Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kielitiede, Historia, Irlanti

nälkälakot, vankikapinat, IRA, Irlannin tasavaltalaisarmeija, Pohjois-Irlanti, iirin kieli, Bobby Sands

Näköjään irlantilaisten nettituttujeni Sinn Féin -henkinen osa kohkaa nyt Bobby Sandsista, joten kaipa minun täytyy kirjoittaa pari sanaa suhtautumisestani IRA:han ja Sinn Féiniin iirinkielisyysmiehenä. Suurin piirtein koko sen ajan, kun olen opetellut iiriä, minulle on kerrottu typeriä vitsejä IRA:sta ja terroristipommeista, kunnes olen lopulta alkanut laukoa niitä itsekin. Tiedättehän te nämä jutut: yksinäinen mies ajaa autolla jotain epävirallista rajaseututietä Pohjois-Irlannissa, kun joukko kommandopipoihin sonnustautuneita pyssymiehiä repäisee oven auki. ”Katolinen vai protestantti?” miehet ärjäisevät. ”Ateisti”, autoilija piipittää henki kurkussa, jolloin isoin ja julmin terroristi mylväisee: ”Älä yritä! Katolinen vai protestanttinen ateisti?” - Kun välttämätön huumoriosuus näin on sivuutettu, siirrytään asiaan eli Bobby Sandsin kansainvälistä kuuluisuutta saaneeseen nälkälakkokuolemaan 31 vuotta sitten.

Tydligen håller den Sinn Féinvänliga falangen bland mina irländska nätbekanta på att göra väsen av Bobby Sands, så jag måste väl plita ned ett par ord om hur jag som i egenskap av irisk språkaktivist förhåller mig till IRA och Sinn Féin. Hela den tid jag lärt mig iriska har jag fått höra utnötta vitsar om IRA och terroristbomber, tills jag börjat berätta dem av eget initiativ. Ni har säkert hört en del av dessa historier: en ensam man kör bil på någon av de där inofficiella landsvägarna nära gränsen i Nordirland, sen blev han stoppad av en trupp beväpnade killar i rånarluvor som öppnar bildörren med ett reptilsnabbt ryck. ”Katolik eller protestant?” ryter männen. ”Ateist”, svarar chauffören dödsförskräckt och med pipig röst. Då vrålar den grymmaste och mest högreste av terroristerna: ”Försök inte! Katolsk eller protestantisk ateist?” - Sen kan vi väl lägga skämtet åsido och gå till saken, dvs. Bobby Sands och hans död efter en hungerstrejk, som väckte internationellt uppseende för trettiett år sen.

Voi tietysti kysyä, miksi kirjoitan tästä nyt enkä viime vuonna, kun kolme vuosikymmentä tuli täyteen. No, jostain syystä irlantilaiseen tasavaltalaisuuteen kallellaan olevat Facebook-kaverit tuntuvat pitävän asiasta huomattavasti enemmän meteliä nyt kuin vuosi sitten. Joka tapauksessa Bobby Sands - iiriksi hän käytti itsestään nimeä Roibeard Ó Seachnasaigh, jos kohta olen nähnyt myös version Roibeard Ó Sándair jonkun iirinkielisen käyttölyyrikon säkeessä - on yksi IRA:laisten tunnetuimpia marttyyreja ja sellaisena yhä väkevä symboli heikäläisten kuvastossa. Iirinkielisyysmiehen näkökulmasta Sandsiin on kuitenkin vaikea olla suhtautumatta hieman kaksipiippuisemmin.

Man kan visst fråga varför jag skriver det här nu och inte för ett år sen, då det blev tre fulla årtionden sedan Sands’ dramatiska död. Nåja, av något skäl var det många fler av mina irisk-republikanska nätpolare som just nu valde att högtidlighålla minnet efter sin hjälte. I alla fall är Bobby Sands - eller Roibeard Ó Seachnasaigh, som han kallade sig på iriska, även om jag också sett versionen Roibeard Ó Sándair i någon iriskspråkig brukslyrikers vers - en av de mest kända IRA-martyrerna och som sådan en av de mäktigaste symbolerna i IRA-sympatisörernas bildspråk. Ägnar man sitt liv åt iriska språket, måste man dock betrakta Sands på ett mera tveeggat sätt.

Yhtäältä kai pitäisi olla kiitollinen siitä, että IRA:ta ihailevalle väelle iirin kieli on periaatteessa tärkeä juttu ja että heikäläiset kannustavat kaikkia perehtymään kieleen. Toisaalta se kuvitelma, että IRA ja Sinn Féin olisivat Irlannin johtava iirinkielisyysvoima, on väärä. Historiankin valossa on ilmiselvää, että tasavaltalaisliike - alkujaan Irlannin itsenäisyysliike, sitten saaren yhdistämiseen pyrkinyt IRA eri ilmenemismuodoissaan - on pikemminkin käyttänyt hyväkseen iirinkielisyysliikettä kuin tukenut sitä. On myös ollut tavallista, että iirinkielisyysaktivistina aloittanut kärsimätön nuori mies on ajautunut IRA:n riveihin ja kuollut nuorena isänmaan puolesta, sen sijaan että hän olisi elänyt pitkän elämän isien kieltä edistääkseen.

Å ena sidan borde man kanske vara tacksam för att de IRA-frälsta i princip ser språket som viktigt och värdefullt och uppmanar alla att bli förtrogna med det. Å andra sidan är det en felaktig föreställning att IRA och Sinn Féin skulle vara den ledande kraften i språkrörelsen. Även i historiens ljus är det klart att den republikanska rörelsen - en självständighetsrörelse till att börja med, sedan alla de olika inkarnationerna av IRA som lagt sig vinn om att återförena ön - snarare utnyttjat än stött den iriska språksaken. Det har också varit vanligt att en otålig ung man som i början anslutit sig till språkrörelsen senare begått misstaget att bli IRA-man och dött ung, inte för kung men dock för fosterland, i stället för att leva ett långt liv för att främja språket.

Ensimmäinen esimerkki tästä oli itse Patrick Pearse (Pádraig Mac Piarais), vuoden 1916 pääsiäiskapinan johtaja ja luultavasti vieläkin Irlannin ihannoiduin sankari. Alkujaan hän kirjoitteli runoja ja novelleja iiriksi - hän oli kaupunkilaispoika, mutta oppi kielen niin hyvin, että hänen novelleissaan on vaikea nähdä jälkeäkään englannista äidinkielenä. Vähitellen hän kuitenkin siirtyi kieli- ja kulttuurinationalismista poliittiseen nationalismiin, jolloin hän hylkäsi iirin kielen ja keskittyi laatimaan propagandaa englanniksi. Pääsiäiskapinan aikana hän luki Irlannin tasavallan itsenäisyysjulistuksen hämmentyneille dublinilaisille kaupungin pääpostitoimiston portailta, minkä jälkeen ei kauaa kulunut, kun hän muiden kapinallisten tavoin jäi vangiksi. Muutaman viikon päästä hänen elämänsä katkesi 36 vuoden iässä brittien teloituskomppanian luoteihin Kllmainhamin (Cill Mhaighneann) vankilan sisäpihalla, jolloin hän nousi välittömästi irlantilaisen tasavaltalaisuuden pyhien marttyyrien pantheoniin. Postitoimisto on vieläkin toiminnassa - minäkin olen joskus lähettänyt sieltä kirjeitä ja kortteja - vaikka on jo kauan puhuttu, että se pitäisi kokonaisuudessaan muuttaa museoksi. 

Det första exemplet på detta var självaste Patrick Pearse, på iriska Pádraig Mac Piarais, som ledde påskupproret år 1916 och som än i dag torde vara den mest idealiserade hjälten på Irland. Till att börja med skrev han dikter och noveller på iriska - han var en stadsgosse, men lärde sig språket så flytande, att det är svårt att tro att hans noveller inte skrivits av en infödd. Så småningom övergick han dock från språk- och kulturnationalism till politisk nationalism, vilket föranledde honom att ge katten i iriska språket och i stället koncentrera sig på att skriva propaganda på engelska. Under påskupproret läste han irländska republikens självständighetsförklaring högt från huvudpostkontorets ingångstrappa för förvånade dublinbor för att inte alltför länge därefter tillfångatas av britterna tillsammans med andra upprorsmakare. Det gick några veckor, och sen avrättade engelsmännen honom på Kilmainhamfängelset (Cill Mhaighneann), vilket genast gjorde honom till en helig martyr i den irländska republikanismens panteon. Postkontoret fungerar än i dag - jag har också nångång varit där och skickat brev och kort till hemlandet - även om det länge talats om att det helt borde omvandlas till ett museum.

Pearsen elämä tuntuu muodostavan valmiin mallin, jota seuraten useampi kuin yksi nuorten irlantilaisten miesten sukupolvi on astellut varhaiseen kuolemaan. Kuuluisa esimerkki on viisikymmenluvun lopussa kuollut Seán Sabhat, oikeastaan Seán South (”Sabhat” on vain tapa kirjoittaa ”South” ääntämisen mukaan iiriksi - samalla metodilla suomennettuna nimestä tulisi Jussi Sautti), joka oli oikeastaan kotoisin Limerickistä (Luimneach), siis ei Pohjois-Irlantia läheltäkään. Hän harrasti ensin intensiivisesti iirin kieltä nuorena, ihanteellisena miehenä ja hyvin hartaana katolisena - kovin konservatiiviseksikin häntä on luonnehdittu, mutta iirinkielisyysliikkeessä toimiessaan hän esitti hyvinkin järkeviä ideoita: hän ehdotti esimerkiksi iirinkielistä pilalehteä lapsille.

Pearses liv tycks utgöra en färdig förlaga som fler än en generation av unga irländska killar dött genom att imitera. Ett berömt exempel är Seán Sabhat, egentligen Seán South - ”Sabhat” är bara ett nödtorftigt gaeliserat skrivsätt för ”South”. Någon nordirländare var han inte, ty han var hemma från Limerick. Till att börja med lärde han sig iriska och kämpade för språksaken som den unge idealist han var. Han var även en hängiven katolik och sägs ha varit rätt konservativt lagd, men inom språkrörelsen framförde han mycket förnuftiga förslag: en av hans idéer var en iriskspråkig skämttidning för barn.

Ottaen huomioon, miten paljon iirinkielisyysliikettä on lähes koko sen historian ajan syytetty ukkoutumisesta ja huumorittomuudesta, tämä oli hyvinkin mielekäs ja uutta luova ajatus, mutta valitettavasti sen toteuttaminen tikahtui liikkeen byrokratian uumeniin. Ehkä siitä turhautuneena Sabhat liittyi IRA:n riveihin vapauttamaan Pohjois-Irlantia brittien kynsistä - viisikymmenluvun lopulla ja kuusikymmenluvun alussa IRA kävi ns. rajasotaa Pohjois-Irlannin poliisivoimia vastaan, ja Sabhat oli aina ollut kiinnostunut sotapuuhista: hän oli kuulunut myös FCÁ:han, Irlannin armeijan (siis sen laillisen) reservijoukkoihin (lyhenne tulee iirin sanoista Fórsa Cosanta Áitiúil, ”paikallinen puolustusvoima” - maakuntajoukot, jos niin haluatte). 

Den iriska språkrörelsen har beskyllts för förgubbning och humorlöshet sedan den kom till, så det var ett rätt sinnrikt och nydanande infall, men förverkligandet överlämnades åt en kommitté, dvs. åt glömskan. Kanske var det här den besvikelse som kom Sabhat att lämna språkrörelsen för att i stället kämpa i IRAs led mot engelsmännen i Nordirland. Mot slutet av femtitalet och i början av sextitalet förde IRA det såkallade gränskriget mot den nordirländska poliskåren, och Sabhat hade alltid intresserat sig för krig. Han hade också tillhört reservtrupperna i den lagliga irländska armén, den såkallade lokala försvarsstyrkan FCÁ (Fórsa Cosanta Áitiúil) - landskapstrupperna, om ni så vill.

Koko rajasotaretki oli jota kuinkin yhtä donquijotemainen tempaus kuin Pearsen pääsiäiskapina. Sotilaallisesti se oli fiasko, ja IRA on itsekin myöntänyt, että siitä ei ollut muuta iloa kuin taisteluhengen ylläpitäminen ja nostattaminen uuden sukupolven keskuudessa. Pearse itse oli sanonut, että irlantilaisten on ihan periaatteessa vuodatettava vertaan joka sukupolvessa isänmaan tähden - jos jaksaisin kaivaa esiin William Butler Yeatsin runon ”Three Songs to the One Burden”, siteeraisin siitä tässä viimeisen säkeistön - ja ainakin hänestä voi sanoa, että hän eli ja kuoli kuten opetti.

Hela gränskrigståget var ett lika Don Quijoteaktigt jippo som det av Pearse ledda påskupproret. Militärt sett var hela historien ett fiasko, och IRA-ledarna har medgett att det egentligen bara tjänade till att skapa och upprätthålla kampanda i den unga generationen IRA-män. Självaste Pearse hade sagt att irländarna av princip borde utgjuta några droppar av blod för fosterlandet i varje generation - om jag orkade leta rätt på mitt exemplar av William Butler Yeats’ samlade dikter, skulle jag här citera den sista versen av ”Three Songs to the One Burden” - och om Pearse kan det åtminstone sägas att han både levde och dog som han lärde.

Seán Sabhat kaatui uutenavuotena 1957, alle kolmekymppisenä, Brookeboroughin (Achadh Lon) poliisiasemalle hyökätessään. Hänen IRA-yksikkönsä teki suunnilleen kaiken väärin, erehtyi ensin rakennuksesta, ja konekivääristä loppuivat ammukset kesken. Kun poliisi alkoi ampua takaisin, Sabhat ja toinen nuori IRA-mies, Feargal Ó hAnluain (Fergal O’Hanlon) Monaghanista (historiallisesta Ulsterin maakunnasta, mutta Pohjois-Irlannin ulkopuolelta) haavoittuivat kohtalokkaasti tulituksessa ja menehtyivät vammoihinsa myöhemmin - yhden version mukaan julmat britit hyökkäsivät jälkeen päin IRA:n turvatalona toimineelle maatilalle, ja oljilla makaavat haavoittuneet nuorukaiset surmattiin kylmäverisesti.

Seán Sabhat stupade på nyårsdagen 1957, inte ens fyllda trettio, när han och en del andra IRA-frivilliga försökte attackera en poliskasern i Brookeborough (Achadh Lon). Hans enhet gjorde bort sig på alla möjliga sätt - de kände inte ens igen byggnaden när de anlände till byn. Skotten i deras kulspruta tröt precis när polisen besvarade elden, och Seán Sabhat och en annan ung IRA-man, Feargal Ó hAnluain (Fergal O’Hanlon) från Monaghan sårades dödligt i beskjutningen och dog senare av sviterna - enligt en version av historien stormade engelsmännen farmen som IRA-männen använde som gömställe, och de sårade ynglingarna som låg i halmen på ett visthus togs kallblodigt av daga.

Bobby Sands oli taas yksi saman ketjun lenkki - tavallinen katolinen poika Pohjois-Irlannista, joka tuli eläneeksi epätavallisen elämän. Hän oli kotoisin Newtownabbeysta (Baile na Mainistreach) läheltä Belfastia (Béal Feirste), ja hänen perheensä joutui muuttamaan paikasta toiseen jouduttuaan protestanttihuligaanien uhkailemiksi - Bobby pääsi käsityöläisen kisälliksi, mutta joutui keskeyttämään oppisopimuskoulutuksensa, koska lojalistit uhkailivat verstaan mestaria. Tällä taustalla ei ole ihme, että Bobby päätyi IRA:han - hänen sisarensakin on naimisissa pitkää tuomiota istuvan kovan linjan terroristin kanssa ja toimii ns. Todellisen IRA:n, rauhansopimusta vastustavan sirpaleryhmän, poliittisessa siivessä, 32 kreivikunnan suvereenisuusliikkeessä (32 kreivikunnalla tarkoitetaan koko Irlannin saarta).

Bobby Sands var en länk i samma kedja - en vanlig katolsk kille från Nordirland som dock levde ett ovanligt liv. Han var hemma från Newtownabbey (Baile na Mainistreach) nästintill Belfast (Béal Feirste), och hans familj fick flytta från ort till ort för att komma undan de trakasserande protestantiska huliganerna. Bobby blev t ex gesäll åt en hantverkare, men var tvungen att avbryta sin skolning i förtid, eftersom hans verkstadsmästare fick stå ut med hotelser från lojalister. Den här bakgrunden innebär att det inte var något under om Bobby slutade som IRA-man. I dag är hans syster gift med en hårdhänt terrorist som sitter inne; själv är hon verksam i den politiska motsvarigheten till ”Real IRA” (”Verkliga IRA”), en splittergrupp som motsätter sig det nordirländska fredsavtalet. Den politiska organisationen heter ”Rörelsen för de 32 grevskapens suverenitet” - de 32 grevskapen är en beteckning för hela ön Irland.

Terroristihommissa Bobby tuntuu olleen melko pieni tekijä - hänet pidätettiin laittomien aseiden hallussapidosta samana vuonna kun hän liittyi IRA:han, ja kiinni jääneenä miehenä, jonka naama oli jo poliisin tiedossa, hänen hyödyllisyytensä aktiivisena taistelijana ei enää ollut entisensä. On mahdollista, että hän osallistui ammuskeluun, jonka vastapuolena olivat Ulsterin kuninkaallisen poliisikunnan konstaapelit, mutta tätäkään ei voitu täysin näyttää toteen; joka tapauksessa hänet tuomittiin vuonna 1977 neljäntoista vuoden vankeuteen ja suljettiin Long Keshin (An Cheis Fhada) vankilaan, myös Mazen nimellä tunnettuun.

Som terrorist förefaller Bobby aldrig ha gjort särskilt märkligt ifrån sig: nar han väl anslutit sig till IRA blev han arresterat för olagligt vapeninnehav innan året var slut, och när hans ansikte p g a arresteringen redan var polisen bekant, kunde han inte räkna med att anförtros särskilt viktiga uppgifter efteråt heller. Det är möjligt att han var med om en skottväxling mellan IRA och konstaplar i Ulsters kungliga poliskår, men detta kunde inte bevisas. Under alla omständigheter dömdes han år 1977 till fjorton års fängelse och intogs på fängelset Long Kesh (An Cheise Fhada), även känt som Maze. 

Nälkälakot olivat osa IRA-vankien vaatimuksia saada sotavangin asema, johon olisi kuulunut mm. oikeus käyttää omia vaatteita vankilan raitapaitojen sijasta. Pohjois-Irlannin konfliktin alkuaikoina ainakin osalla IRA-vankeja oli tämä asema, ja silloinkin se myönnettiin nälkälakon tuloksena IRA:n lepyttelemiseksi. Vuonna 1976 IRA-vankeja alettiin asteittain taas siirtyä kohtelemaan tavallisina rikollisina, ja tämä kärjisti vartijoiden ja vankien välit siihen pisteeseen, että vangit eivät lopulta suostuneet menemään edes vessaan vartijan saattamina. Asiat tehtiin sen sijaan sellien sisällä, jolloin ulosteen, virtsan ja naisvangeilla kuukautisveren lemu saavutti lopulta huumaavat mittasuhteet.

Hungerstrejkerna var en del av IRA-fångarnas kampanj som gick ut på att bli erkända som krigsfångar. Detta skulle bl a ha berättigat dem till att ha på sig egna kläder i stället för fängelseuniformer. Under de första åren av Nordirlandskonflikten hade åtminstone en del av IRA-fångarna denna status, och även då tillerkändes den dem efter en hungerstrejk, som ett försök att blidka IRA. År 1976 övergick fängelsemyndigheterna gradvis till att igen bemöta IRA-fångarna som vanliga brottslingar, och förhållandet mellan väktarna och fångarna tillspetsades till den milda grad att fångarna vägrade att t o m gå på wc ackompanjerade av en väktare. I stället uträttade de sina naturbehov inne i sina celler, och så småningom blev lukten av avföring, urin och hos kvinnliga fångar av menstrualblod alldeles omöjlig att ens föreställa sig.

Tästä ns. likaisesta protestista amerikkalainen matkakirjailija Paul Theroux kirjoitti pian Bobby Sandsin kuoleman jälkeen kirjoittamassaan Isoa-Britanniaa käsittelevässä kirjassa ”Saarivaltakunta”, että hänen oli vaikea kuvitella kenenkään näkemistään perheenemännyyden rasittamista irlantilaisista naisista alkavan moiseen, vaikka hän saattoikin kuvitella itseään vihaavan irlantilaisen terroristiäijän alentuvan moiseen. No, Theroux oli väärässä: Mairéad Farrell (tai Mairéad Ní Fhearaíl, jos niin haluatte), jonka brittijoukot surmasivat Gibraltarilla marraskuussa 1988 kahden muun terroristisista aikeista epäillyn IRA-aktivistin kanssa, oli itse asiassa likaisen protestin veteraani, joka oli aikoinaan antanut irlantilaiselle journalistille ja IRA:n historian laatijalle Tim Pat Cooganille haastattelun kuukautisvereen tahriintuneeseen huopaan pukeutuneena.

Om denna ”smutsiga protest” skrev den amerikanske reseskildraren Paul Theroux i boken ”The Kingdom by the Sea” (för en gångs skull känner jag inte till den svenska titeln), som handlar om Storbritannien och Nordirland och som han tillkom ganska snart efter Sands’ död, att han svårligen kunde tänka sig att denna form av protest skulle omfattas av någon av de trötta nordirländska kvinnor han såg omkring sig, även om han tyckte att en självhatande irländsk terroristgubbe kunde hålla på med sådant. Nåja, Theroux misstog sig: Mairéad Farrell (eller Mairéad Ní Fhearaíle, om ni så vill), en kvinnlig IRA-frivillig som de brittiska trupperna dödade i november 1988 tillsammans med två andra terrorismmisstänkta IRA-aktivister, var faktiskt också en veteran av den smutsiga protesten: hon hade låtit sig intervjuas av den irländske journalisten och IRA-historikern Tim Pat Coogan endast iklädd en filt som var sölad med mensblod.

Bobby Sandsin kuolema nälkälakkoon tapahtui samoihin aikoihin kun näin televisiosta Mirja Metsolan dokumenttielokuvan ”Kahdesti syntynyt kieli”. Olin silloin teinipoika, ja oikeastaan vasta kymmenen vuotta myöhemmin, 90-luvun alussa, ryhdyin vakavissani opettelemaan iiriä, mutta katson Metsolan kuitenkin olevan pitkälti vastuussa siitä, että minusta tuli iirinkielisyysmies. (Heti kun sain selvitettyä, kuka sen muinaisen televisiodokumentin oli tehnyt, otin häneen yhteyttä ja kerroin hänelle siitä, millaisen vaikutuksen hänen ohjelmansa oli tehnyt aikoinaan viisitoistavuotiaaseen poikaan. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu.) Toki tiesin iirin kielen olemassaolosta jo ennestään, mutta sekä Bobby Sandsin kuolemasta noussut mediahäly että tämä dokumentti pitivät sen mielessäni erityisellä tavalla niihin aikoihin kun olin siirtymässä yläasteelta lukioon.

Bobby Sands hungerstrejk och död skedde ungefär samtidigt som jag såg på teve Mirja Metsolas dokumentär ”Kahdesti syntynyt kieli” (Det pånyttfödda språket). Då var jag en tonårskille, och det var först ett årtionde senare, i början av nittitalet, som jag på allvar började lära mig iriska, men ändå anser jag att det är Metsola som får axla ansvaret för att jag blev en irisk språkaktivist. (När jag väl fått reda på vem som hade regisserat dokumentären kontaktade jag henne genast och berättade för henne hur hennes program på sin tid influerat en tonårspojke. Ära den som äras bör, eller hur är det nu man säger.) Visst var jag redan tidigare medveten om att språket existerade, men tack vare både mediaståhejet kring Sands’ död och den här dokumentären fick språket en särskild plats i mina tankar när jag just höll på att övergå från högstadiet till gymnasiet.

Sitten kun vähän alle kolmekymppisenä pääsin mukaan iirinkieliseen nettielämään, siellä tietysti oli omat kiintiöpohjoisirlantilaisensa, mutta IRA:n ja Sinn Féinin kannatus ja ihannointi oli varsin vähäistä. Syykin selvisi nopeasti: tasavaltalaisen liikkeen kannattajilla oli paha tapa soluttautua netin iirinkielisille postituslistoille spämmäämään niitä umpeen omalla - tietysti englanninkielisellä - propagandallaan. Tavallisesti näille häiriköille tuli täydellisenä yllätyksenä se ärtymys, jota heidän kirjoittelunsa herätti meissä iirin harrastajissa. Heidän mielestään nimittäin nationalistinen, poliittinen toiminta tasavaltalaisliikkeen riveissä - eikä suinkaan kielen opettelu ja käyttö - oli sitä kaikkein parasta iirinkielisyystyötäkin.

Jag var lite yngre än tretti när jag kom med i det iriskspråkiga Internetlivet, och där fanns det också den oundvikliga kvoten nordirländare. Ändå var det rätt få som bekände sig till Sinn Féin eller hyste någon romantisk föreställning om IRA. Orsaken blev snabbt klar: anhängare av den republikanska rörelsen har den beklagliga ovanan att inflitrera de iriskspråkiga e-postlistorna för att spamma igen dem med sin egen propaganda, givetvis på engelska. Vanligen var dessa plågoris mycket överraskade när de fick höra att vi språkfantaster inte särskilt uppskattade deras skriverier. De trodde nämligen fullt och fast att det bästa sättet att arbeta för iriska språkets framtid var att kämpa i republikanismens led, inte att lära sig iriska och använda sina språkkunskaper i praktiken.

Bobby Sands oli myös iirin kielen harrastaja. IRA:n sankaritarustossa hänestä on leivottu hyvinkin älykästä ja monilahjakasta nuorta miestä, mutta kuten sanottu, hän oli tavallinen pohjoisirlantilaispoika, joka opiskeli vankilassa koska siellä ei ollut muutakaan tekemistä. Monien muiden IRA:n miesten tavoin hän tutustui myös esi-isiensä kieleen perusteellisemmin vasta kiven sisässä. Olen lukenut hänen jälkeenjääneet paperinsa - ne on tietysti koottu kirjaksi - maleksiessani Galwayn yliopiston kirjastossa talvella 1998-1999, ja vaikka hän ei pystynytkään kirjoittamaan kovin virheetöntä iiriä, hän oli oppinut muutamia sellaisia sanontoja, joista tunnistin, että hänellä oli ilmeisesti syntyperäisiä tai erittäin hyvin kieltä osaavia opettajia. Hän olisi luultavasti oppinut kielen erittäin hyvin, jos olisi päättänyt elää isänmaansa puolesta nälkälakkoon kuolemisen sijasta.

Bobby Sands lärde sig också iriska. I IRA-mytologin framställs han ofta som en mycket intelligent och mångsidigt begåvad ung man, men som sagt var han bara en vanlig nordirländsk kille, som idkade allehande självstudier under sin fängelsetid eftersom han inte hade något annat att bekämpa tristessen med. Som många andra IRA-män var det först i fångenskap som han blev förtrogen med förfädernas språk. Hans efterlämnade papper har kommit ut i bokform, och jag läste boken på universitetsbiblioteket i Galway nångång under låsåret 1998-1999, och även om han inte kunde uttrycka sig på särskilt felfri iriska, hade han lärt sig några sådana idiomatiska uttryck som gav vid handen att han hade tillgång till mycket högklassig undervisning. Han skulle antagligen ha lärt sig mycket bra iriska om han hade beslutat att leva för fosterlandet, inte att svälta ihjäl.

Toisaalta tietysti Bobbyn liikuttava ja vähän säälittävä yritys opetella kieltä tuntui olevan vain yksi esimerkki siitä, miten hän ja monet muut IRA:n riveissä kuolleet tavalliset nuorukaiset kokevat sovitella päälleen Patrick Pearsen liian isoa takkia. He haluavat suurmiehiksi ja sankarimarttyyreiksi, mutta eivät omina itseinään, vaan esikuvansa jäljitelminä. Tunnettu balladi ”The Patriot Game” kertoo Fergal O’Hanlonista, Seán Sabhatin kanssa samaan aikaan kuolleesta nuorukaisesta, hämmentävän realistisesti ja yrittämättäkään kiistää tai kaunistella IRA:n soturin väistämätöntä kohtaloa. Balladin alku on varoittava: ”Tulkaa kaikki nuoret kapinalliset ja kuulkaa kun laulan: isänmaanrakkaus on pelottava asia. Se karkottaa pois pelon nopeasti kuin liekki ja kutsuu meidät kaikki mukaan patrioottien peliin.” Sen jälkeen laulu kertaa nuoren marttyyrin elämän tapahtumat: kuinka hän oppii ”patrioottipelin” säännöt, lukee irlantilaista isänmaallista kirjallisuutta, oppii syyttämään brittejä kaikesta ja astuu riviin. Viimeisessä säkeistössä hän sitten makaa verissään seulaksi ammuttuna. Patrioottipeli on lopussa.

Bobbys rörande och lite ömkansvärda försök att lära sig iriska tycktes dock å andra sidan bara vara ett exempel på hur han och många andra vanliga unga killar som dött i IRAs led gjort sitt yttersta för att efterlikna Patrick Pearse. De vill bli stormän och hjältemartyrer, men inte med sina egna individuella förtjänster, utan som imitationer av förebilden. Det finns en ballad, ”The Patriot Game”, som handlar om Fergal O’Hanlons liv och död - samme O’Hanlon alltså som dog sida vid sida med Seán Sabhat. Balladen berättar med häpnadsväckande realism och utan onödig försköning om hur det oundvikligen går med en IRA-krigare. Upptakten till sången varnar: ”Kom hit, alla ni unga upprorsmän och lyssna till mig: fosterlandskärleken är en förskräcklig sak. Den förjagar skräcken snabbt som en låga och kallar oss alla med till patrioternas spel.” Sedan repeterar sången alla de viktiga händelserna i en ung martyrs liv: hur han lär sig reglerna i ”patrioternas spel” genom att läsa fosterländsk litteratur och lära sig skylla allting på engelsmännen. Sedan ansluter han sig till IRA. I den sista versen ligger han redan sönderskjuten i sitt blod. Patriotspelet är slut.

Tästä tulee mieleen Runebergin ”Sotilaspoika”, joka muistelee edeltäviä sukupolvia: ”näin heidän kävi, vertaan näin sai vuotaa kaikki nää, mut moinen elo uljas on ja uljas kuolo tää.” IRA:n miehet seuraavat esikuviansa kuolemaan, kuten sotilaspoika isiään, eikä siinä oikeastaan ole sijaa individualismille, omien unelmien toteuttamiselle. Elämälle antaa tarkoituksen kuolema, ja mitä pikemmin soturi siihen käy, sen parempi - kaikki muu on turhia mutkia tiellä kohti kirkastusta. Ja nuoren miehen on helpompi kuolla nuorena kuin ajatella pitkää, kärsivällistä elämäntyötä vanhenevana, rapistuvana herrana kannattamiensa asioiden puolesta. Tähän kohtaan lainaan Viktor Rydbergiä: ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin.” -  ”Joukon maine mustuvi aina, kun vimmassa taiston […] vanhuksen kuolevan näät. Nuorukaiselle kuolla kuuluu […] taistossa kaatuen hän kaunis on kuolossa myös.”

Det här får mig att tänka på hur ”soldatgossen” i Runebergs dikt berättar om sina förfäders öden: ”Så var med dem, så blödde de, så har det ständigt gått; Ett härligt liv de levat dock, en härlig död de fått.” IRA-männen följer sina förebilder ända in i döden, såsom soldatgossen sina fäder, och det finns ingen plats där för individualism, för förverkligandet av ens egna drömmar. Det är bara döden som ger livet en mening, och ju snabbare krigaren går den till mötes, desto bättre: allt annat är onödiga grindar på vägen till den slutliga förklaringen. Och en ung man finner det lättare att dö ung än att tänka på ett långt, tålmodigt livsverk som en åldrande, förfallande gubbe som helgat sitt liv åt vad han vill arbeta för. Och här ska jag citera Viktor Rydberg: ”Härlig är döden, när modigt i främsta ledet du dignar, dignar i kamp för ditt land, dör för din stad och ditt hem.” - ”Skam och nesa drabbar en här, då i fylkingespetsen […] man ser gubben förblöda och dö. Detta höves ju främst en yngling […] skön är han ännu som död, fallen i slaktningens mitt.”

(Bobby Sands kuoli nälkään toukokuun 5. päivänä 1981. Bobby Sands dog av svält den 5 maj 1981.) 

Panu Höglund