Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Meksiko, puolueet, Neuvostoliitto, DDR, Venäjä, Klassikot, Olympialaiset, tasavalta, kirjallisuus, aatteet

Ihan ensimmäiseksi pitää varmaankin kertoa, mitä nuo otsikon käsittämättömät sanat tarkoittavat. Dedazo - sormella osoittaminen tai sormella tökkääminen - on meksikolaista poliittista slangia ja tarkoittaa sitä, että maan valtiastyyppinen, diktaattorin valtuuksia käyttelevä johtaja valitsee seuraajansa sormea osoittamalla. Duumviraatilla taas tarkoitetaan kahden osapuilleen yhtä vahvan vallanpitäjän muodostamaa liittoa. On toki vielä kyseenalaista, onko Putinin lojaaliksi seuraajaksi mainitusta epäpoliittisesta lakimies Medvedevistä tasapainottajaksi Putinille.

Dedazon käsite ja vertaus Meksikoon sopii erinomaisen hyvin Venäjään, sillä Meksikon vallankumoukselliset levottomuudet, jotka alkoivat vuonna 1910 ja joiden voi sanoa jatkuneen pitkälle 1920-luvulle asti, johtivat aikoinaan sellaisen poliittisen järjestelmän syntymiseen, jolla oli paljonkin yhteistä sekä Neuvostoliiton että duumvirien Venäjän kanssa. Vallankumous oli jokseenkin sotkuinen ja kaoottinen - mitään tolkkua siitä ei pidä kuvitellakaan saavansa, kaikkein vähiten historiankirjoja lukemalla, mutta tapahtumien sekasortoisuudesta saa jonkinasteisen kuvan lukaisemalla esimerkiksi meksikolaisen kirjallisuuden klassikon, Juan Rulfon suomeksikin käännetyn romaanin Pedro Páramo. Muistelen pikkupoikana lukeneeni Kuohuvasta vuosisadasta vallankumousta käsitelleen artikkelin, josta en ymmärtänyt paljoakaan, mutta se oli kyllä kuvitettu näyttävillä otoksilla sombreropäisistä viiksivilleistä, jotka ratsastivat aasilla halki hiekkaerämaan panosvyöt rinnan yli ristittyinä ja paljain jaloin.

Siinä vaiheessa kun nämä karvanaamat väsyivät toistensa lahtaamiseen, Meksikoa hallitsemaan nousi spedemäisesti nimetty Institutionaalinen Vallankumouspuolue. Tämä pulju hallitsi maata hamaan vuosituhannen vaihtumiseen hyvin samalla tavalla kuin kommunistit Neuvostoliittoa: muita puolueita ei sallittu, ja maan asukkaat organisoitiin puolueen valvomiin perustason järjestöihin. Vallankumouksen aikana oli ollut epämääräisesti puhetta työläisten ja talonpoikien asioita ajavasta sosialistisesta tasavallasta, mutta käytännössä Meksikon järjestelmä oli ennemminkin Mussolinin Italian tapaan korporatiivinen. Presidentin valitsi yleensä edellinen presidentti dedazolla.

Puolue ei käsittääkseni ollut erityisen ideologinen, vaan sen aatteet venyivät ja paukkuivat suhdanteiden mukaan, joskin poliittisen tahdon ilmaantuessa se intoutui joskus hyvinkin sosialististyyppisiin ratkaisuihin. Itse vallankumouspuolueen sisällä esiintyi monenlaisia suuntauksia ja aitoa pluralismiakin, mutta puolueen ulkopuolinenoppositio pidettiin melko hiljaisena, ja erityisesti vuoden 1968 olympialaisten yhteydessä esiintyneiden opiskelijamielenosoitusten tukahduttaminen lihaa säästämättä ja luodeista tinkimättä osoitti maailmalle, että Meksiko ei ollut suorastaan vapaa maa. Taloudessa Meksikolla meni hyvin ainakin 1970-luvulle asti, koska se ei hirttänyt itseään yhteen ainoaan ideologiaan, kuten Neuvostoliitto marxismi-leninismiin. Puhuttiin jopa Meksikon talousihmeestä. Se talouskriisi, jonka aiheuttaman yhteiskunnallisen kuohunnan tuloksena maa siirtyi vähitellen monipuoluedemokratiaan, lienee ollut koko Latinalaisen Amerikan kriisi.

Meksikon yksipuoluediktatuuri voitaneen siis määritellä Neuvostoliitoksi ilman kommunismia ja imperialismia. Latinalaisen Amerikan oloissa Meksiko oli yksi vakaimpia ja menestyneimpiä valtioita, jos kohta kärpässarjan voittajakin on tietysti itsekin kärpänen. En kuitenkaan ihmettelisi, jos Putin ja Medvedev olisivat perehtyneet perusteellisesti myös Meksikon historiaan pohtiessaan tulevaisuutta maalleen. Ainakin Meksikon tapaus osoittaa, että pragmaattisesti ja epäideologisesti johdettu yksipuoluejärjestelmä voi olla hyvinkin pitkäikäinen ja vakaa.

Venäjä ei tietysti ole nykyiselläänkään muodollisesti yksipuoluemaa, mutta kaikki merkittävät duuman puolueet ovat duumviraatin taskussa. Kommunistien kaltainen roskaväki- ja pelleoppositio voidaan sallia, koska se toimii hyvänä ukkosenjohdattimena kansan tyytymättömyydelle, mutta on esimerkiksi lännelle vielä vastenmielisempi kuin itse Putin. Toisaalta näennäinen monipuoluejärjestelmä voi taata Putinin tyyppiselle johtajalle sopivan määrän poliittista moniarvoisuutta ja dynaamisuutta, mutta siten, että kaikki puolueet kuitenkin jättävät viimeisen sanan Suurelle Johtajalle ja hänen epäpoliittiselle, virkamiesmäiselle valtaklikilleen. Puhdasta yksipuoluemaata uhkaa aina se vaara, että se ainoa yksipuolue ukkoutuu ja kalkkeutuu käytännössä toimintakyvyttömäksi, kun kaikki oikeasti relevantti poliittinen elämä siirtyy sen ulkopuolisiin ryhmiin.

Näennäistä monipuoluejärjestelmää on tietysti kokeiltu jo Neuvostoliiton aikakaudella sen itäeurooppalaisissa alusmaissa: esimerkiksi DDR:ssä ja Puolassa vallanpitäjäpuolue oli virallisen maailmanselityksen mukaan kommunistien ja sosiaalidemokraattien yhteensulautuma (DDR:ssä ”Sosialistinen yhtenäisyyspuolue” ja Puolassa ”Yhtynyt työväenpuolue”), ja niiden ohessa toimi muutama apupuolue, jotka leikisti olivat riippumattomia ja itsenäisiä. Itse asiassa silloin kun DDR liittyi Liittotasavaltaan 1990-luvun alussa ja lännen puolueet ryntäsivät poliittisille apajille uusiin osavaltioihin, kristillisdemokraatit saivat epäreilua kilpailuetua siitä, että DDR:ssä oli jo olemassa samanniminen puolue, jonka järjestörakenteet lännen CDU otti valmiina haltuunsa, samalla kun sosiaalidemokraatit joutuivat rakentamaan omansa tyhjästä.

Panu Höglund