Plaza

Saksa, saksalaiset, Hampuri, saksalaisuus, työttömät, väkivalta, kansallisvaltio, itsetunto, talous

Saksalaiset ovat vihdoin saksalaisia. Hampuri, perjantai, 9.6.

Reeperbahnin asemalla metrojunasta ryntää sata sateenkaaren väristä miestä.
Naamat, peruukit, valtavat hatut ja jokeripäähineet, irokeesit, viitat ovat kelta-musta-punaisia.

Kadulla he liittyvät sataan samanlaiseen ryhmään; mölisevään, tööttäävään, vislaavaan, hoilaavaan ja rytmikkäästi huutavaan. Grosse Freiheitin kulmassa imeydyn tähän kuurouttavaan ja tukehduttavaan ihmishurrikaaniin, joka pyyhkii kaiken tieltään matkalla fanistadionille Saksan MM-otteluun.

Messukentällä 50 000 ihmistä velloo, karjuu ja liehuttaa lippuja armottomassa auringonpoltteessa. Olutteltoista ehtyvät hanat jo ennen matsia. Alkaa pikkuisen pelottaa. Humalaista urheiluyleisöä vaarallisempi on vain nestehukkainen urheiluyleisö.

Entä jos Saksa vielä häviää Costa Ricalle?

* * *
Saksalaiset ovat kauhuissaan kansallishurmoksesta. 60 vuoden ajan nationalismia on tukahdutettu, se on jäänyt yksin uusnatsien uhoksi.

Hampurilainen on ylpeä Hampuristaan ja kannattaa fanaattisesti paikallista futisjoukkuettaan, St. Paulia, vaikka se pelaakin nykyään kolmosdivarissa.
Samalla hän korostaa olevansa eurooppalainen. Siinä välissä ei ole mitään Deutschlandia, eikä se todellakaan ole über alles.

Muu Eurooppa on häikäilemättä rahastanut Saksan huonon itsetunnon. Saksa on natsitraumallaan maksanut Sisilian elämäntapaviljelijöiden tukiaiset ja asfalttitiet Latvian takamaille.

Jopa Saksojen yhdistymisen saksalaiset onnistuivat kääntämään tappioksi, entistä syvemmän jakautumisen kokemukseksi. Kun talouskin alkoi tökkiä, Saksalla oli syytä synkkyyteen.

Mistä siis ilmestyivät MM-kisojen alla nuo miljoonat Saksan liput koristamaan Audeja ja avo-mersuja? Miksi kaikki halusivat liehuttaa kelta-musta-punaista ikkunoistaan ja parvekkeiltaan? Kuinka 20 miljoonaa kerääntyi kannustamaan maajoukkuettaan voittoon?

”Saksaan on syntynyt uusi sukupolvi, joka ei käsitä, miksi sen pitäisi hävetä saksalaisuuttaan”, toteaa Matthias Politycki, huomattava kirjailija ja kulttuurikriitikko ja Hampurin kapakkaoppaani.

Siltä tosiaan näyttää. Istumme Herzblutissa, Reeperbahnin legendaarisimmassa humppaliiterissä, jossa kiertää satojen teutoonien villi letkajenkka.

Katu täyttyy riemuitsijoista. Kaupungin jokainen ääntä tuottava laite on käytössä, jokainen läpi yrittävä auto koristetaan Saksan lipuin. Ihmiset nauravat, halaavat ja huutavat. Riemu on tarttuvaa, väkivallatonta, kuritonta, railakasta - kaikin tavoin kovin epäsaksalaista. Poliisit seuraavat rauhassa sivusta, samoin melko lailla työttömät seksibaarien tytöt.

Näemmekö nyt, juuri nyt, kuinka syntyy Saksa?

”Tämä on yhtä perusteltu päivämäärä kuin joku muukin”, Politycki hymyilee.

* * *
Niin sanotun globalisaation aikoina voi tuntua vanhanaikaiselta kiinnittyä kansallisvaltioon. Kansallistunne on jäänyt vain niille, jotka maailmanlaajuinen pörssikapitalismi on polkenut - huonosti kokulutetuille, kielitaidottomille, työttömille, syrjäytetyille.

”Suomalaisuudestaan” ovat ylpeimpiä ne, joilla ei muutakaan ole.

Mutta kansallisylpeys on kaikesta huolimatta aivan liian kiistaton arvo jätettäväksi kaljalta ja Airfixilta löyhkääville öykkäreille, jotka siniristi hihassa etsivät maahanmuuttajia potkittavakseen.

Saksalaisilla ei ole syytä pelätä isänmaallisuutta sinänsä - pikemminkin sitä, että roskaväki varastaa sen tuhon ja väkivallan välineeksi. Kun saksalaisuus palautuu keskiluokan, älymystön ja ylimystönkin omaisuudeksi, se levittää silkkaa iloa ja yhteisyyden tuntoa kaikkialle.

Hampurissa on yllättäen rauhallisempaa ottelun jälkeen kuin sitä ennen.
Jännitys on purkautunut. Kollektiivisen orgasmin jälkeen valtaa raukeus.

Kun poistumme viimeisestä baarista aamukuudelta, Reeperbahn on jo tyhjä.
Saksa nukkua tuhisee.

Timo Harakka