Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Armenia, Iran, presidentit, sota, puolueet, ulkopolitiikka, kieli, Neuvostoliitto, ajatollat

Armenian presidentti Robert Sedaki Khotšarjan tuli näköjään tänään valtiovierailulle Suomeen, mistä olen kyllä itse hieman yllättynyt. Maa on kuitenkin yksi pienimpiä, syrjäisimpiä ja köyhimpiä entisistä neuvostotasavalloista, eikä meillä näköjään ole kovin kaksisia diplomaattisuhteitakaan sinne päin: Suomen suhteista Armeniaan, Azerbaidžaniin ja Georgiaan huolehtii Etelä-Kaukasian kiertävä suurlähettiläs, ja ulkoministeriön sivuilta päätellen se pesti olisikin itse asiassa juuri nyt haettavana. Jos tunnette jonkun terävähampaisen, eteenpäinpyrkivän nuoren suden, jolla on tohtorintutkinto valtiotieteellisestä ja sujuva venäjän taito (tuolla Azerbaidžanissa turkkiakin olisi hyvä osata, koska paikallinen kieli ei siitä juurikaan eroa), kannattaisi ehkä vihjaista, että isänmaa tarvitsee häntä. Vankka ja maastokelpoinen kokemus rauhanturvaamishommista ja kriisialueilta ei varmaan sekään olisi pahitteeksi, koska hän joutuu toimimaan sekä Azerbaidžanissa että Armeniassa, joiden suhteet ovat suurin piirtein yhtä kireät kuin Israelin ja palestiinalaishallinnon.

Khotšarjan on tullut tunnetuksi niin venäläismielisestä ulkopolitiikastaan kuin sotaisasta asenteestaan azereihin: hän nousi maansa presidentiksi lähes vuosikymmen takaperin nimenomaan nationalistina. Armenialaisten ja azerien välille syttyi jo Neuvostoliiton loppuaikoina sotatila Azerbaidžaniin kuuluneesta, mutta asutukseltaan ja kieleltään armenialaisesta Vuoristo-Karabahin alueesta. Luultavasti tässäkin oli kyse yhdestä sellaisesta tapauksesta, jossa Neuvostoliiton sisäiset rajat oli venäläisten kommunistien johdolla ja päätöksellä tieten tahtoen vedelty epäkäytännöllisiksi ja hankaliksi, jotta osavaltioiden itsenäistyminen ei näyttäisi houkuttelevalta eikä järkevältä valinnalta: Vuoristo-Karabah on mahdollisimman hankalan muotoinen kokoelma hyrsylänmutkia, joka ei virallisten rajojen mukaan edes ole kosketuksissa armenialaiseen emämaahan. Toisaalta myös Armenian ja Iranin välissä on mojova erillinen pala Azerbaidžania, nimittäin Nahitševanin (azeriksi Naxçıvanin) autonominen tasavalta.

Khotšarjan on itse kotoisin Karabahin alueelta: hän on syntynyt sen suurimmassa kaupungissa Stephanakertissä (azeriksi Xankändi). Alkujaan hän oli Karabahin kommunistipuolueen kihoja, mutta kun alue luisui sotaan, Khotšarjan organisoi paikalliset puolustusjoukot taistelemaan azereita vastaan ja sai osakseen melkoista kansansuosiota osoittamansa määrätietoisen johtajuuden ansiosta. Ainakin hänet valittiin Karabahin tasavallan (jota ei ole kansainvälisesti tunnustettu) presidentiksi sen jälkeen kun taistelut olivat lakanneet - Venäjä muistaakseni välitti aselevon osapuolten välille.

Khotšarjan on itsenäisen Armenian toinen presidentti: ensimmäinen oli Levon Ter-Petrosjan, joka nousi valtaan maan itsenäistymisen myötä. Ter-Petrosjan menetti suuren osan kannatustaan sitä mukaa kun Armenian talous romahti. Tähän vaikutti toki myös Karabahin sota ja siihen liittynyt Turkin saarto, joka katkaisi suuren osan Armenian kauppayhteyksistä. Jerevan joutuukin siksi pitämään yllä hyvin lämpimiä suhteita Iraniin, joka on tärkeä kauppakumppani, eikä eteläinen naapuri ole tästä ollenkaan pahoillaan: myös pelätty presidentti Mahmud Ahmadinejad on puheissaan korostanut sitä, miten mukava asia on, että Armenian kanssa tullaan hyvin toimeen. Edes Yhdysvaltain tiukkeneva asenne ”roistovaltiota” kohtaan ei ole horjuttanut armenialaisten iranilaismyönteistä konsensusta. Mahdollisesti Armenia havitteleekin itselleen välittäjän roolia Washingtonin ja Teheranin välillä: vaikutusvaltainen amerikanarmenialaisten yhteisö painostusryhmineen huolehtii siitä, että USA:n ja Armenian suhteet pysyvät hyvällä tolalla, joten Armenia on yksi niistä harvoista maista, joilla on läheiset välit sekä Iraniin että Yhdysvaltoihin.

Mitä sitten tulee Armenian ja Azerbaidžanin välillä vallitsevaan sotatilaan, Iranissa tuskin ollaan hirveän innokkaita menemään azerien puolelle. Erillisen azerivaltion olemassaolo ei ole Iranin kannalta mikään hyvä uutinen: maassa on nimittäin valtava azerivähemmistö, itse asiassa Iranin puoleisessa Azerbaidžanin maakunnassa taitaa olla enemmän azerin kielen puhujia kuin itse Azerbaidžanin valtiossa. Iranin virallinen politiikka on ollut, että paikallisten azerien on opeteltava persiaa jos haluavat menestyä, ja tärkeimpien ajatollien joukossa onkin ollut myös azereita, mutta he eivät ole erottuneet erillisenä etnisenä ryhmänä muista mullaheista. Rajan pohjoispuolella suosittu turkkilaisnationalismi ei miellytä ajatollia, joita ei kiinnosta saada maahansa islamin kanssa kilpailevia ideologioita, eikä suhteiden lämmittäminen Bakuun päin taida napata muutenkaan, kun entisen Neuvostoliiton azerit ovat jo neuvostovuosina oppineet viinanjuonnin ja muut hurskaalle muslimille sopimattomat tavat venäläisiltä. Iran oli kyllä Karabahin sodan alkaessa kahden vaiheilla, menisikö uskonveljien vai vääräuskoisten puolelle, mutta Azerbaidžanin silloisen johtajan, demokraattisilla vaaleilla valitun nationalisti Äbülfäz Elçibäyn iranilaisvastainen asenne ja haaveet kaikkien azerien yhdistämisestä samaan valtioon ratkaisivat asian varsin nopeasti kristittyjen hyväksi.

Khotšarjan kaatoi Ter-Petrosjanin presidentinpallilta vuonna 1998; sen jälkeen hän on tullut kertaalleen presidentiksi vaaleilla, joiden rehellisyys kylläkin on kyseenalaistettu. Karabahilaisena hän ei myöskään täyttänyt kaikkia kansallisuusvaatimuksia, joita perustuslaki olisi presidentille asettanut. Ter-Petrosjan oli ilmaissut suostuvaisuutensa azerien ehdottamaan asteittaiseen rajarauha- ja normalisointisuunnitelmaan Karabahin tilanteen vakiinnuttamiseksi, mutta armenialaiset eivät olleet hirveän rauhantahtoisella päällä, joten tämä ei ollut hyväsi Ter-Petrosjanin kansansuosiolle. Tämän lisäksi hän oli kieltänyt ns. Dašnak-puolueen eli Armenian vallankumousliiton: tämä perinteikäs, alkujaan sekä ankaran nationalistinen että ankaran vasemmistolainen puolue on ennen muuta diaspora-armenialaisten järjestö ja sellaisena ulkomailta käsin ohjattu, ja semmoisia puolueita Armenian perustuslaki ei sallinut. Dašnakeilla oli kuitenkin Armeniassa merkittävästi kannatusta, joten tempaus ei ollut omiaan lisäämään Ter-Petrosjanin kansansuosiota. Ter-Petrosjan on yrittämässä paluuta ensi presidentinvaaleissa, ja näyttäisi siltä, että ulkopolitiikasta tulee keskeinen vaalikysymys: ainakin Peter Lodenius väittää taannoisessa Ukrainaa käsittelevässä kirjassaan, että Khotšarjan olisi maansa Janukovytš eli venäläismielisen ulkopolitiikan kannattaja, kun taas Ter-Petrosjanin hän näkee enemmänkin Juštšenkon kaltaisena länsisuuntautuneena poliitikkona.

Panu Höglund