Arto Paasilinnan etukäteisnekrologi
30.12.2010
Panu
Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri
Arto Paasilinna on lehtitietojen mukaan kaikki kirjansa kirjoittanut, vaikka hengissä heiluukin vielä. Siksipä ei liene ennenaikaista laatia nekrologia Paasilinnalle kirjailijana. Hän nyt kuitenkin on vaikuttanut suomalaiseen mieleen ja huumorintajuun merkittävästi viime vuosikymmeninä, ja myös jäljittelijöitä voi sanoa ilmaantuneen. Ainakin ruotsinsuomalaisen nimimerkki Klaus Vikingin 1980-luvulla joltistakin huomiota herättänyt huumoriromaani Todennäköinen sukellusvene vaikutti hyvinkin artopaasilinnalaisen otteen soveltamiselta riikinruotsalaiseen yhteiskuntaan.
Paasilinnan teokset ovat saavuttaneet samanlaista odottamatonta kulttimenestystä ulkomailla - vallankin Ranskassa - kuin Aki Kaurismäen elokuvat. Esimerkiksi Turun kaupunginkirjastosta löytyy mm. Vapahtaja Surunen sloveniaksi ja Jäniksen vuosi islanniksi; jälkimmäistä eilisiltana hieman selailinkin päästäkseni tunnelmaan tätä kolumnia varten. Täällä kotimaassa Paasilinnan menestystä on jonkin verran ihmetelty, koska meillä häntä pidetään junttihumoristina ja liukuhihnakirjoittajana - viihdemiehenä, ei sen kummempana. Kyse on tietysti jossain määrin maailmanmenestyksen herättämästä kateudesta, mutta myös siitä, että Paasilinnan kirjat ovat ennen muuta vauhdikasta tarinointia, joka ei ole intellektuellipiireissä kovin suosittua: pitäisi näet olla syvällinen esseistisellä, jutunkerrontaa hidastavalla tavalla. Arto Paasilinnan syvällisyys, jos sitä on, näkyy enemmänkin tarinan tapahtumissa ja juonen käänteissä, siinä, mitä ne ilmentävät.
Tyyliltään ja kielenkäytöltään Arto Paasilinna on konstailematon ja funktionalistinen. Huomaa, että miehellä on journalistin kokemusta ja ammattitaitoa. Kieli vie tapahtumia eteenpäin ja se on sen miltei ainoa tehtävä. Toisaalta välistä kyllä huomaa, että teokset ovat kiireessä tehtyjä eivätkä aina viimeisteltyjä: hän saattaa esimerkiksi kappaleen loppupuolella selittää alkupuolella todetun merkitystä joksikin muuksi, koska huomaa sanoneensa erehdyksessä jotain sellaista, mikä ei sovi juoneen. Tuollaiset pikku korjailut toki lisäävät tekstin puheenomaisuutta ja jutuniskijämäisyyttä, ja asiantunteva kääntäjä osaa varmaankin editoida ne tarvittaessa tekstistä pois ja vaihtaa niiden tilalle jotain sellaista, mikä kohdekielessä synnyttää samanlaisen suullisen kerronnan vaikutelman. Olisikin syytä pohtia sitä, missä määrin Arto Paasilinnan maailmanmenestys on ollut hyvien kääntäjien ansiota. Ainakin ranskantamiseen tuntuu sisältyneen kovakätistäkin lokalisointia, sillä esimerkiksi Hirtettyjen kettujen metsän päähenkilö, Ruotsiin muuttanut ja siellä pankkirosvoksi alkanut etninen savolainen Oiva Juntunen on ranskankielisessä versiossa joutunut vaihtamaan etunimensä Rafaeliksi - on hän sentään Juntusena saanut pysyä.
Sujuvan kerronnallisuuden vuoksi on helppoa syyttää Paasilinnaa kielellisesti köyhäksi. Huovismainen, joskus uuvuttavaan itsetarkoituksellisuuteen eksyvä konstaileva rehevyys häneltä puuttuu, mutta ei hän pelkää tarttua harvinaiseen tai murteelliseen sanaan, jos se oikealta tuntuu. Tästä mieleenpainuva esimerkki on lappalaisperäisen sanan aihki käyttö Hirtettyjen kettujen metsän siinä kohtauksessa, jossa Oiva Juntunen kiipeää korkeaan petäjään ja majuri Remes kaataa sen hänen altaan: Paasilinna aloittaa puun kaatumista kuvaavan kappaleen (siteeraan nyt muististani): Komea oli korpimaan ikiaihkin kaatuminen! - ja outo sana sekä selittyy asiayhteydestä että painuu pysyvästi lukijan mieleen osana kohtausta, jonka voi miltei omilla silmillään nähdä. Kielellinen rikkaus ei tässäkään ole sellainen asia, jolla itsetarkoituksellisesti pröystäillään, vaan osa ammattitaitoa, jota käytetään sanottavan sujuvaan sanomiseen.
Paasilinnaa on tietysti paheksuttu sovinistisesta naiskuvasta. Hänen kirjoissaan esiintyy runsaasti sovinnaisuuksiin alistuvia, ahneita ja itsekkäitä naisia, joiden yksinomaisena tehtävänä elämässä on miehen vapaudenkaipuun kahlitseminen ja hänen elämänsä myrkyttäminen. Toisaalta hänellä on myös järkeviä, realistisia ja empaattisia naishahmoja, jotka eivät käytä miestä hyväkseen, vaan ovat tyytyväisiä vaatimattomaan, hiljaiseen onneen hänen rinnallaan. Paha nainen on luksusta havitteleva, miestään orjana ja rahalähteenä kohteleva nalkuttajaämmä, hyvä nainen useinkin koulutettu ja ammatillisesti itsenäinen. Jos feministit eivät olisi sitä mitä ovat vaan sitä mitä väittävät olevansa, he voisivat nähdä Paasilinnan kirjoissa myös feminismiä; mutta koska he ovat sitä mitä ovat, he näkevät kielteiset ja epäsympaattiset naishahmot jo sinänsä todisteina kirjailijan taantumuksellisuudesta. Toki Paasilinnan hyvät naiset ovat usein kiltinoloisia rillipäitä, kun taas feminismin naisihanne on kaakattava kapakkaluuta, joka luulee tietävänsä kaikesta kaiken ja omistavansa koko maailman.
- Tuotesuunnittelija, KomponenttipaketointiMurata Electronics Oy
- VHDL osaajaMurata Electronics Oy
- Asiantuntijoita tuotekehitykseen ja prosessitukeenMurata Electronics Oy
- Software development manager, AndroidMurata Electronics Oy
- Junior ConsultantBentley Systems
- Kirjanpitäjä järjestelmän käyttöönottoprojektiinHR Yhtiöt Oy
- Java DevelopersVaadin Oy - Saranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 järjestelmäasiantuntijaaSaranen Consulting Oy
- ServerPro - 10 kehittymishaluista it-tukihenkilöäSaranen Consulting Oy
- Tiedolla johtamisen konsultti (BI)Knowit Oy - Saranen Consulting Oy
- 1.
-
PH: ” Paasilinnaa on tietysti paheksuttu sovinistisesta naiskuvasta. ”
Niinpä. En muista kuka sekin feministinen kriitikko oli, joka joskus takavuosina lausahti että (lainaan muistin varassa): ”Paasilinnan viihdekirjoissakin naiset määritellään sen mukaan, millaista tarjontaa jalkovälistä löytyy.” Ihan äkkiseltään ei kyllä tule mieleen yhtään lukemaani (aivan kaikkia en tosin ole lukenut) Paasilinnan teosta, johon tämä suoraan sopisi.
” Arto Paasilinnan syvällisyys, jos sitä on, näkyy enemmänkin tarinan tapahtumissa ja juonen käänteissä, siinä, mitä ne ilmentävät. ”
Totta. Siksi onkin harmi - ja tässä joudun arvostelemaan ”nekrologin” päähenkilöä - että uran loppua kohti Paasilinnan kirjat muuttuivat minusta jatkuvasti enemmän itsetarkoitukselliseksi remeltämiseksi ja vauhdikkaiden (toki sinänsä edelleen hyvin kerrottujen) tapahtumien latomiseksi peräkkäin, juuri tuon tapahtumiin sisältyvän syvällisyyden jäädessä koko ajan vähemmälle. Tuotannon alkupään kirjat kuten ”Jäniksen vuosi”, ”Ulvova mylläri”, ”Isoisää etsimässä” jne. sekä kummallisen usein ihmisiltä unohtuva ”Vapahtaja Surunen” (ratkiriemukas tarina Amnestyn aktiivista joka turhautuu rauhanomaisiin menetelmiin ja lähtee henkilökohtaisesti ja aseellisesti vapauttamaan diktatuurimaiden sorrettuja) kestävät montakin lukukertaa, kun taas uusimpia kirjoja lukiessa on jo ensimmäisellä lukemisella kokenut lähinnä jonkinlaista myötähäpeää. Olisiko sitten hankittu maine ja käytännössä varma myynti vienyt Paasilinnan motivaation, vai liekö ideat loppuneet?
Siksi, kun näin uutisen Paasilinnan eläköitymisestä, ajatukseni oli kutakuinkin ”Kiitos monista riemukkaista lukuhetkistä - mutta jo oli aikakin”.
- 2.
-
”Olisikin syytä pohtia sitä, missä määrin Arto Paasilinnan maailmanmenestys on ollut hyvien kääntäjien ansiota.”
Pohdin ihan sattumalta kielenkääntäjien roolia tuossa itsenäisyyspäivän kieppeillä. Satuin muistamaan että joskus vuosia sitten annoin englanninkielisen ”Tuntematon Sotilas” kirjan lahjaksi eräälle amerikkalaiselle. Rupesin miettimään miten paljon sellaisen kirjan kääntäminen vaatii. Molemmat kielet pitää tuntea hyvin syvällisesti, mutta sekään ei vielä riitä, pitää tuntea myös molemmat kulttuurit jotta oikea viesti saataisiin välitettyä. Veikkaan että kääntäjien rooli on paljon suurempi kuin mitä kuvittelisi.
- 3.
-
Niinhän sitä Waltariakin arvosteltiin viihdekirjailijaksi, koska hänen tekstinsä oli sujuvasti etenevää ja suhteellisen helppolukuista. Voisihan tuota kirjailijan ammattitaidoksikin kutsua, jos kerrottavana on kunnollinen tarina. Monet kirjailijat peittävät tarinansa heppoisuuden taiteelliseen kikkailuun ja turhaan vatvomiseen ja venyttämiseen.
Mutta kyllä olen Panun ja Karvanaaman kanssa aika lailla samaa mieltä. Paasilinnan teokset Jäniksen vuodesta eteenpäin aina 80 -luvun loppupuolelle olivat todella hienoja tarinoita ja raikkaasti kirjoittuja (joskin Onnellisessa miehessä rasittavat varsinkin nyt luettuna sen itsetarkoitukselliset kommaripainotukset). Myöhempää tuotantoa olen lukenut vain vähän ja huonompaahan se on. Tarinoita ei ole kehitelty niin huolella ja ranskalaismenestyksen huumassa tapahtumia sijoitellaan turhan usein - yllätys, yllätys - Ranskaan.
Pari päivää sitten oli tv:ssä dokumentti Arto Paasilinnasta, ja kyllähän siinä muistettiin kehua tätä Ranskan sukseeta ja haukkua suomalaiskriitikoiden typeryyttä ja kaunaisuutta. No, vaikena ja änkyränä persoonanahan Arto (kuten kaikki Paasilinnat?) on myös hyvin tunnettu. Mutta siitä huolimatta: kiitos mielikuvituksellisista lukuelämyksistä.
- 4.
-
Samaa mieltä kuin edelliset. Mitään ei olisi menetetty, vaikka muutama viimeinen kirja olisi jäänyt julkaisematta. Viina otti niskalenkin jo vuosia sitten - olisiko sitten Erno-veljen kuolema ollut jotenkin viimeinen niksahdus.
Minulle ovat Paasilinnalta jääneet mieleen Onnellinen mies ja Hurmaava joukkoitsemurha sekä tietysti Jäniksen vuosi. Paasilinna osasi kirjoittaa sujuvasti ja helppolukuisesti. Päin vastoin kuin luullaan, tämä on harvinainen taito. Hänen kustantajansa (Viksten?) sanoi aikanaan, että Paasilinna on taitava poisjättäjä. Lauseita ei ollut kirjoitettu liian täyteen. Mielestäni esim Jari Tervo, niin taitava kuin onkin, sortuu liikaan nokkeluuteen tai sitten lahjakkuutta on niin paljon, ettei se oikein meinaa mahtua paksunkaan kirjan kansien väliin. Joka tapauksessa jotkut Tervon kirjat ovat jääneet kesken, Paasilinnan ei koskaan.
En oikein jaksa innostua liian päällekäyvästä sana-akrobatiasta. Jos tällainen ikänsä paljon lukenut ällän ylioppilas ei ymmärrä lausetta kertalukemalla, niin silloin se on mielestäni huonosti kirjoitettu ja huonosti ajateltu. Jossain kolumnissa sanataiturointi, kuten Seppo Ahdilla, on vielä paikallaan, mutta kokonaista näin kirjoitettua romaania, en ainakaan minä, jaksa lukea.
- 5.
-
Hyvää uuttavuotta vaikka Suomen hiihtokeskuksissa kolmannes venäläisiä jotka eivät puhu ruotsia.
- 6.
-
Eivätpä ne venäläiset myöskään puhu englantia, joten hukkaan menee senkin pakkopaskakielen opiskelu.
- 7.
-
Olen lukenut kaikki artopaasilinnat paria viimeistä lukuunottamatta. Oma suosikkini on Rutja Ukkosenjumalan poika.
- 8.
- 9.
-
Väljähtämisestä:
Mielestäni Paasilinnan viimeisin hyvä kirja oli Hurmaava joukkoitsemurha. Sen jälkeen Elämä lyhyt - Rytkönen pitkä ja myöhempi Petomainen miespalvelija vielä menettelivät mutta Riivinraudankit vain selailin läpi.
Tutustuin Paasilinnaan Koikkalainen kaukaa -kirjan kautta. Sen jälkeen panin töpinäksi ja luin suurimman osan hänen senaikaista tuotantoaan.
Alkupään puolelta on jäänyt mieleeni sellainen kirja kuin Kultainen nousukas. Hyvin omanlaisensa tarina. Sen kirjoittamisen aikoihin Paasilinna ei kai vielä ollut täysin löytänyt tyyliään. Mutta hyvä ja oudosti myös koskettava kirja se oli. Myös siinä olivat mukana ”paha ja hyvä nainen”.Siltainsinööri Jaatinen lienee hänen tunnetuin hahmonsa.
Shardik, mitä tarkoitat ”Onnellisessa miehessä rasittavat varsinkin nyt luettuna sen itsetarkoitukselliset kommaripainotukset”?