Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri

rokki, musiikki, runoilijat, kuolemat, kirjailija, kaunokirjallisuus, vero, kirjallisuus, kielialueet

Rankka rokkielämä vaatii veronsa: Juice Leskinen on kuollut. Kyllähän tätä saattoi odottaa, mutta tuntuu hämmentävältä ajatella, että mies, joka oli vielä juuri ja juuri alle kolmenkymmenen minun päästessäni rokki-ikään, menehtyy alle kuusikymppisenä. Juice kuuluu niihin suomalaisen viihdekulttuurin hahmoihin, jotka ovat olleet aina olemassa; sitä paitsi hänellä oli artikulointikykyä analysoida sekä omaa tuotantoaan että rokkia yleensäkin sikäli osuvasti, että häntä oli vaikea ohittaa siinäkin vaiheessa kun alkoi kapinoida itse rokkia vastaan.

Raittiushenkilö raittiustuolissaan/on sinusta mukamas huolissaan/hän nimittää sinua hulttioks/ja väittää että maksasi sanoo poks./Däng däng!/Mutta kyllä se kestää läpi elämän!

(”Ei elämästä selviä hengissä”)

Pikkupoikana en tietenkään aluksi erottanut Juicea monista rokkiartisteista, joiden joka radiosta kaikaava hoilotus muodosti lapsuuteni ääniraidan. Juicen kirjalliset kyvyt selvisivät koko mitassaan vasta kun veljeni osti hänen vanhan levynsä Per Vers, runoilija, jossa oli mukana Juho Juntusen levyn kappaleiden kehyskertomukseksi piirtämä sarjakuva-albumi. Erityisesti Odysseuksen (Jäi pullo pöydälle kajuutan/Ja meri sai miehistön parhaimman…) pystyi kirjoittamaan vain oikeasti lahjakas runoilija, siis sekä teknisesti osaava että syvällisemmin hyvä kirjoittaja, vallankin kun otetaan huomioon, että se oli kaksikymppisen nuorukaisen tekstiä. Tietysti koko Per Versin tarina oli sitä aika tavanomaista kulkuriromantiikkaa, jonka Jack Kerouac aikoinaan perusti, mutta joka tapauksessa Juicen kirjalliset kyvyt olivat ihan toista luokkaa kuin keskimääräisen rokkijullin. Siinä vaiheessa itse asiassa se selkäytimeen painunut ääniraita alkoikin analysoitua: ne kappaleet, jotka olivat sanoituksiltaan ja sanomaltaan erityisesti erottuneet ja jääneet mieleen, osoittautuivat poikkeuksetta Juicen aikaansaannoksiksi.

Usein kyseessä olivat toki soveltavat käännökset amerikkalaisista renkutuksista, mutta kuten baskinkielisen kirjallisuuden perustaja sanoi Bernardo Atxagan uninäyssä Obabakoakissa, pienen kielialueen tärkein keino selvitä hengissä isojen puristuksissa ovat osaavat plagiaattorit, jotka pystyvät kirjoittamaan alkuperäistekstiä parempia plagiaatteja. Tämän homman Juice osasi erinomaisesti, mistä voi mainita esimerkkinä kappaleen Paperitähdet: olen joskus kuullut alkuperäisen amerikkalaisrenkutuksen, joka oli Juicen tekstiin verrattuna aika pompöösisti pullollaan epäkriittistä hollywoodilaista tähtikulttia, Juice taas yhdisti omassa versiossaan perisuomalaisen alakulon omaan kieroon savolaishuumoriinsa. Samalla hän tulee kiinnittäneeksi oman tuotantonsa, taiteilijankohtalonsa ja elämäntyylinsä osaksi laajempaa suomalaista iskelmälaulannan ja iskelmälaulajana olemisen perinnettä: Aina muistan Olavi Virtaa, niin lujaa eli hän,/ja nähtyänsä kaiken hän näki enemmän. Juicen kappale pysyy myös paremmin ja sujuvammin runomitassaan kuin alkuperäisteksti: Juice ei ehkä noudattanut suomen kielen poetiikan kaikkia hienouksia pilkulleen, mutta hänen rytmin ja riimin tajunsa oli sitä luokkaa, että hänellä oli varaa rikkoa sääntöjä taiten.

Juicen varhaisesta kuolemasta voisi kaikin mokomin syyttää rokkia - tuota itsenäistä taidemuotoa, jonka nimittäminen musiikiksi on yhtä suuri loukkaus rokkia kuin musiikkiakin kohtaan, kuten Juice sanoi kiinnostavassa suomalaisia rokkitaiteilijoita käsittelevässä ja edelleenkin niin rokin ystävien kuin muidenkin luettavaksi suositeltavassa teoksessaan Vaikuttajat korvissamme. Mutta kuten tuo Paperitähtien viittaus Olavi Virtaan kertoo, Juice ja koko suomalainen rokki on pohjimmiltaan paljon lähempänä vanhemman suomalaisen viihdesoitannon traditioita kuin 70-80-luvun nuoriso oli valmis myöntämäänkään. Rankka elämä vei ennen Juicea ennenaikaiseen hautaan monet kevyen musiikin huippunimet, ja kyse oli samanlaisesta rankkuudesta, johon kuolivat myöhemmin rokkarit.

Unta jokainen katsoo/kaikki tähtiin kurkottaa/ja kaikki tahtoo mainetta/ja elämää helpompaa/Ja ne joilta se joskus onnistuu/pankoot ristiin sääriluut/sillä etusivun tähteä/eivät suojaa sivut muut.

(”Paperitähdet”)

Viime kädessä Juice oli kirjailija ja runoilija, vieläpä hyvin korkeakulttuurisen tyyppinen, jonka rokki imi mukaansa siksi, että se oli 60-70-luvun vaihteessa tasan ainoa tapa tehdä omaehtoista kulttuuria nuorena miehenä. Suomenkieliseen kaunokirjallisuuteen ei silloinkaan päässyt muuten kuin suhteilla tai ulkokirjallisilla ansioilla, jollei sukunimi sattunut olemaan sama kuin vanhoilla kulttuurisuvuilla. Siispä Juice panosti rokkiin, jonka ovet olivat auki lahjakkuuksille. Valitettavasti rokin elämäntapa oli kuluttava ja epäterveellinen, terveydelle tuhoisa ja ikuista nuoruutta edellyttäessään myös ennenaikaisesti vanhentava. Tämän Juice itse tiesi parhaiten, kuten voi todeta hänen keikkaelämän rasituksia kuvaavasta kirjastaan Kuka murhasi rock’n’roll-tähden.

Taiteilijana poseeraamiseen kuuluu oleellisesti itsetuhoinen polttaminen ja ryyppääminen, eikä ole sanottu, että Juice olisi elänyt elämäänsä terveellisemmin ja vähemmän kuluttavasti, jos hän olisi voinut ilmentää kiistatonta lahjakkuuttaan jollain muulla tavalla kuin rokkilyyrikkona. Silti tuntuu siltä, että jos Juice olisi elänyt elämänsä arvokkaasti vanhenevana kirjailijana irvokkaasti ruostuvan rokkarin sijasta, hän olisi yhä keskuudessamme ja voisi ilahduttaa meitä uusilla teoksilla.

Mua tuijottakaa, mua kaikkien nuolemaa!/Minä menen, en pelkää toveri Kuolemaa!/Hänen kanssaan minä lähden, sielun kellotkin jo löi!/Minä menen, takaisin en ikävöi!

(”Klovni heittää veivin”)

Panu Höglund