Plaza

Aihealueet: Ajankohtaista, Kansainväliset suhteet, Maailmanpolitiikka

Iran, islamilainen tasavalta, poliittinen islam, ajatollat, Khomeini, Montazeri, islamilainen vallankumous

Iranin sisäinen kuohunta jatkuu: tällä kertaa poliittiseksi polttopisteeksi muodostuivat ajatolla Hossein Ali Montazerin hautajaiset. Islamilaisen oppineen elämäntyyli lienee terveellinen, sillä tämäkin hengenmies eli pirteänä pitkälle yhdeksännellekymmenennelle, vaikkakin murheellisena ja pettyneenä, sillä hän ei lopultakaan ollut tyytyväinen siihen, miten päin Iranin islamilainen tasavalta käytännössä kääntyi. Viimeisinä vuosinaan hän tuli tunnetuksi oppositiomiehenä, joka arvosteli presidentti Mahmud Ahmadinežadin höyrypäisiä poliittisia linjauksia ja vaati poliittisten vankien vapauttamista.

Yksinkertaisista oloista hyvällä lukupäällä ja päättäväisellä asenteella uskonoppineeksi noussut Montazeri oli toisinajattelija jo šaahin aikana. Siinä missä Iranin vallankumouksen ylin johtaja ajatolla Ruhollah Khomeini lähti Pariisiin maanpakoon, Montazeri jäi kotiin Iraniin kokemaan šaahivallan vuodet kansansa mukana. Tämä selittänee paljon siitä, miten erilainen asenne herroilla viime kädessä oli maansa hallitsemiseen: Khomeinille Iranin kansa oli abstrakti käsite, taivaanrannan takana möllöttävä möhkäle, jonka alitajuntaa hän ohjaili kotimaahan salaa lähettämillään saarnaäänitteillä, kun taas Montazeri eli, kärsi ja istui vankilassa yhdessä konkreettisten ihmisten kanssa.

Montazerin maailmankatsomuksen ja mielipiteiden kehitystä tekee mieli verrata moniin kommunistisen Itä-Euroopaan toisinajattelijoihin, jotka aloittivat uransa tiukkoina stalinisteina, mutta pettyivät luomansa järjestelmän tekopyhyyteen ja julmuuksiin. Montazeri itse oli pitkälti vastuussa Iranin islamilaisen tasavallan synnystä ja muovautumisesta nykyiselleen: hän oli levittämässä Khomeinin tulikivenkatkuisia palopuheita iranilaisten keskuuteen, ja hän oli myös kehittelemässä niitä oppeja ja islamilaisen lain tulkintoja, joiden nojalla islamilaisten lainoppineiden neuvosto nykyään toimii Iranin teoriassa hyvinkin kehittyneitä demokraattisia rakenteita kahlehtivana Jumalan miehityshallintona. Mutta oppositiomiehenä hän ei sittemmin yrittänytkään kiistää vastuutaan hirmuvallasta, vaan katui aiempia aikaansaannoksiaan avoimesti ja pyysi anteeksi sitä, ettei ollut vaikutusvaltansa huipullakaan kyennyt hillitsemään teloitusaaltoja ja julmuuksia.

1990-luvun lopulla hän pani arvovaltansa maltilliseksi mainitun presidentti Mohammed Khatamin taakse ja vaati lisää oikeuksia niin naisille kuin uskonnollisille vähemmistöillekin - ennen muuta baha’i-uskoisille, joita Iranissa on vainottu huomattavasti ankarammin kuin muita uskontoja. Baha’i-usko suhtautuu islamiin kuten mormonismi ja Jehovan todistajat kristinuskoon, eli sen voi sanoa kehittyneen jo islamista opeiltaan erilliseksi maailmanuskonnoksi, vaikka se historiallisesti katsoen onkin islamin lahko. Montazeri uskaltautui myös kritisoimaan Salman Rushdien tappofatwaa eikä pitänyt esimerkiksi Hizbollahin kaltaisten ulkomaisten islamistijärjestöjen auttamista ja rahoittamista kovin hyvänä ideana - hän olisi halunnut Iranin vaikuttavan muslimimaailmaan hyvän esimerkin, ei aseiden kautta.

Vapaamielisyydestään huolimatta Montazeri ei ollut halukas joustamaan ihan joka asiasta. Yhtäältä hän oli esimerkiksi sillä kannalla, että miehillä ja naisilla on sama ihmisarvo, toisaalta taas hän oli sitä mieltä, että naisten oikeudet tulisi Iranin islamilaisessa tasavallassa kuitenkin määritellä Jumalan ikuisen Sanan eli siunatun Koraanin perusteella, ei suinkaan minkään kansainvälisten järjestöjen piirissä laadittujen sopimusten ja julkilausumien. Ilmeisesti tässä oli taustalla Montazerin epätoivoinen ja säälittäväkin pyrkimys säilyttää edes jotain alkuperäisestä islamilaisen tasavallan unelmasta.

Iranin islamilainen tasavalta oli alun perin tarkoitettu kokonaisvaltaiseksi vaihtoehdoksi länsimaiselle demokratialle - tasavallaksi, jolla oli erityinen tehtävä ja aatteellinen tavoite, missio. Demokratia on kuitenkin pohjimmiltaan vain käytännön tapa sopia yhteisistä asioista tavoitteiltaan erilaisten ihmisryhmien kesken, joten koko valtion yhteinen lähetystehtävä ei viime kädessä ole sopusoinnussa demokratian kanssa: siinä nimittäin joudutaan väistämättä polkemaan niiden oikeuksia, jotka eivät sitä lähetystehtävää kannata. Toisin sanoen hyväsydäminen ja vilpittömän idealistinen Montazeri päätyi islamilaisessa Iranissa käytännössä puolustamaan juuri tällaisia ryhmiä.

Montazeri epäilemättä uskotteli itselleen kannattavansa ”oikeampaa”, ”aidompaa” islamilaista valtiota kuin ne, jotka tuomitsivat toisinajattelevia, toisinuskovia ja toisinpaneskelevia ruoskittaviksi tai tapettaviksi, mutta jos kurssia olisi rukattu hänen haluamaansa suuntaan, se olisi merkinnyt islamilaisten oppineiden vallan vähentämistä ja poliittisen järjestelmän muuttamista yhä enemmän länsimaisen demokratian kaltaiseksi. ”Islamilainen tasavalta” on pahimmillaan teokraattinen totalitarismi, parhaimmillaankin länsimaisen demokratian halpa, vesitetty väärennös, tai ehkä sellainen länsimainen demokratia, jossa islamilaisella papistolla olisi näön vuoksi jotain muodollisia erioikeuksia. ”Ihmiskasvoinen islamilainen tasavalta” voisi todellisuudessa olla vain länsimainen demokratia, jossa ajatollat saisivat vapaasti vaikuttaa politiikkaan siinä missä muutkin kansalaiset - ei enempää eikä vähempää. Aivan vastaavalla tavallahan kaikki yritykset uudistaa itäeurooppalaista kommunismia ”ihmiskasvoisempaan” suuntaan olivat käytännössä tuomittuja epäonnistumaan, koska sosialismin tasan ainoa ”ihmiskasvoinen” muoto on vaaleihin muiden puolueiden kanssa samoilla säännöillä osallistuva kansanvaltainen sosialistipuolue.

Montazerin tapaus osoittaa jälleen, missä moraalisessa vararikossa Iran on. Länsimaisen demokratian vahvuus on siinä, että se antaa Montazerin kaltaisille hyville ja reiluille tyypeille mahdollisuuden pitää yhtä kaikenlaisia haljuja korstoja vastaan. Tällaista mahdollisuutta Iran ei tarjonnut. Erioikeuksia nauttivan pappissäädyn edustajana Montazerilla oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko olla raakamaisempien roistojen ja kovaotteisempien kiihkoilijoiden tottelevainen takuumies ja äänetön yhtiömies, tai sitten nousta vastustamaan heitä ja päätyä siitä hyvästä kotiarestiin voimatta todellisuudessa muuttaa mitään - joko olla pyöveli tai uhri. Miehestä antaa toki hyvän luonnetodistuksen se, että hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

Panu Höglund