalolle tai toritorpalle laulamaan kirkkain silmin ja poskien punehtumatta lauluja siitä, kuinka riistäjät ruoskaansa selkäämme soittaa. työn orjat sorron yöstä nouskaa ja nälkä meill’ on aina vieraanamme.

Näissä jutuissa sen ökyvarakkaan työläiskommunistin auto oli nimenomaan aina Saab - kalliimpi ja tilavampi kuin meidän köyhien akateemisten kansalaisten autot, muttei kuitenkaan mikään täysin epäuskottava loistoauto. Klisee ”kommunisti ajaa Saabilla” ei ollut meidän perheemme keksintöä, vaan sitä näki esimerkiksi 1980-luvun Pahkasiassa. Muistan eräänkin Pahkis-jutun suositeltavista kepposista eli pahkakielellä ”käytännön piloista”, jossa neuvottiin mm. pyydystämään aito kommunistityöläinen ja viemään se hienoston kutsuille aiheuttamaan yleistä häikkää. Siinäkin artikkelissa kommunistinmetsästäjää kehotettiin ”toimimaan ripeästi, jotta kommunistit eivät ehdi livahtaa Saabeihinsa”.

Panu Höglund