Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kulttuuri, Historia, Irlanti

Aleksis Kivi, suomalaisen kulttuurin päivä, Suomen kirjallisuus, suomen kieli, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit

Lauantaina kunnioitettiin suomalaisen kirjallisuuden muistoa eli hiljennyttiin viettämään Aleksis Kiven päivää. Nuorena pojuna luin useamman kuin yhden anglosaksisissa maissa laaditun maailmankirjallisuuden opaskirjan, jossa tehtiin melko selväksi, että suurin piirtein ainoat suomalaisen kirjallisuuden mestariteokset, joilla oli kansainvälistä ja ikuista arvoa, olivat Kalevala ja Seitsemän veljestä, siis juuri ne kirjat, joita jokaisen murrosikäisen tai murrosikäänsä jämähtäneen kuului inhota, tai ainakin pitää äärimmäisen tylsinä. Loput olikin sitten noiden oppaiden näkökulmasta lähinnä joko nationalistista itsekehua (ällöttävää), käänteisesti nationalistista itseruoskintaa (myötähäpeyttävää) tai ihan päteviä kisällinäytteitä siitä, että täälläkin osataan apinoida mannermaisia tyylejä (hyvä, Musti, tässä keksi). Mutta Seitsemän veljestä, kas siinä meillä on kirjallisuutta.

Tietysti voi olla, että suomalaista kirjallisuutta oli vähänlaisesti saatavana ulkomaanpellejen kielille käännettyinä silloin kun nuo oppaat kirjoitettiin, joten niiden laatijat ilmeisesti pelasivat varman päälle ja kehuivat sen ainoan saatavissa olleen romaanin, kun täytyi surkeasta ryssän nujertamasta pienestä maasta keksiä armosta edes jotain kehuttavaa. Toisaalta kuitenkin Seitsemän veljestä on yksi käännetyimpiä, ellei käännetyin suomenkielinen romaani - ainakin saksaksi ja tšekiksi useammin kuin kerran. (Iiriksi sitä ei valitettavasti vielä ole, kun en minäkään kaikkialle ehdi.) Muita teoksia tunnetaan ulkomailla vähemmän, mutta joitakin vuosia sitten Olviretki esitettiin missäpä muuallakaan päin Saksaa kuin Schleusingenissa, ja näytelmistä tärkein ja hauskin eli Nummisuutarit on saanut ainakin tšekinkielisen asun.

Koska meillä kotona oli kirjoja, joita oli tapana lukea, minä tulin tietysti ahmineeksi veljesten seikkailut ensimmäisen kerran jo aika pienenä - minulla ei ole mitään mielikuvaa sen enempää Kiven kuin Kalevalankaan pakkoluettamisesta koulussa. Kansalliskirjallisuuden kulmakivien tuntemus oli meillä kotona suurin piirtein yhtä päivänselvää kuin syöminen, juominen ja hengittäminen. Veljesten puuhat olivat mielestäni ihan kohtuullisen vauhdikkaita ja jännittäviä, jos kohta minua häiritsi se, että sanavarasto oli omituinen ja joskus käsittämätön.

Vanhemmalla iällä olen huomannut, että suuri osa noista oudoista sanoista on itse asiassa ihan käypää arkirivoutta nykykielessäkin, mutta koska minua kasvattamassa oli kaksi 20-luvun kirjakielistä kansankynttilää, en yksinkertaisesti ollut kovin perillä tavallisten ihmisten puheesta, joka meidän näkökulmastamme oli joka tapauksessa rahvaan raakalaisuutta. Kiven elämän tuhonnut kadehtija August Ahlqvist-Oksanen ei siis oikeastaan ollut aivan väärillä jäljillä leimatessaan romaanin alatyyliseksi ja törkeäksi. Sefardijuutalaissyntyinen amerikkalainen tähtimuusikko Murray Perahia, jonka äidinkieli on ladino eli Balkanin juutalaisten heprealaisilla kirjaimilla kirjoitettava vanha espanja, kertoi jossain haastattelussa, että Cervantesin Don Quijote tuntui hänen mielestään hyvin modernilta kirjalta, kun hän luki sen alkukielellä. Minä voin sanoa samaa Seitsemästä veljeksestä: kun ensimmäisen kerran luin sen, se ei oikeastaan ollut minulle liian vanhanaikaista, vaan liian uudenaikaista kieltä.

Kiven elämänvaiheet tulivat sittemmin tutuiksi ennen muuta kirjasta Paloon Stenvallit, jonka kirjoittaja Jaakko Puokka oli itse kotoisin Nurmijärveltä ja katsoi olevansa paikkakuntalaisena muita kirjoittajia pätevämpi arvioimaan Kiven vaiheita. Kirjan laatua laski jonkin verran Puokan pakkomielteinen tarve esittää Kiven isä Raalan kartanon Adlercreutzien aviottomana sukulaisena, mutta Paloon Stenvallit on kuitenkin suurelta osin vankkaa asiaa ja mielestäni yksi parhaiten kirjoitettuja Kivi-kirjoja juuri paikallistuntemuksensa ansiosta.

Puokka muuten korosti myös nuoren Aleksin kaksikielisyyttä: 1800-luvun alkupuolella Nurmijärvi oli ruotsinkielistymässä, eikä tuuli kääntynyt niin nopeasti, ettei Kiven sukupolvi olisi ehtinyt jo kotipiirissä harjaantua puhumaan myös ruotsia, joka oli kuitenkin isällekin ammattisyistä välttämätön kieli. Siksi kansallismieliset sadut nuoresta Aleksista ponnistelemassa oppiakseen koulutiellä välttämätöntä ruotsia on syytä jättää huomiotta: kuten Puokkakin osoittaa, nuori Aleksis kirjoitti moitteetonta ja ajanmukaista ruotsia, mutta hänen suomenkieliset kirjeensä olivat paikoin ruotsia suomalaisin sanoin.

Kivi joutui siis ponnistelemaan ja näkemään vaivaa oppiakseen kirjoittamaan suomea ja pannakseen alulle suomenkielisen kirjallisuuden. Joku (ehkä Erno Paasilinna?) sanoi jotain sellaista, että kirjailijaksi rupeaa juuri sellainen ihminen, joka on huono ilmaisemaan itseään ja joutuu siksi kehittelemään ikioman tavan ilmaista itseään. Tämä voi olla Kivenkin ilmaisuntarpeen takana. Tiedämme, että Kivi oli vaikealuonteinen, impulsiivinen ja tasapainoton ihminen, jota alkoholismi koetteli ja joka saattoi sen vuoksi ajautua spurgutasoisten renttusakkien sekaan. Silti Seitsemän veljestä on lopultakin varsin kypsä ja osaavasti kirjoitettu teos.

Luonnollisesti minun on ihan pakko verrata Veljeksiä ensimmäiseen iirinkieliseen nykyromaaniin, joka on isä Peadar Ua Laoghairen Séadna. Ja kyllähän se on sanottava, että meidän Aleksis pesee isä Peadarin mennen tullen. Séadna on periaatteessa faustiadi, tarina räätäli Séadnan sopimuksesta paholaisen kanssa. Tähän juonikehykseen isä Peadar on yrittänyt upottaa runsaasti muita kansanrunoudesta omaksumiaan tarinoita, mutta vaikka kirja on hienoa ja kaunista vanhojen hyvien aikojen Länsi-Corkin iiriä, nimenomaan romaanina se pikemminkin tukehtuu materiaaliinsa kuin käyttää sitä luontevasti juonen osana.

Myös Seitsemässä veljeksessä on paljon itsenäisinäkin tarinoina toimivia episodeja, puhumattakaan selkeistä kansantarinoista; Kivi nyt vain on onnistunut nivomaan episodit johdonmukaisesti eteneväksi kehitysromaanin tarinaksi, ja kansansadut taas - ne jätetään veljesten toisilleen kerrottaviksi romaanin suvantokohdissa. Siinä missä isä Peadar on pelkkä puuhasteleva pappismies, Kivi - joka oli notkunut jonkin verran yliopistossakin ja tunsi oman aikansa maailmankirjallisuutta - oli ammattikirjailija, joka tiesi mitä teki. Itse asiassa Kiven suuruus oli juuri siinä, että hän vältti molemmat karikot, jotka uhkaavat uuden kirjallisuuskielen ensimmäistä romaanikirjailijaa: hän ei langennut samaan ansaan kuin isä Peadar, eli työstämättömän kansanrunouden kolporteeraamiseen kirjallisuutena, mutta hän ei myöskään jättänyt kansantarinoiden meheviä aineksia hyödyntämättä ollakseen moderni ja mannermainen. Kivi osasi purjehtia karikoiden välistä, eikä siihen ihan joka poika olisi pystynyt.

Voi Kivestä toki vikojakin etsiä, tosissaan tai huumorilla. Häijynä miehenä voisin ehdottaa, että suomalaisten paha tapa nähdä ongelmallinen ja sairaalloinenkin alkoholinkäyttö yksinomaan hassuna ja huvittavana johtuu Kivestä. Kun kaikki ovat joutuneet lukemaan Seitsemää veljestä koulussa, he ovat siitä oppineet, että kännissä sekoileminen on hauskaa ja vitsikästä. Mitä sitten tulee Simeonin juoppohulluusnäkyihin saapasnahkatornista, suoraan sanoen ihmetyttää, miten nykyään reagoitaisiin, jos joku kirjailija kirjoittaisi samanlaista tekstiä huumeiden vaikutuksen alaisena koetuista harhoista. Moraalinen paniikki voisi olla hyvinkin useamman kuin yhden August Ahlqvist-Oksasen luokkaa.

Panu Höglund