Plaza

hotellit, Kuopio, majoitusliikkeet, Päämaja, moottoritiet, suurkaupungit, koulu, Mafia, avaruusalukset

En ollut tietoinen Suomea hallitsevasta Pahan akselista, ennen kuin kesälomamatkalla päädyin pääkaupunkiseudun ulkopuolelle.
Suurkaupungeissa voi elää tietämättömänä siitä pöyristyttävästä mafiasta, joka mellastaa muussa Suomessa, kiristää voimattomien uhriensa rahat ja määrää, mitä he syövät, juovat ja panevat päälleen.
Suomea kuristaa Ketju.

Heti pikkukaupunkiin tullessa 30-metrinen toteemi merkitsee Ketjun reviirin. Kun nauttii kahvia kivassa torikuppilassa, aukion laidalla kohoava Ketjun päämaja pilaa rennon tunnelman. Tori onkin tyhjä: paikalliset on pakotettu taajaman ulkopuolelle valtaviin kokoamiskeskuksiin täyttämään takakonttinsa tuulipuvuilla, grillihiilillä ja kiinalaisella elektroniikalla.

Ketju hallitsee uhrejaan urkkimalla ja merkitsemällä heistä tärkeimmät tiedot pieniin elektronisiin passeihin. Matkallani kuulin sata kertaa tuon pelottavan uskollisuudenvaatimuksen:
”Onko Etukorttia?”

AUTOILLESSA Itä-Hämeestä Savon halki Kainuuseen ja Pohjois-Karjalan kautta Kuopioon on täysin mahdoton välttää Ketjua.
Jo Juvalla totean, että Ketjulla on yksinoikeus maan ainoisiin yöhuoltamoihin. Nuo palatsit tarjoavat täysin standardoiduissa kahviloissa täysin standardoitua purtavaa ja tilaisuuden ostaa myös aamuneljältä mehukattia ja maksalaatikkoa.

Ikävä kyllä Ketju ei pysy moottoriteiden laidoilla, vaan tunkeutuu myös kaupunkeihin yhtä kaavamaisilla majoitusliikkeillään. Mieluiten Ketju purkaa jonkin perinteikkään 50-luvun hotellin ja nostaa tilalle törkeän kaakelipalatsin, jonka kivijalkaan on monistettu aina samat perhepizzeriat, ”välimerelliset” viiniravintolat, jenkkikahvilat ja englantilaiset pubit.

Raa´alla päättäväisyydellä onnistuin välttymään Ketjun pizzerioilta kaksi viikkoa. Se vaatii toki sen, että joinakin iltoina välttyy kokonaan syömästä.
Verkosto on näet soluttautunut kaikkialle. Kun hyvillä mielin aterioin Kuopion legendaarisessa muikkuravintolassa Sampossa, niin eiköhän vain tarjoilija laskua tuodessaan kysy:
”Onko Etukorttia?”

KETJU on tehnyt pohjoisessa sen, mikä saksalaisilta jäi kesken 60 vuotta sitten.
Tyypillinen Ketjumarket on yksikerroksinen DDR-läinen betonibunkkeri – keskellä rantamaisemaa kuten Hirvensalmella tai pahimmassa tapauksessa tyhjilleen jääneenä kuten Joutsassa. (Siellä kauniin kirkonkylänsä kauppiaan tuhottavaksi antaneet kunnallispoliitikot miettivät kuumeisesti, onko syrjäkyliltä lopetettava taas koulu ja lapset kyörättävä oppiin betonihalliin.)

Uudet marketit ovat ehkä arkkitehtonisesti veikeämpiä, mutta sarjatuotteina nekään eivät koskaan kunnioita ympäristöään. Rääkkylän raitilla suuri sininen loota pistää silmään kuin polttoainetäydennykselle pistäytyvä avaruusalus.

Kaunis poikkeus on Ketjun hotelli Kolin laella. Aistikkaassa näköalaravintolassa on pakko kysyä: Miksi kaikkialla muualla valtuustoihin soluttautuneet Ketjun miehet ovat sallineet kauppiaiden tuhota kirkonkylien – jopa Kajaanin kaltaisten kulttuurikaupunkienkin – omaleimaisen ilmeen?
Mitä on hyödytty tekemällä joka taajamasta samanlainen?
Ja miksi kukaan haluaisi matkailla näiden Ketjun eri toimipisteiden välillä?

Hullua kyllä, kotiin palattua huomaa, että juuri Helsinki on Suomen autenttisin paikka; tunnistettava, erottuva. Tornin näköalabaarista voi katsoa moneen ilmansuuntaan näkemättä missään tuota kirottua kirjainta.
Huojentuneena haen tiskiltä lisää juotavaa. Baarineiti hymyilee kuin helleaurinko.
”Onko Etukorttia?”

harakka@txti.net