Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Yhteiskunta, Kulttuuri, Politiikka

feminismi, puolueet, kirjat, feministit, boakäärmeet, politiikka, juntit

Kolmeakymmentä tärppivä, mutta johdonmukaisesti alle kaksikymppisen elkein käyttäytyvä kokoomusnuori ja naisjulkkis - lieneekö joskus ennen julkisuuttaan tehnyt oikeita töitäkin - nimeltä Viivi Avellan on julkaissut teoksen, jonka Viivi-niminen minäkertoja (yhtäläisyydet kirjoittajaan ovat tietenkin täysin sattumanvaraisia, koska kyseessä on fiktiivinen teos) keskittyy holtittomissa seksiseikkailuissa piehtaroimiseen. Tiedotusvälineiden erityistä huomiota on herättänyt sana boa miehisen siitosulokkeen metaforana; olen tietysti vanha kalkkis ja juntti ja sivussa puhekielen kehityksestä, mutta itse olen kuullut kyseistä käärmettä käytettävän pikemminkin ulostekiemuran synonyyminä. Yhtä kaikki, kumpaa asiaa sanalla sitten tarkoitetaankin, kirja taitaa olla oikea boakäärmeiden hyökkäys.

Viivin teosta en tietenkään ole ostanut. Minä en rupea hänen rillutteluaan rahoittamaan. Riittää kun olen lukenut viime lauantain Iltalehden viikonloppuliitteestä hänen haastattelunsa. Valitan, en oikein voinut ohittaa sitä, kun Viivi itse oli pantu liitteen kanteen heristämään lukijalle jonkinmoisilla viinaksilla täytettyä lasia kasvoillaan niin vähälahjainen ilme, että se sai hänet näyttämään teholaihdutuskuurin kokeneelta Anna Nicole Smithiltä. Tämä ei tietenkään sinänsä ole todiste neiti Avellanin älyllisten kykyjen rajallisuudesta: kyseessä voi olla pelkästään nuorille ja nuorehkoille kokoomuslaistytöille tietoisesti suunniteltu ja brändätty tyyli, jonka tarkoituksena on kerätä äänet epäpoliittisilta, bilettäviltä bimboilta tarjoamalla heille samaistumiskohteita.

Tuossa muuten onkin yksi syy, miksi minä en voisi äänestää kokoomusta siinäkään tapauksessa, että vanhemmiten paatuisin kannattamaan sen ajamia asioita. Nimenomaan konservatiivina minun on täysin mahdotonta vetää punaista viivaani sellaiselle puolueelle, jonka tavaramerkiksi ovat muodostuneet räkäkännissä rääkyvät puleeratut pissikset. Takavuosina kokoomus julistautui kykypuolueeksi, ts. lahjakkaiden ja osaavien ihmisten asiaa ajavaksi meritokraattiseksi puolueeksi. Valitettavasti meikatut ja pyntätyt nuoret naiset, joilla ei oikeasti ole mitään asiaa ja jotka eivät osaa muotoilla sitäkään vähää oikeakielisesti, eivät herätä kovin ansioitunutta tai kyvykästä vaikutelmaa.

Mitään hirveän fiksua Viivi ei tietenkään Iltalehdellekään osannut sanoa, joskin haastattelussa oli sitäkin enemmän tahatonta huumoria. Kännääminen, juhliminen ja seksisöhellys ovat ainoa todellisuus, jonka Viivi tuntee ja josta hän osaa kirjoittaa - hänen teoksensa on reaalisuutta kirjan muodossa, kuten hän muotoilee asian suomen kieltä tunnusomaisen kömpelösti käyttäen - lieneekö eläissään lukenut edes naistenlehtiä? Luonnollisesti hän kiirehtii tämän todettuaan heti puhumaan itsensä pussiin julistamalla, että kirja on täysin fiktiivinen. Sitten tulee taas hoppu selitellä, että tämä on sinkkunaisten todellisuutta nykyään, ts. kyse ei ole yksinomaan hänen omista huonoista tavoistaan, vaan hänen koko viiteryhmästään.

Viivin lausumista on ylipäätäänkin turha hakea johdonmukaisuutta. Yhdessä kohdassa hän väittää haluavansa olla äijä ja reilu jätkä, mihin tietenkin kuuluu ryyppääminen ja koheltaminen; toisaalta hän kerskuu esineellistävänsä miehiä samalla tavalla kuin miehetkin aina ovat esineellistäneet naisia. Haastattelijaparka ei vaivaudu vetämään häntä tilille tällaisista ilmiselvistä ristiriitaisuuksista, mutta tuskinpa se on tarpeenkaan: jutuistaan päätellen Viivi on luonnonvoima, joka puhuu nopeammin kuin ajattelee.

Feminismiä Viivi ei tietenkään sano arvostavansa, vaikka hän onkin suuremmassa määrin sen tuote kuin myöntääkään. Kuten jokainen tunnustautunut feministi on aina valmis inttämään, feminismejä on monenlaisia ja feministit ovat keskenään eri mieltä monista keskeisistä kysymyksistä. Ainoa asia, josta he ovat yhtä mieltä, on se, että naisen ei pidä hävetä mitään, että naisella on oikeus olla kuinka itsekäs haluaa ja että naista ei saa syyllistää yhtään mistään. Tämä ajattelutapa - että naisella on oikeus kaikkeen eikä hänellä ole mitään velvollisuuksia - on kaikkien naisasiaihmisten pienin yhteinen nimittäjä, ja sellaisena ainoa feminismin muoto, jolla on katuojatasolla mitään todellista vaikutusta ihmisten arkielämään ja yhteiskuntaan.

Feministit julistavat, että naisella on oikeus paneskella ja ryypätä miten huvittaa ja että on vanhanaikaista moralisointia paheksua tätä. Tämä oppi on imeytynyt yhteiskuntaan jo niin syvälle, että joku Viivi Avellan noudattaa sitä ihan luonnostaan ja viattomasti. Nuoret femakot, jotka elävät parhaansa mukaan kuten Viivi, esittävät asian tietenkin niin, että heidän kohdallaan kyse on jonkinlaisesta kapinasta oletettuja vanhoja arvoja vastaan. Viivi eroaa heistä sikäli, että tietää varsin hyvin naisten vastuuttoman riekkumisen olevan nykypäivän valtakulttuuria eikä yritäkään markkinoida sitä minään vallankumouksellisuutena.

Kokoomuksen riveihin ilmaantuneet viivit ja sarkut ovat myös oma esimerkkinsä siitä, että naiskiintiöistä on politiikassa tullut jo käytännön tosiasia: nuoria naisia kosiskellaan puolueisiin mukaan urakalla, heidän tosiasiallisista meriiteistään piittaamatta. Bilettäjäbimbot pääsevät politiikkaan nimenomaan naiseuttaan, eivät minkään erityisten kykyjen ansiosta. Aivan samanlaisia pikkupissiksiä oli kunnallisvaaleissa vihreidenkin listoilla, vaikka he mielellään kuvittelivat ja esittivät olevansa herkkiä, taiteellisia ja älyllisiä - kokoomuksen tytöt eivät sentään alennu moiseen teeskentelyyn. Nuoria miehiä sitä vastoin ei näy sen enempää vasemmalla kuin oikeallakaan, eikä heidän asiaansa halua kukaan ajaa.

Panu Höglund