Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Kulttuuri, Historia

Puola, kirjallisuus, kirjallisuuden Nobel-palkinto, Czeslaw Milosz, Liettua, Vilna, Varsova, Issan laakso, Vangittu mieli, Euroopan lapsi

Czesław Miłosz, vuoden 1980 kirjallisuuden nobelisti, täyttäisi alkaneena vuonna vuosisadan. Siksi Polityka-lehden Justyna Sobolewska on omistanut hänelle isohkon artikkelin, jota katson asiakseni referoida, kun kerran Miłosz - jonka ruotsinnetut romaanit isä joskus vuoden 1982 aikoihin lainasi kirjastosta niin, että minäkin pääsin tutustumaan niihin - oli pääsyy siihen, että ylipäätään sain idean opiskella puolaa: halusin päästä lukemaan ne kirjat alkukielellä. Silloin Neuvostoliiton aikaan Itä-Eurooppa oli yleisessä tietoisuudessa yksi yhtenäinen harmaa blokki, ja vasta Miłosz antoi paremmat tiedot, jos kohta on kiitettävä myäs Frederick Forsythin erinomaisen hyvin taustoitettua jännäriä ”Paholaisen ruletti”. Muistan saaneeni hyvät naurut, kun ensimmäisen Puolan-matkani lopussa ostin kotimatkalukemisekseni oliko se nyt Tygodnik Solidarnośćin - ja Forsythin romaani pyöri siinä läpyskässä jatkiksena!

Mutta palataanpa Czesław Miłosziin. Hän piti käsittääkseni itse runouttaan merkittävimpänä osana tuotantoaan, mutta itse olen perehtynyt siihen vain hajanaisesti. Minulle hänen tärkeät kirjansa olivat Dolina Issy (ruotsiksi Issadalen - ruotsinnoksen kannessa oli kaunis valokuva liettualaisista maisemista), Zdobycie władzy (Maktövertagandet), Zniewolony umysł (Själar i fångenskap) ja Rodzinna Europa (Mitt Europa). Vain ensimmäinen, idyllinen lapsuuskuvaus, ja toiseksi viimeinen, synkkä esseekirja Itä-Euroopan totalitarismin mielenmaisemasta, on suomennettu (kirjojen nimet ovat Issan laakso ja Vangittu mieli). Maktövertagandet on romaani kommunistien noususta valtaan Puolassa toisen maailmansodan jälkeen, ja Mitt Europa taas on se kirja, josta nuorena luin kaiken tarvittavan Puolan ja Liettuan rajaseudun kielisuhteista ja kulttuurista. Sittemmin tulin Puolasta ostaneeksi hänen muita esseekirjojaan, ainakin Vilnan sotaa edeltävästä katuelämästä kertovan teoksen Zaczynając od moich ulic (”Kaduiltani alkaakseni”) ja jo vanhan runoilijan päiväkirjan Rok myśliwego (”Metsästäjän vuosi”).

Miłosz kasvoi kaksikieliseksi - hän kuuli kotikylässään Szetejnyssä, nykyisessä Liettuan Šeteiniaissa, sekä liettuaa että puolaa, mistä syystä hän sitten oppikin halveksumaan yksikielisiä nationalisteja. Suomessa hän ihailikin suomenruotsalaisten asemaa ja nosti sen usein esikuvaksi itäeurooppalaisille maille, sillä hänelle Liettuan puolalaiset olivat historiallisesti samantyyppinen vähemmistö. Onnekseen hän säästyi näkemästä suomalaisten nykyistä kohtalokasta, kenties väistämätöntä syöksykierrettä siihen samaan raakuuteen, jota hän niin paheksui omassa maassaan. Hän tuskin kuitenkaan olisi hämmästynyt siitä, että nationalismi taas kerran pyrkii tuhoamaan juuri sen, mistä sen isänmaata muissa maissa ihaillaan.

Miłosz oli ennen muuta maalaispoika, jolle Vilna ja sittemmin Varsova olivat hieman pelottavia paikkoja, niin että hän jäi niissä ulkopuoliseksi - kertoo Sobolewska. Hän oli itse asiassa melko tyypillinen nörtti ja alempitasoinen mies kompensoidessaan sosiaalista kyvyttömyyttään ja kömpelyyttään viisaita kirjoja lukemalla. Hänen setänsä - oikeastaan sukulaisuus oli etäisempi - Oskar Miłosz (Oscar Venceslas de Lubicz Milosz), joka asusteli Pariisissa kirjoittaen ranskankielisiä runoja liettualaisesta kotiseudustaan - pelasti hänet kuitenkin maailmanmieheksi ja opetti maailman tavoille.

Koska puhutaan runoilijoista, täytyy tietysti ottaa mukaan se välttämätön homovihjailuosuus. Sobolewskan mukaan Miłoszin suhde vanhempaan, tunnetusti biseksuaaliseen kollegaansa Jarosław Iwaszkiewicziin oli hämmentävän läheinen ja kirjeet intiimejä. Ainakin Miłosz kuuluu ihailleen Iwaszkiewiczin runotuotantoa; itse en osaa sanoa siitä mitään, sillä ainoa Iwaszkiewiczin teos, jonka olen lukenut, on kolmiosainen historiallinen panoraamaromaani Sława i chwała (”Maine ja kunnia”), paksu kirja, muttei mikään suuri taideteos itäpuolalaisen maa-aatelin kärsimistä koettelemuksista 1900-luvun historian pyörteissä. Epäilen tämän uuvuttavan tiiliskiven olevan ylipäätään olemassa vain sitä varten, että ulkomaalaiset puolanopiskelijat saisivat hirttäytyä siihen. Itse asiassa voisinkin painattaa itselleni T-paidan, jossa lukisi jotain sellaista kuin Selvisin hengissä Sława i chwałasta ja ainoa mitä siitä kostuin oli tämä paidanrähjä. Tosin luin kirjan joskus kaksi vuosikymmentä sitten, huimapäisenä ja elämässään riskejä ottavana nuorukaisena, enkä muista paljon mitään siitä, mitä siinä tapahtui. Kirjan tylsyys lienee jossain syy-yhteydessä siihen, että Iwaszkiewicz toimi sen kirjoittamisen aikoihin jo kommunistisen Puolan kulttuuribyrokraattina.

Oli suhteen luonne mikä tahansa, Miłoszin vaimo Janina Cękalska haistoi siinä jotain epäilyttävää eikä pitänyt Iwaszkiewiczistä ollenkaan. Janina tosin oli aika äkeä ja myrkkykielinen nainen muutenkin, sanoo Sobolewska - tuttavat väänsivätkin hänen sukunimensä muotoon Cyjankalska, joka viittaa kaikkien dekkaristien rakastamaan murhamyrkkyyn, kaliumsyanidiin (ns. syankaliumiin, puolaksi cyjankali).

Kolmikymmenluvulla Miłosz oli - kuten muistelen hänen ehkä Vangitussa mielessä sanoneen - ”hieman snobistinen varsovalainen runoilija”. Pääkaupungissa hän siis asusteli Janinoineen. Aika ei ollut kuitenkaan idyllistä: Sobolewska toteaa, että maailmansotien välisenä vuosikymmenenä Puolassa rehottivat maan pahimmat kansalliset piirteet: ksenofobia, antysemityzm i nacjonalizm - muukalaiskammo, juutalaisviha ja nationalismi. Ajan tyypillinen älykkö oli lattea ja pinnallinen, usein juutalaisvastainen. Miłosz piti näiden keskinkertaisuuksien Puolaa - ei kansakuntien Kristuksena, kuten kansallisrunoilija Adam Mickiewicz (hänkin liettualaiselta rajaseudulta kotoisin) sanoi, vaan - kansakuntien Peter Panina, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi.

Yksi noista nationalisti-intellektuelleista lienee ollut Jerzy Andrzejewski, jota Miłosz sittemmin kuvasi Vangittu mieli -kirjassa peitenimellä Alfa; sodan jälkeen hän rupesi kommunistihallinnon tukipylvääksi ja kirjoitti romaanin Popiół i diament (”Tuhka ja timantti”), josta Andrzej Wajda teki erään tunnetuimmista elokuvistaan. Jos joku nyt hakee vaikka kirjastosta käsiinsä Vangitun mielen, niin voin kertoa, että ne kolme muuta - Beta, Gamma ja Delta - ovat Auschwitz-kuvauksistaan tunnettu ja itsemurhan tehnyt Tadeusz Borowski; paljon kommunistipropagandaa kirjoittanut opportunistinilkki Jerzy Putrament, joka hänkin oli jonkinlainen kiihkonationalisti ennen kuin alkoi kommariksi (hän oli siis näitä ”periaatteita ei ole ja äitikin on kaupan” -miehiä); ja Konstanty Ildefons Gałczyński, joka hänkin oli kommunistihallitukselle uskollinen runoilija, mutta pakeni ahdistavaa propagandamaakarin rooliaan täysin epäpoliittisiin hulluttelurunoihin, sketseihin ja kabareelauluihin.

Sota-ajan kokemuksistaan kirjailija on kertonut mm. Vangitussa mielessä, ja ne olivat presiis yhtä hirveitä ja ahdistavia kuin puolalaisten sotamuistot yleensäkin. Totutun maailman romahdusta tuskin kukaan on kuvannut paremmin kuin Miłosz; yhtä lailla hän osasi lyhytsanaisen järkyttävästi kertoa nuoresta juutalaistytöstä, jossa asuva elinvoima panee elementaarisella vimmalla vastaan, kun Natsi-Saksan kuolemankoneisto valmistautuu tappamaan hänet.

Sodan jälkeen kirjailija toimi aikansa kommunistisen Puolan diplomaattina, oletettavasti jonkinlaisena kulttuuriattaseana, mutta loikkasi tietysti jenkkeihin heti kun sauma avautui. Osa puolalaispakolaisista piti häntä loikan jälkeenkin iljettävänä kommarina, eivätkä he ainakaan suostuneet uskomaan, että kirjailija otti moisen pestin vastaan kommunistihallituksen palveluksessa vain nostaakseen ensi tilassa kytkintä. Yhdysvalloissa hän ei kuitenkaan viihtynyt pitkään, vaan muutti Maisons-Laffitteen Pariisin lähelle, missä toimikin tärkeä pakolaispuolalainen kustantamo, Instytut Literacki. Puljua pyöritti muuan Jerzy Giedroyc, varsin tärkeä nimi ja iso herra Ranskan puolalaispiireissä muuten,joka julkaisi myös hyvin arvostettua pakolaispuolalaista Kultura-lehteä. Ensimmäiset kolme alkukielistä Miłosziani (ja ensimmäiset koskaan lukemani puolankieliset kirjat), jotka muuten Turun Kirjakahvila ystävällisesti tilasi minulle Ranskasta, ovat juuri tuon kustantamon painamia.

Vangittu mieli oli kirjailijan ensimmäisiä teoksia loikkauksen jälkeen, ja väkevällä kuvauksella kommunismin sisäistetystä orjuudesta hän sai monien sellaistenkin emigranttien suosion, jotka olivat aiemmin epäilleet häntä ties miksi agentiksi. Hän tuli samalla herättäneeksi uutta kiinnostusta avantgardekirjailija Stanisław Ignacy Witkiewiczin, ”Witkacyn”, tuotantoon, koska haki vertauskuvan kommunismille Witkiewiczin erään dystopiaromaanin onnellisuuspilleristä, Murti-Bingistä.

Ranskasta Miłosz muutti aikanaan takaisin Yhdysvaltoihin, missä hän opetti slaavilaisia kieliä Berkeleyn yliopistossa. Ymmärtääkseni hänellä ei ollut siihen muodollista pätevyyttä, mutta Vilnassa hän oli oppinut puolan lisäksi myös venäjää ja mahdollisesti valkovenäjääkin - muuan tuttu vilnalaisneito, joka osasi suomea, kertoi minulle joskus, että Vilnassa puhutaan liettuan ja venäjän lisäksi vieläkin jonkinlaista paikallista slaavia, joka lienee luokiteltava lähinnä valkovenäjäksi. Professoriksi Miłoszia siellä tituleerattiin, mikään yliopistolla maleksiva kirjailija (writer in residence) hän ei siis tainnut olla.

Kirjailijan elämän loppuvuosikymmenet eivät olleet onnellisia. Janina-vaimo sairastui ja kuoli 1980-luvulla, ja uusi amerikkalainen puoliso Carol, joka oli häntä kolme vuosikymmentä nuorempi, ehti hänkin menehtyä ennen miestään: hänestä ei siis tullut Miłoszin jäämistön vartijaa eikä edes lopunaikojen lohtua. Viimeisinä vuosinaan Miłosz hakikin helpotusta suruihinsa uskonnosta ja pohdiskeli tuonpuoleisia uusissa kirjoissaan. Säilyi hänellä silti elävä kiinnostus uusimpaankin puolalaiseen kirjallisuuteen, kertoo Sobolewska.

Panu Höglund