Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Politiikka, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka, Historia

Kuuba, kommunismi, ihmisoikeudet, historia, reaalisosialismi, sosialistiset maat, kommunistimaat, Fidel Castro

Katolisen kirkon päämies Joseph Ratzinger on juuri käynyt vierailulla Kuubassa kättelemässä maan ilmeisesti jo piakkoin luonnollista tietä kuvioista poistuvaa johtajaa Fidel Castroa, joka vääntäytyi kuolinvuoteeltaan vielä vaihtamaan pari sanaa paavin kanssa. Castron Kuuba on tunnetusti viimeisiä jäänteitä lapsuudessamme niin vaikutusvaltaisesta kommunistisesta blokista, jos kohta on tietysti aina syytä kysyä, kuinka suuri osuus juuri sosialistisilla yhteiskuntakokeiluilla on ollut maan pysyvyyteen. Vanhan hyvän ajan isänmaallisuuden ja siihen liittyvän USA:han kohdistuvan katkeruuden osuutta ei pidä vähätellä, ja myös Kuuban nauttimien ulkomaisten sympatioiden taustalla lienee pikemminkin spontaanin sisuskalulähtöinen myötämieli suurvallan uhkaamaa pientä maata kohtaan kuin mikään varsinainen kommunistinen aatteellisuus.

Joseph Ratzinger, överhuvudet för den katolska kyrkan, har just besökt Kuba för att skaka hand med landets ledare Fidel Castro, som antagligen snart ska avgå på naturlig väg: Castro orkade visserligen stiga från dödsbädden och växla ett par ord med påven. Som alla bör veta är Castros Kuba en av de sista kvarlevorna av det en gång så inflytelserika kommunistiska blocket, och det är angeläget att ställa frågan, hur stor betydelse socialistiska samhällsexperiment alls har haft för den stabilitet som karaktäriserar Kuba. Man bör inte bagatellisera den roll som gammaldags fosterlandskärlek och den därmed förknippade fientligheten mot USA spelat, och vad sedan gäller de sympatier Kuba åtnjuter utomlands torde de också handla mera om naturlig solidaritet med ett litet land som hotas av en stormakt än om någon verklig förkärlek för kommunism.

Kolmannen maailman vallankumousfilosofi Frantz Fanon hahmotteli pääteoksessaan ”Sorron yöstä” osuvan kuvan kansallismielisestä kolmannen maailman maan johtajasta, joka on onnistunut periaatteessa vapauttamaan maansa, mutta jonka kyvyt ovatkin sitten loppuneet siihen. Fanonin kuvaama johtajahahmo on ”kyvytön avaamaan tulevaisuutta” maalleen, joten hän keskittyy muistelemaan itsenäisyystaistelua yhä uudelleen ja manaamaan esiin sen aikaista yksimielisyyttä. Fanon oli itse marxilainen ja suhtautui varmaankin Castron pyrkimyksiin myötämielisesti, jos ehti kuulla niistä ennen vuonna 1961 tapahtunutta kuolemaansa - hänen ajatuksensa oli kai se, että porvarillisten kansanjohtajien tilalle astuvat marxilaiset johtajat kykenisivät ”avaamaan tulevaisuuden”.

Den revolutionäre tredjevärldenfilosofen Frantz Fanon beskrev i sitt främsta verk ”Jordens fördömda” en prototypisk nationalistisk tredjevärldenledare, som i princip lyckats befria sitt land, men som inte dög till en fredstida ledare och landsfader. Den ledargestalt som Fanon beskriver är ”inkapabel att öppna framtiden” för sitt land, vilket innebär att han koncentrerar sig på att åter och åter dra sig till minnes landets självständighetskamp och frambesvärja den enighet som då härskade i landet. Fanon var själv en marxist och hyste antagligen sympatier för Castros strävanden, om han alls fick veta om dem, ty han dog redan år 1961. Fanons idé var väl att de marxistiska ledare som skulle avlösa de borgerliga frihetskämparna skulle vara bättre på att ”öppna framtiden”.

Valitettavasti juuri ne kehitysmaiden vapautusliikkeet, joita Fanonkin oli perustamassa, synnyttivät joukon juuri hänen kuvaamansa kaltaisia vapaustaistelun muistelemiseen keskittyneitä, pateettisesti partisaanikamppeissa - maastopuvussa, panosvyössä ja baskerissa - ja partisaaniparrassa poseeraavia pikkudiktaattoreita, jotka eivät osanneet avata tulevaisuutta maalleen, vaan hoilottivat yhtä ja samaa kansainvälisesti markkinoitua sosialismijollotusta ilmeisenä tarkoituksenaan juuri kätkeä oma kyvyttömyytensä johtaa kansaansa kohti suurempaa vaurautta ja hyvinvointia. Tämäntyyppisestä johtajasta Castro on uransa ajan ollut malliesimerkki. Luultavasti suuri osa noista muista pikkudiktaattoreista - tyypillisesti lähinnä afrikkalaisista - olikin oikeastaan hänen tietoisia jäljittelijöitään.

Det är dock tyvärr precis de befrielserörelser i tredje världen som även Fanon var med om att bygga upp som gav upphov till precis sådana ledare han skildrat: små diktatorer som helst bara berättade historier om frihetskampen, små diktaturer som patetiskt poserade i partisankläder - terrängklädsel, patronbälte och basker, och glöm inte helskägget - som inte klarade av att öppna framtiden för sitt land, utan vevade på samma internationellt marknadsförda skillingtrycksvisa om tredjevärldensocialism, tydligen främst för att dölja sin egen oförmåga att leda sitt folk till välmåga och välfärd. Under sin karriär har Castro utgjort ett paradexemplar på den här typen av ledare. Antagligen har en stor del av de där andra smådiktatorer - det är inte minst i Afrika vi sett sådana - medvetet strävat efter att likna honom.

Castroa puolustelevat vasemmistoidealistit korostivat - ainakin silloin, kun Castro-manialla oli laajempaa kannatusta - idolinsa nauttivan kansan tukea yhteiskunnallisten uudistustensa ansiosta. Tämän tarkoituksena oli kai esittää, että Castron Kuuba oli kuitenkin parempi kuin ne monet muut eteläamerikkalaiset diktatuurit, jotka olivat pelkkiä jenkkirahalla ylläpidettyjä kidutuskeskuksia. No, totuus oli kuitenkin hiukan sävykkäämpi. Toki maanosassa oli monia hyvinkin julmia diktaattoreita, eikä Yhdysvallat todellakaan ollut täysin syytön tähän asiaintilaan, mutta toisaalta eteläamerikkalaiset armeijat värvättiin tyypillisesti juuri sen köyhän kansan keskuudesta, eivätkä sotilaat olleet mitenkään jakamattoman innokkaita sortamaan omaa kansaansa. Muistelen Pekka Valkosen omassa monumentaalisessa Latinalaisen Amerikan historiassaan maininneen, että esimerkiksi maanjaon uudistus - joka oli tietysti monissa maanosan maissa huomattavasti tärkeämpi ja järkevämpi tavoite sen nälkiintyneen ja paljasjalkaisen talonpojan näkökulmasta kuin mitkään käsittämättömät höpinät proletariaatin diktatuurista - ei mitenkään itsestään selvästi tyssännyt sotilashallituksiin, ainakaan kaikkialla. Kannattaa myös muistaa, että kuuluisimmista sotilasdiktaattoreista ainakin Juan Perón nojautui näkyvästi ammattiliittoihin ja työväenluokkaan.

När Castro ännu var populär bland vänsteridealister, brukade dessa framhäva att deras idol åtnjöt vitt och brett stöd bland folket tack vare sina samhällsreformer. Meningen var väl att påstå, att Kuba under Castro ändå var bättre än de där andra sydamerikanska diktaturerna, att de bara var jänkarstödda tortyrcentra. Nåja, sanningen var något mera nyanserad. Visst vimlade det av oerhört grymma diktatorer i världsdelen, och Förenta Staterna var inte direkt oskyldigt till detta, men å andra sidan brukade sydamerikanska arméer rekryteras precis bland de fattiga, och soldater av enkelt ursprung var inte odelat entusiastiska över att förtrycka sitt eget folk. Jag vill minnas att Pekka Valkonen i sin egen monumentala framställning av Latinamerikas historia påpekade, att t ex landreformen - som givetvis i många länder framstod som mycket viktigare och förnuftigare precis ur den där utmärglade och barfota bondens synvinkel än något obegripligt svamme om proletariatets diktatur - inte alltid stoppades av militärjuntan. Man bör även komma ihåg att av de mest kända militärdiktatorerna åtminstone Juan Perón stödde sig på fackförbund och arbetarklassen.

Myös niillä vasemmiston kammoamilla sotilasdiktaattoreilla siis saattoi olla hyvinkin merkittävää tukea osassa kansaa. Toinen asia sitten oli, että Latinalaisen Amerikan yhteiskunnat olivat ja ovat pitkälti vieläkin täynnä yhteiskuntaluokkien välisiä vastakkainasetteluja. Eikä niissä konflikteissa välttämättä ole niin selviä hyviksiä ja pahiksia kuin keskimääräinen vasemmistoidealisti mielellään kuvittelee. Slummien köyhiin tukeutuva ja heidän asiaansa ajava populistihallitus voi esimerkiksi olla aika ikävä käskijä sellaisen sivistyneen keskiluokan näkökulmasta, joka koulutukseltaan ja arvoiltaan on varsin lähellä sitä länsieurooppalaista vasemmistoliberaalia älykköä. Köyhät eivät ole mitään lähtökohtaisesti sympaattista ja mukavaa porukkaa. Tämä pääsee helposti unohtumaan meidän yhteiskunnassamme, jossa keskiluokka on vasemmistopuolueissaan niin keskittynyt hyysäämään alaluokkaa, ettei se ehdi huolehtia omista eduistaan. Ehkä se oppii nyt kun on nähty, millä tavalla (tappo-, murha- ja sisällissotauhkauksilla) alaluokka meilläkin kiittää hoivaajaansa vasemmistoa, jonka mielestä kaikki yhteiskunnalliset ongelmat ratkeavat heittämällä roskaväelle ilmaista (keskiluokalta verotettua) rahaa.

Även de av vänstern så fruktade militärdiktatorerna kunde alltså åtnjuta icke ringa stöd bland en del av folket. En annan historia är sedan att de latinamerikanska samhällena förr och i dag karaktäriseras av motsättningar mellan olika samhällsklasser. Och det finns inte nödvändigtvis så tydliga ”goda” och ”dåliga” sidor i dessa konflikter som vänsteridealisten gärna föreställer sig. En populistisk regering som söker stöd hos de fattiga i slummen och säger sig föra deras talan kan faktiskt utgöra en ganska osympatisk överhet ur sådana bildade medelklassmänniskors synvinkel som till sin utbildning och sina värderingar mest liknar den västeuropeiske vänsterliberale intellektuelle. De fattiga är inte alltid trevliga och sympatiska människor. Det är dock lätt att glömma bort det här i vårt samhälle, där medelklassen i sina vänsterpartier så koncentrerar sig på att fjäska för underklassen att den inte bevakar sina egna intressen. Kanske den ändå så småningom lär sig det nu när vi sett hur (dvs med hotelser om mord och inbördeskrig) underklassen även hos oss tackar fjäskarvänstern som tycker att alla samhällsproblem löses genom att slänga gratis pengar (dvs skattepengar från medelklassen) till slöddret.

Sanalla sanoen: Casto on lopultakin ollut aika tavanomainen kehitysmaan vahva mies, eikä hänen tukeutumisensa siihen retoriseen sosialismijollotukseen ole mitenkään omalaatuista. Itse asiassa jopa hänen vallasta kaatamallaan Fulgencio Batistalla oli ollut oma uudistusmielinen, sosialistishenkinen kautensa. Se, mikä Castron on pitänyt pystyssä, on ollut vastakkainasettelu Yhdysvaltain kanssa, johon liittyy sekä kansallismielistä katkeruutta entistä sortajaa kohtaan että suoranaista pettyneisyyttä naapuriin, jonka apuun oli aluksi luotettu.

Kort sagt har Castro varit en auktoritär ulandsledare av ganska vanligt snitt, och det var inte särskilt originellt av honom att veva på den där socialistiska slagdängan heller. Även Fulgencio Batista, som Castros revolution störtade, hade sin egen reformistiskt sinnade och socialistiskt inspirerade period. Vad har hållit Castro uppe har varit motsättningen mot Förenta Staterna, som beror både på nationalistisk bitterhet mot den gamla förtryckaren och ren besvikelse på en granne vars hjälp man litat på.

Kuuba oli pitkään Espanjan viimeinen uskollinen siirtomaa Latinalaisessa Amerikassa, ja se vapautui emämaan jo kohtuuttoman sortavana pidetystä ylivallasta Yhdysvaltain avulla. Maksuksi tuesta itsenäistynyt Kuuba joutui kuitenkin hyväksymään perustuslakiinsa lisälausekkeet, jotka rajoittivat maan suvereenisuutta ja jättivät Yhdysvalloille avoimeksi mahdollisuuden puuttua Kuuban sisäisiin asioihin. Se, että Kuuba alkoi Yhdysvaltain pahimman vihollisvaltion eli Neuvostoliiton liittolaiseksi, oli siis jonkin sortin poliittista isäkapinaa. Toisaalta Yhdysvalloissa vallitsee nytkin harvinaisen laaja yksimielisyys siitä, että Kuuban nykyhallinnon kanssa ei solmita sopua eikä tehdä kompromissia. Ohjuskriisistä asti maa on ollut Yhdysvaltain kauppasaarrossa, ja kun Amerikan maiden ulkoministerien kokouksessa Hillary Clintonille ehdotettiin kauppasaarron lopettamista, Clinton käveli raivoissaan ulos kokoushuoneesta. Kummallakin osapuolella tuntuu olevan jonkinlaisia ”henkilökohtaisia” tai perheensisäisiä kaunoja toista kohtaan. Sovitteluun ollaan selvästi haluttomampia kuin jos kyse olisi vain poliittisista vastakohtaisuuksista.

Kuba var länge Spaniens sista lojala koloni i Latinamerika, och det var med Förenta Staternas hjälp som det frigjorde sig från det spanska oket. Stödet kom dock inte gratis, utan Kuba var tvunget att acceptera en grundlag som begränsade landets suveränitet och gav Förenta Staterna öppna händer att ingripa i Kubas interna angelägenheter. Att Kuba sen allierade sig med Förenta Staternas värsta fiende var sålunda en sorts politiska uppror mot pappa. Å andra sidan råder det i Förenta Staterna en övergripande consensus om att varken söka sämja eller kompromiss med Kubas nuvarande makthavare. Sedan Kubakrisen har landet befunnit sig i amerikansk handelsblockad, och när Hillary Clinton nyligen på ett möte mellan amerikanska utrikesministrar föreslogs att häva blockaden, gick hon rasande ut ur förhandlingsrummet. Bägge parterna gör sålunda intrycket av att hysa ett nästan personligt agg mot varandra - ett agg av den sorten som snarast liknar familjefejder. Om det bara skulle vara frågan om politiska motsättningar skulle de nog vara betydligt villigare att försonas.

Vaikka Castron Kuuba on inhimillisesti ymmärrettävä ilmiö, ei kannata yrittää väittää, ettei se olisi diktatuuri, jossa ihmisoikeuksien laita on kehnosti. Toisinajattelijoita pidätetään mielenosoitusten jälkeen ja heitetään kiven sisään vuosikausiksi pikaoikeudenkäynnin jälkeen - tammikuussa juuri kuoli eräs tällainen mielipidevanki nälkälakkoon (ainakin virallisen version mukaan). Myös siviilipukuisten poliisien pahoinpitelijäsakit rusikoivat ja pelottelevat mielipiteenilmaisijoita. Entisen Neuvostoliiton tyylinen sensuuri ja radiolähetysten häirintä ovat tietysti selvää pässinlihaa, ja nettiin pääsyäkin on rajoitettu. Vielä sitäkin vakavamman moitteen voi esittää Castron täysin vastuuttomasta menettelystä Kuuban ohjuskriisin aikana.

Även om man kan förstå varför Kuba under Castro blivit vad det är, bör ingen påstå att det inte vore en diktatur där det ser illa ut för mänskliga rättigheter. Oliktänkare arresteras efter demonstrationer och hålls fängslade i åratal efter en snabbrättegång. I januari dog en sådan åsiktsfånge efter en hungerstrejk (enligt officiella uppgifter). Det är också vanligt med civilklädda poliser som attackerar och terroriserar folk med alltför fräna åsikter. Censuren är som i före detta Sovjetunionen, och radiosändningarna från utlandet stoppas med störningssändare; internationella datanät är inte heller fritt åtkomliga. Men ännu värre var nog Castros rätt ansvarslösa uppförande under Kubakrisen.

Fidel Castron katkeruus ja viha Yhdysvaltoja kohtaan oli nimittäin sitä luokkaa, että hän vaatimalla vaati Neuvostoliiton silloista johtajaa Nikita Hrushtshovia iskemään ensimmäisenä Yhdysvaltoihin strategisilla ydinohjuksilla. Vaatimus oli tietysti Kuuban omankin edun kannalta aivan mielipuolinen, sillä jos Kuuban kriisi olisi johtanut ydinasekonfliktiin, Kuuba olisi aivan varmasti pommitettu elottomaksi siinäkin tapauksessa, että sota olisi saatu pysäytettyä ennen sen täydellistä riistäytymistä käsistä - tämä ei ole minun höpinääni, voitte vaikka lukea asiantuntevamman arvion vaihtoehtohistoriakirjasta ”What If? America” (uuden painoksen nimi näkyy olevan ”What If?s of American History”). Castron menettely oli niin vastuutonta, että sille tuskin löytyy sanaa, ja sikäli kuin tiedän, hän ei ole suostunut pahoittelemaan tätä, vaikka on hiljattain pyytänyt anteeksi esimerkiksi homoseksuaaleihin kohdistamaansa vainoa.

Fidel Castro hatade Förenta Staterna nämligen så bittert att han envist krävde ett sovjetiskt första slag mot Förenta Staterna med strategiska kärnvapen, något som Nikita Chrusjtjov, den dåvarande sovjetledaren, till all lycka inte gick med på. Kravet var även ur Kubas egen synvinkel helt vansinnigt, ty hade Kubakrisen lett till en allomfattande kärnvapenkonflikt, hade atombombningarna förvandlat hela Kuba till en livlös radioaktiv öken även i det fallet att kriget hade kunnat stoppas innan den helt gått ur styr. Det här är inte något jag hittat på - ni får så gärna läsa det själva i den kontrafaktiska historieboken ”What If? America” (en ny upplaga har tydligen titeln ”What If?s of American History”). Castro handlade så ansvarslöst att man saknar ord för att beskriva det, och vad jag vet har han inte gått med på att beklaga det så som han för ett par år sen beklagat de förföljelser av homosexuella i Kuba som på sin tid ägt rum med hans godkännande.

Panu Höglund